Aalto-yliopiston vetämä kansainvälinen tutkijaryhmä on juuri julkaissut ensimmäisen laajan, pitkältä ajalta kerättyyn satelliittidataan pohjautuvan analyysin turvemaiden eli ojitettujen soiden ennallistamisen vaikutuksista. Satelliittikuvat osoittavat, että ennallistaminen toimii – mutta hitaasti ja epätasaisesti. Tutkijat painottavat, että lämpötila ja heijastavuus palautuvat luonnontilaa muistuttaviksi noin vuosikymmenessä, mutta kasvillisuuden toipuminen vaatii enemmän aikaa ja toimia.
Keywords:
Luis Astorgan kirja ehdottaa rakkautta politiikan muodoksi
Keväisenä iltana helsinkiläisessä kirjakaupassa kaikui metsä – ei humisten oksissa vaan puheenvuoroissa, jotka kurottivat yli kansallisten rajojen ja valtavirtaisten ajattelumallien. Chilestä Suomeen muuttaneen kirjailijan ja metsäteollisuuden parissa vuosikymmeniä toimineen Luis Astorgan kirja Ikuisesti Suomi: Chileläisen pakolaisen muistelmat julkaistiin tilaisuudessa, joka muistutti enemmän yhteisöllistä heräämistä kuin kirjallista muodollisuutta.
Astorgan tarina ei ole tavanomainen muistelma. Se on maanpakolaisen, työntekijän, ajattelijan ja metsänystävän toisiinsa kietoutunut todistus. Kirja piirtää lukijalle metsän, joka ei ole hiljainen vaan poliittinen. Se kysyy, mitä tapahtuu, kun metsää katsotaan vallan eikä elämän näkökulmasta.
”Metsänhoito toimii peilinä sille, miten yhteiskunta järjestää suhteensa luontoon – se paljastaa, ketä kuunnellaan ja kenen näkymät pyyhitään pois”, sanoo Astoga.
Tilaisuuden äänimaisema rakentui Agit Propista tunnetun Monna Kamun ja säveltäjä-pianisti Eero Ojasen esityksistä. Tilaisuuden tunnelman ytimen muodosti Astorgan kriittinen toivo. Hänen kokemuksensa Chilen väkivaltaisesta vallankaappauksesta ja myöhemmästä työstä suomalaisen metsäteollisuuden sisällä ovat antaneet hänelle poikkeuksellisen näkymän siihen, miten metsä – ja samalla koko yhteiskunta – hoidetaan, rajataan, hakataan ja istutetaan.
”Voiko rakkaus olla poliittinen teko? Kysymme tätä, koska maailmassa, jossa tuho on normalisoitu, rakkaus luonnon ja toistemme puolesta ei ole itsestäänselvyys vaan vastarintaa. Kirjani ehdottaa, että rakkaus on mahdollisuus kieltäytyä välinpitämättömyydestä – että se on muoto vastuusta, joka ei tyydy suruun vaan kutsuu toimimaan. Rakkaus ei tarkoita passiivista toiveikkuutta, vaan sitä, että olemme valmiita suojelemaan, kantamaan ja muuttamaan – vaikka se merkitsisi konfliktia vallitsevan kanssa”, sanoo Astorga.
Ikuisesti Suomi on matka ei vain ajassa vaan ajattelussa. Kirja ei yritä sovittaa suomalaista metsä- ja kulttuuripolitiikkaa siisteihin lauseisiin, vaan se raapii pintaa syvemmältä – kysyy, kenellä on oikeus sanoittaa luonto, määritellä hoito ja päättää, kuka kuuluu metsiin ja kuka jää niiden ulkopuolelle.
Astorgan metsä ei ole neutraali ekosysteemi vaan elävä, tunteva olento – ja samalla rakenteellinen järjestelmä, joka heijastaa yhteiskunnan valtasuhteita. Tämä on ajankohtaista. Muuallakin avataan juuri nyt keskustelua ihmisoikeuksien lisäksi eläinten ja luonnon oikeuksista. Kirjan sivuilla metsästä tulee paikka, jossa toivo, trauma ja toiminta risteävät. Se on myös symboli niille ihmisille, joiden elämä on rajoitettu, rajattu tai raivattu pois: ei vain miehille tai naisille, vaan kaikille sukupuolille ja yhteisöille, jotka eivät istu hallinnollisten kaavioiden karsinoihin.
