Yhä pienimmän puolella

Vuonna 1965 Ylioppilasteatterin näytelmässä Laulu tuhannesta yksiöstä anoppi lauloi synkkänä ohi menneestä elämästään.

– Täytin seitsemänkymmentä äsken, kohta elämä eletty on, olin nuori vasta äsken, mitä käsiini jäänyt on, laulaa Kristiina Halkola ulkomuistista aurinkoisella pihamaallaan – ja nauraa päälle.

Marja-Leena Mikkolan kirjoittamassa näytelmässä parikymppisellä Halkolalla oli nuoren naisen rooli, eivätkä nuo vanhan anopin katkerat sanat oikein tunnu istuvan hänen suuhunsa nytkään. Kesäkuun alussa 70-vuotispäiviään viettänyt näyttelijä on elämää täynnä, ja käsiin on jäänyt paljon hyvää.

Halkola on eläkkeellä, mutta tekee edelleen keikkatyötä. Nyt työtarjouksia on tullut juuri sopivasti.

– Ehdin nauttia elämästä ja lapsista ja kaikesta muustakin, ja kuitenkin voin välillä tehdä vähän omaa työtäni.

Viime aikoina Halkola on nähty niin televisiossa kuin teattereissakin. Ensi syksynä tiedossa on rooli televisiosarjassa sekä monologin työstäminen ohjaaja Johanna Freundlichin kanssa.

Mielenkiinto monipuoliseen näyttelijän työhön on edelleen tallella. Työ on parhaimmillaan sitä, että eläytyy kokonaan johonkin maailmaan tai toisen ihmisen ajatuksiin ja yrittää tuntea, mitä toinen tuntee.

– Hauskinta on se sellainen sipulin kuoriminen, sen ytimen etsiminen, että mistä tässä on kysymys, Halkola kuvailee.

Samanlainen sipulinkuorimisasenne Halkolalla vaikuttaa olevan maailmaan laajemminkin.

– Koko ikäni olen ollut kiinnostunut tästä maailmasta missä elämme ja siitä, mitä täällä tapahtuu.

Vaikka politiikassa entinen puoluejohtaja ja kaupunginvaltuutettu ei enää aktiivisesti olekaan mukana, seuraa hän toki maailman tapahtumia.

– Miten seepra raidoistaan pääsisi, Halkola hymähtää.

Asevarustelu pelottaa

Miltä maailma sitten tällä hetkellä näyttää?

– Se on pelottava. Se on pelottavampi kuin koskaan minun elämäni aikana, Halkola vastaa vakavana.

Kiihtyvä asevarustelu ei koskaan tiedä hyvää. Halkolasta on käsittämätöntä, että rahoja tuhlataan aseisiin samalla kun päivähoidosta ja koulutuksesta leikataan.

– Ei voin kuin sanoa niin kuin Malala Nobel-puheessaan, että on se kumma että niitä aseita osataan tehdä, mutta kouluja ei osata rakentaa, hän sanoo.

Kaupunginvaltuutettuna ja tuolloin itsekin pienten lasten äitinä Halkola perehtyi erityisesti päivähoito- ja koulutuskysymyksiin. Hän kuvailee kuuluneensa ”murusena siihen liikkeeseen”, joka sai muun muassa aikaiseksi subjektiivisen päivähoito-oikeuden – ja jota nyt oikeistohallitus on repimässä alas.

Päätösten tekeminen vain tilastoja tuijottamalla ja byrokratiaa laatimalla saa Halkoselta napakkaa kritiikkiä: todelliset vaikutukset ihmisten elämään jäävät huomiotta. Esimerkiksi päivähoito-oikeuden rajoittaminen tulee tekemään hallaa juuri kaikkein heikoimmassa asemassa oleville perheille. Myös erilaiset yhteiskunnan tuet jäävät usein käyttämättä heiltä, jotka niitä kaikkein eniten tarvitsisivat: tukia käyttävät vähän paremmin voivat, kouluja käyneet ihmiset, joilla on valmiudet paneutua asioihin.

Hoitajien ja muiden pienipalkkaisten sekä erityisesti lapsiperheiden toimeentulon ongelmat nousevat Halkolan puheissa tiuhaan esille. Syrjäytyminen voi alkaa jo siitä, ettei perheellä ole varaa kustantaa lapselle harrastusta, jossa muut ikätoverit tapaavat ja luovat kaverisuhteita. Pienipalkkaiselle pelkästään naapurikuntaan töihin matkustaminen tekee ison loven kuukausibudjettiin.

– Olisi aika hyvä, jos ihmiset voisivat elää sillä palkalla minkä ne saa, Halkola toteaa sarkastisesti.

Täytyy uskaltaa

Halkola oli Suomessa ensimmäinen nainen puoluejohtajana toimiessaan Demokraattinen vaihtoehto -puolueen puheenjohtajistossa vuosina 1986-1989.

– Se oli hirvittävän suuri kunnia, hän sanoo.

Oli hienoa ja edistyksellistä, että lopultakin Suomessa oltiin valmiit valitsemaan nainen puolueen johtoon. Tehtävä vei Halkolaa ympäri maata ja opetti valtavasti yhteiskunnasta, elämästä ja politiikasta. Se myös liittyi laajemmin siihen Halkolan nuoruuden myllerrykseen, jossa asioihin ja elämään suhtauduttiin niin, että piti mennä rohkeasti eteenpäin, tehdä aloitteita ja uskaltaa sanoa mitä mieltä on. Uskottiin siihen, että jos tarpeeksi moni tarttuu asiaan, niin sillä on merkitystä.

– Ja kyllä se minun mielestäni on totta, ja oli sen väärti, Halkola sanoo nyt.

Jos vain ymmärtää, mitä tapahtuu, niin täytyy uskaltaa, Halkola lauloi 1971 julkaistulla albumillaan. Levy oli tärkeä osa tuon ajan poliittista laululiikettä, ja sen kappaleista monet ovat jatkaneet elämäänsä tähän päivään. Aina löytyy nuoria, jotka osin näiden laulujen vaikutuksesta ryhtyvät ottamaan selvää maailmasta ja etsimään tapoja muuttaa sitä.

– Se on oikein hyvä, Halkola sanoo. – Musiikin ja laulujen tarkoitus on innostaa ihmisiä ja saada heitä yhteen. On hienoa nähdä, että nämä laulut on tehneet sen ja tekevät sitä edelleen.