Luis Astorgan kirja ehdottaa rakkautta politiikan muodoksi 

Keväisenä iltana helsinkiläisessä kirjakaupassa kaikui metsä – ei humisten oksissa vaan puheenvuoroissa, jotka kurottivat yli kansallisten rajojen ja valtavirtaisten ajattelumallien. Chilestä Suomeen muuttaneen kirjailijan ja metsäteollisuuden parissa vuosikymmeniä toimineen Luis Astorgan kirja Ikuisesti Suomi: Chileläisen pakolaisen muistelmat julkaistiin tilaisuudessa, joka muistutti enemmän yhteisöllistä heräämistä kuin kirjallista muodollisuutta. 

Astorgan tarina ei ole tavanomainen muistelma. Se on maanpakolaisen, työntekijän, ajattelijan ja metsänystävän toisiinsa kietoutunut todistus. Kirja piirtää lukijalle metsän, joka ei ole hiljainen vaan poliittinen. Se kysyy, mitä tapahtuu, kun metsää katsotaan vallan eikä elämän näkökulmasta. 

”Metsänhoito toimii peilinä sille, miten yhteiskunta järjestää suhteensa luontoon – se paljastaa, ketä kuunnellaan ja kenen näkymät pyyhitään pois”, sanoo Astoga. 

Tilaisuuden äänimaisema rakentui Agit Propista tunnetun Monna Kamun ja säveltäjä-pianisti Eero Ojasen esityksistä. Tilaisuuden tunnelman ytimen muodosti Astorgan kriittinen toivo. Hänen kokemuksensa Chilen väkivaltaisesta vallankaappauksesta ja myöhemmästä työstä suomalaisen metsäteollisuuden sisällä ovat antaneet hänelle poikkeuksellisen näkymän siihen, miten metsä – ja samalla koko yhteiskunta – hoidetaan, rajataan, hakataan ja istutetaan. 

”Voiko rakkaus olla poliittinen teko? Kysymme tätä, koska maailmassa, jossa tuho on normalisoitu, rakkaus luonnon ja toistemme puolesta ei ole itsestäänselvyys vaan vastarintaa. Kirjani ehdottaa, että rakkaus on mahdollisuus kieltäytyä välinpitämättömyydestä – että se on muoto vastuusta, joka ei tyydy suruun vaan kutsuu toimimaan. Rakkaus ei tarkoita passiivista toiveikkuutta, vaan sitä, että olemme valmiita suojelemaan, kantamaan ja muuttamaan – vaikka se merkitsisi konfliktia vallitsevan kanssa”, sanoo Astorga.  

Ikuisesti Suomi on matka ei vain ajassa vaan ajattelussa. Kirja ei yritä sovittaa suomalaista metsä- ja kulttuuripolitiikkaa siisteihin lauseisiin, vaan se raapii pintaa syvemmältä – kysyy, kenellä on oikeus sanoittaa luonto, määritellä hoito ja päättää, kuka kuuluu metsiin ja kuka jää niiden ulkopuolelle. 

Astorgan metsä ei ole neutraali ekosysteemi vaan elävä, tunteva olento – ja samalla rakenteellinen järjestelmä, joka heijastaa yhteiskunnan valtasuhteita. Tämä on ajankohtaista. Muuallakin avataan juuri nyt keskustelua ihmisoikeuksien lisäksi eläinten ja luonnon oikeuksista. Kirjan sivuilla metsästä tulee paikka, jossa toivo, trauma ja toiminta risteävät. Se on myös symboli niille ihmisille, joiden elämä on rajoitettu, rajattu tai raivattu pois: ei vain miehille tai naisille, vaan kaikille sukupuolille ja yhteisöille, jotka eivät istu hallinnollisten kaavioiden karsinoihin. 

Astorgan katse ei tule ylhäältä vaan  kirjailija katsoo asioita ja maailmaa lukijan vierestä. Hän ei kirjoita suomalaisuudesta ulkopuolisena tarkkailijana vaan ihmisenä, joka on kasvanut tähän maaperään – kriittisesti, mutta juuret syvällä. Hänen äänensä on juuri nyt erityisen tärkeä, koska se ei tarjoa teknokraattisia ratkaisuja eikä turvaa puolueohjelmista. Se tarjoaa jotain paljon radikaalimpaa: ajatuksen siitä, että rakkaus voi muuttaa – jos uskallamme ajatella asioita uudelleen ja ehkä muuttaa omaa näkökantaamme. 

Toimittaja Jaana Kanninen vastaa kirjan suomenkielisestä käännöksestä. 

Kirjailija ei pelkää sanoa ääneen, että metsä on usein väkivallan kohde mutta mahdollistaa myös vastarinnan. Hän kutsuu meitä katsomaan metsää ja yhteiskuntaa yhtä aikaa, toisin, monimuotoisesti ja rakastaen – ei romanttisesti, vaan poliittisesti.