Halusit koskettaa minua vielä kerran...

Alkuperäinen kirjoittaja: ARTO TUOMINEN

Harvinaisen monet maailmankirjallisuuden suuret nimet ovat viime vuosina kirjoittaneet vanhenemisesta. Niin Philip Roth (Haamu poistuu), Kurt Vonnegut (Maaton mies), Gabriel GarcÍa Márquez (Muistojeni ilottomat huorat) kuin Henning Mankellkin (Italialaiset kengät) ovat nähneet tarpeelliseksi valaista vanhenemisen mysteeriä kukin omalla persoonallisella tavallaan.

Suomalaisessakaan nykyproosassa ikääntymisen ja ikääntyneiden kuvaaminen ei ole vierasta. Viimeisin esimerkki on Robert Åsbacka, jonka uusin suomennos Urkujenrakentaja on kaunis hatunnosto ihmisille, joilla alkaa jo olla aikaa katsoa elämässään taaksepäin.

Tiedonantaja-lehdessä julkaistiin noin vuosi sitten arvostelu Åsbackan edellisestä romaanista Torin laita. Jo silloin oli nähtävissä, että suomalainen proosa on saamassa uuden kiintotähden suomenruotsalaisesta Åsbackasta. "Sopii vain toivoa, että Åsbacka löytää akateemisten opintojensa ja raskaan vuorotyön lomasta aikaa myös kaunokirjalliselle tuotannolle", totesin tuolloin arvosteluni lopussa. Aikaa on siis löytynyt, onneksi!

Urkujenrakentaja on hyvin moniulotteinen, runsaasti erilaisia aineksia sisältävä romaani, jonka analysointi ei ole helpoimmasta päästä. Olisi liian helppoa pitää sitä esimerkiksi vain kertomuksena Estonian uppoamisesta 1994, vaikka onnettomuus ja sen jättämät arvet ovatkin koko ajan läsnä romaanin päähenkilön elämässä.Vanheneminen, onnettomuudet, musiikki, ystävyys, rakkaus, petos ja katumus ovat teemoja, jotka Åsbacka on osannut liittää oivallisesti toisiinsa.

Romaanin päähenkilö on eläkkeellä oleva vanha merimies Thomasson, joka on ikänsä seilannut Itämerellä muun muassa Viking Sallylla. Aluksella, joka myöhemmin Estonia-nimisenä vei meren pohjaan noin 850 ihmistä.

Kuriositeetin vuoksi kannattaa mainita, että myös Robert Åsbacka ennätti työskennellä laivalla silloin kun sen nimi vielä oli Viking Sally! Hän oli ollut mukana myös kun alusta rakennettiin Saksassa, aivan samoin kuin romaanin Thomassonkin.

o o o

Thomasson viettää eläkepäiviään pohjanmaalaisessa pikkukaupungissa, todennäköisesti Uudessakaarlepyyssä. Topeliuspuistikko, Abekon tehdas ja taidekoulu lienevät tuttuja kaupungissa käyneille. Thomassonin rakkain harrastus on urkujenrakennus. Se on osa hänen surutyötään, sillä hän on menettänyt Estonia-onnettomuudessa latvialaissyntyisen urkurivaimonsa Sirin.

Urkujenrakentaja Thomassonin elämän suurimmat vastoinkäymiset ovat olleet Sirin lisäksi Maja-tyttären menehtyminen syöpään jo aiemmin sekä Thomassonin työkaverin liiskautuminen jätepuristimeen Viking Sallylla.

Kuolemien tarkoitus ei ole selvinnyt Thomassonille, joka ymmärryksen sijaan on alkanut tuntea syyllisyyttä näiden rajan taakse siirtyneiden ihmisten edessä. Vaimon eläessä tuli sipaistua vierasta laivan hytissä ja jätepuristinonnettomuuskin olisi tainnut olla esimiehenä toimineen Thomassonin ehkäistävissä.

