VIIKON KOLUMNI: Heittäydytään hankaliksi
Näyttelijä Sara Paavolainen valmistautui Renny Harlinin Mannerheim-elokuvan roolihahmoon lukemalla kaiken, minkä roolihahmostaan sai irti netistä – ja vähän enemmänkin. Kuten tunnettua Mannerheim-leffan rahoittaja jätti Harlinin pulaan ja free lancer -näyttelijöiden esityöt menivät hukkaan.
Paavolainen kertoi 50-vuotishaastattelussaan, että friikkujen taustatyöstä tulee korvaus varsinaisen palkan yhteydessä. Ihan normaali juttu prekaaritoimittajillekin, mutta se, mikä haastattelussa suorastaan kirahti prekaariin korvaani oli, että Paavolainen ei halua heittäytyä hankalaksi. Mitään korvauksia hän ei tietenkään esivalmisteluistaan perää ja näin varmistaa, että on Harlinin proggiksessa mukana jatkossakin.
Hän ei halua missään nimessä profiloitua sellaisena friikkuna, joka pitää oikeuksistaan kiinni.
Sanon sinulle Sara Paavolainen meidän kaikkien Suomen prekaarien puolesta, että kiitosta vain. Sinulla on kuitenkin sellainen asema, että olisit jotain voinut tehdäkin. Olisit alkanut esitaistelijaksemme.
* * *
Itseäni on alkanut yhä enemmän nyppiä prekaari kiltteys ja se, että seuraavan projektin toivossa me prekaarit vain varmistelemme asemiamme.
Jo sana prekaari tuottaa tajunnallisia vaikeuksia. Me mieluummin kutsumme itseämme uhriuttavalla tavalla pätkä- tai silpputyöntekijäksi tai mikä vieläkin pahempaa, teeskentelemme kuin olisimme jotain upeata avant gardea.
Ikään kuin kupletin juoneen todella kuuluisi, että ”intohimon täytyy olla muussa kuin taloudellisessa turvallisuudessa”. Sanonpa vain Sara Paavolainen, että äidin ammatillista intohimoa on vaikea esimerkiksi levittää lapsen leivän päälle.
Ehkäpä 1990-luvulla minäkin olin free lancerina mielenkiintoinen postmoderni ilmiö – jokin uuden työkulttuurin airut, mutta suomalaisen kapitalismin marinoituessa 2000-luvulle, minusta tulikin jotain aivan muuta.
* * *
Olen monesti ottanut vastaan sääliviä katseita, kun olen koettanut herättää prekarisaatiosta haloota ja toivonut, että kanssani barrikadeille lähtisi jokunen muukin. Säälivien katseiden taustalla on selvästi ajatus: ”Siinähän hillut ja teet itsesi varmasti ainakin jonkin työantajan mielessä hankalaksi.” tai ”Voivoi, raukkaa, ei ole uskottava.”
Mittani alkaa täyttyä.
Sen vuoksi jatkan tässä siitä, mihin Joensuussa Valtamedia ja vastarinta –seminaarissa jäimme. Alkakaamme muodostaa omaa julkisuutta Tiedonantajin, Kansan Uutisin, pohjoiskarjalaisin Punaisin Sanomin sekä savolaisin Ämmän Äänin.
Yhdessä hankalaksi heittäytyminen on turvallisempaa kuin turvautuminen yksittäisten esitaistelijoiden mediaselän taakse.
Jos joku porvari tulee sanomaan, että kuka Heikki Ketoharju, nauretaan yhdessä ja ylimielisesti porvari pellolle: ”Ettekö mukamas Ketoharjun vasemmistodynastiaa tunne?” Tai ”Hyvänen aika, missä maailmassa oikein elät? Etkö ole nähnyt Johannes Heinosen maalaamaa Sauli Niinistön porkkanaista rakkauden julmaa valtikkaa?”
PIA VALKONEN
Kirjoittaja on Ämmän Äänen päätoimittaja ja Punaisten Sanomien taittaja.
Piditkö lukemastasi?
Auta Tiedonantajaa julkaisemaan jatkossakin ja tue Tiedonantajaa lahjoituksella tai tilaa lehti!