Astorgan katse ei tule ylhäältä vaan kirjailija katsoo asioita ja maailmaa lukijan vierestä. Hän ei kirjoita suomalaisuudesta ulkopuolisena tarkkailijana vaan ihmisenä, joka on kasvanut tähän maaperään – kriittisesti, mutta juuret syvällä. Hänen äänensä on juuri nyt erityisen tärkeä, koska se ei tarjoa teknokraattisia ratkaisuja eikä turvaa puolueohjelmista. Se tarjoaa jotain paljon radikaalimpaa: ajatuksen siitä, että rakkaus voi muuttaa – jos uskallamme ajatella asioita uudelleen ja ehkä muuttaa omaa näkökantaamme.
Toimittaja Jaana Kanninen vastaa kirjan suomenkielisestä käännöksestä.
Kirjailija ei pelkää sanoa ääneen, että metsä on usein väkivallan kohde mutta mahdollistaa myös vastarinnan. Hän kutsuu meitä katsomaan metsää ja yhteiskuntaa yhtä aikaa, toisin, monimuotoisesti ja rakastaen – ei romanttisesti, vaan poliittisesti.
Kirjoittajan artikkelit
YK:n kestävän kehityksen konferenssi lupasi 3 500 miljardia euroa vuodessa, mutta jätti työväenluokan äänen kuulumattomiin. Kansalaisyhteiskunnan esitykset torjuttiin, ja päätösvalta jäi pääoman taskuihin. Kehitysyhteistyöstä on tullut sijoitusmarkkina, ei solidaarisuuden teko. Kapitalismi ei kehitä – se valikoi.
Miksi työntekijät irtisanotaan, vaikka työtä riittäisi – ja mitä tekee valtio, kun pääoma sanelee ehdot? Tuore työelämäkatsaus ja Duunitorin rekrytointidata paljastavat karun ristiriidan: samalla kun moni joutuu kilometritehtaalle, yritykset haikailevat osaavaa väkeä ja syyttävät tekijäpulaa. Taustalla ei ole työvoiman puute vaan voittojen maksimointi: työntekijöitä karsitaan ja kuormitetaan, jotta omistajien osingot paisuvat. Orpo-Purran hallituksen työmarkkinapolitiikka toimii tälle kehitykselle selkänojana, kun se murentaa irtisanomissuojaa ja kiristää työn ehtoja. Työväenluokan näkökulmasta kyse ei ole yksittäisistä irtisanomisista, vaan vallankäytöstä, jossa tuotanto, elanto ja elämä alistetaan pääoman ehdoille.
- ‹ edellinen
- 4 / 9
- seuraava ›
Tilaa Tiedonantaja!
Piditkö lukemastasi?
Auta Tiedonantajaa julkaisemaan jatkossakin.
Tue Tiedonantajaa lahjoituksella
tai tilaa lehti kotiin!
Kotimaa
Helsingin yliopiston uusi liito-oravan perimää tutkiva selvitys osoittaa, että Suomen metsissä esiintyvä kanta on taantumassa ja se on geenirakenteeltaan yksipuolinen. Tutkijoiden mukaan Suomen vastuu lajien suojelussa ulottuu taigametsien tulevaisuuteen. Samaan aikaan Jyväskylän yliopiston ja Sitran luontojalanjälki-selvitys varoittaa: jos nykyisiä elämäntapoja ei muuteta, viidennes maailman lajeista uhkaa kadota.
Miten pitkälle pääoma on valmis menemään, kun säästöjä haetaan sairailta, köyhiltä ja opiskelijoilta – niiltä, joilla ei ole enää mitään, mistä ottaa? Orpo-Purran hallituksen kaavailema sosiaaliturvan heikennys paljastuu toimenpidekokonaisuudeksi, joka ei lisää työllisyyttä, vaan vahvistaa valtion roolia kurinpitokoneistona: työkyvyttömiä ja osatyökykyisiä pakotetaan simuloimaan työmarkkinakelpoisuutta leikkausten uhalla.
Itä-Hakkilassa jalka nousee musiikin ja talkoohengen tahdissa. 60-vuotisjuhlia viettävä Pavi on tanssivan yhteisön oma paikka. Juhlien keskellä toteutettava johtajanvaihdos on lavabisnekselle sekä uhka että mahdollisuus. Vantaa ei ole sivujuonne – vaan Pavin toimijoiden mukaan paras paikka lavatanssille.