Thomassson käy läpi Estonia-onnettomuutta, laivahan on hänelle tuttu hänen työskenneltyään sillä Vikingin lipun alla pitkään. Thomasson on ollut mukana laivan käänteissä jo silloin kun sitä rakennettiin Saksassa. Hän käy läpi onnettomuuden kerta toisensa jälkeen, kuvittelee kuinka Siri on kamppaillut hengestään aluksella, joka kerran oli Thomassonin toinen koti.

Thomasson kärsii kuin Jeesus ristillä. Hän kiduttaa itseään, tai ehkä etsii lohtua kuuntelemalla 1600-luvulla eläneen säveltäjämestari Buxtehuden kantaattia Membra Jesu nostri. Sen tunnelmat tuovat mieleen uudelleen ja uudelleen läheisten kuoleman. Tämän kantaatin eri osiin perustuukin Åsbackan romaanin oivallinen rakenne.

Kärsivän koettelemukset eivät rajoitu läheisten kuolemaan. Hän huomaa omankin kroppansa pettävän vähä vähältä, aina silloin tällöin tapahtuu onnettomuus, milloin vammautuu jalka milloin käsi. Lopulta raihnainen mies joutuu tekemään tuttavuutta myös auton puskurin kanssa.

Kirja sisältää kosolti lämpöä, niinpä onnettomuusherkkä Thomasson huomaa loukkaantumistensa välillä, että yksinäisellä vanhuksellakin on auttajia. Auttajia, joilla toki heilläkin on oma raskas ristinsä kannettavana.

o o o

Siinä missä kirjoitin Torin laita-romaanin arvostelussa kaipaavani sen henkilöille "lisää lihaa ympärille", ei näin voi sanoa Urkujenrakentajan hahmoista. Urkujenrakentajan henkilöt ovat romaanin hellyttävän surumielisestä poljennosta huolimatta oman elämänsä voittajia.

Urkujenrakentaja-romaanin herkullisin hahmo Thomassonin lisäksi on eläköitynyt taksikuski Berg, yhteiskunnan ja laajemmankin maailman menoa aktiivisti seuraava harrastajanäyttelijä, joka on esiintynyt lähes kaikissa paikkakunnalla tuotetuissa näytelmissä. Tekin varmaan tunnette Bergin; hän on se näyttelijä jolla on tapana unohtaa vuorosanansa juuri siinä kliimaksin kohdalla. No, Bergillä on keinonsa selvitä.

Lopulta ollaan viimeisellä näyttämöllä; Berg esittää teatterissa Beckettiä ja katsomossa istuu Thomasson. Katsomon valot sammuvat. Esirippu vedetään sivuun. Tulee hiljaista. Miten on Thomasson, olisitko voinut elää elämäsi toisinkin? "Vielä yksi Jumalan päivä....Halusit koskettaa minua....kasvojani...vielä kerran?"

Robert Åsbacka on pannut Urkujenrakentaja-romaaniinsa mukaan myötäelämisen koko tunneskaalan, eikä se ole vähän se. Urkujenrakentaja on Suomessa ehdolla Runeberg-kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Todennäköisempää kuin palkitseminen Suomessa on kumminkin Åsbackan menestyminen Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoa jaettaessa.

Siinä kisassa Urkujenrakentaja on ilman muuta vahvoilla. Estonian traumat elävät vieläkin vahvoina ainakin Ruotsissa. Kun traumaan luonnostaan yhdistyy Åsbackan sydämestä kumpuava humaani elämän rakastaminen, voi menestystä povata.

Tiesittekö muuten; Estonia makaa merenpohjassa niin matalalla, että pystyyn nostettaessa sen keula olisi rutkasti veden pinnan yläpuolella! Sen nostaminen pinnalle ei olisi ollut mahdoton tehtävä, tuntuu Åsbacka viestivän.

Robert Åsbacka: Urkujenrakentaja. Suomennos: Katriina Huttunen. Schildts 2008, sivuja 263.