HARMAA HEIKKI
Ääripäät
Syksyn 2004 kuluessa tapahtui taas paljon "taistolaisrintamalla". Tällä tarkoitan tuota pitkää 1970-lukua. Kirjamarkkinoille tuli parikin tuotosta, joilla koetettiin rahastaa noiden aikojen muistoilla. Isointa hetken huomiota sai osakseen Ilkka Kylävaaran kiireinen kyhäelmä Taistolaisuuden musta kirja (Tammi), joka sai jo ansaitsemansa arvion tämän lehden palstoilla (TA 10.12.2004).
Sen rinnalla kaunokirjallista pohjanoteerausta edusti Raija Oranen, entinen Laroma, kaupallinen menestyskirjailija, jonka Kohtauspaikka Marinad (Teos) ehkä haikaili Pirkko Saision vuotta aikaisemman Punaisen erokirjan saaman Finlandia-palkinnon perään. Tuolloinhan kaunokirjalliset "taistolaispaljastukset", joita on neljännesvuosisadan ilmestynyt melko säännöllisesti, saivat korkeimman taiteellisen tunnustuksen ja toivat vielä ison tukun rahaa, minkä Saisio tosin lahjoitti hyviin tarkoituksiin.
Orasen pohjanoteerauksen vastakohta oli Aulikki Oksasen kuvarikas omaelämäkerta Piispa Henrikin sormi (WSOY), jonka arvioin tässä lehdessä (TA 17.12.2004) erääksi syksyn huippukirjoista, jossa useamman taiteenlajin keinoin vyörytettiin esiin satumainen mutta uskottava persoonallinen tulkinta lähimenneisyydestä.
Harmaa vyöhyke
Johonkin välimaastoon sijoittuu viimein nimensäkin puolesta Heikki Mäki-Kulmalan Taistolaisuuden harmaa kirja (Pilot-kustannus). Sen synty oli reaktiota Kylävaaran kirjasuunnitelmaan helmikuussa 2004, minkä julkistamisen yhteydessä "taistolaisuuden" asiantuntijoina esiintyivät erikoisesti Ben Zyskowicz ja Jutta Zilliacus.
Tällainen vastareaktio pani toivomaan hyvääkin tulosta, koska asialla oli kuitenkin Mäki-Kulmala (s. 1951), itsekin taistolaisaktiivi pitkin 70-lukua (tarkka ajoitus harmaan kirjan pohjalta lienee 1969-80), joka väitteli filosofian tohtoriksi vuoden 2003 lopulla aiheenaan neuvostomarxismin suhde länsimaiseen rationaalisuuteen. Suhteen hän arvioi tiiviiksi, Stalinin yhteiskunnan ja ihmissielun insinööriksi ja koko neuvostokokeilun tehtaaksi, jossa näennäinen rationaalisuus tai tieteellisyys peitti alleen inhimillisen elämän muut puolet ja päätyi juuri siksi ensin hirmutekoihin ja myöhemmin lopulliseen umpikujaan. Tällaisessa arviossa lienee ainakin osa oikeaa.
Hybris ja kiire
Valitettavasti Taistolaisuuden harmaata kirjaa leimaa kuitenkin ylemmyydentunto (hybris), minkä pohjalta on helppo tuomita kadotukseen ne, jotka eivät Mäki-Kulmalan tavoin ole tehneet parannusta ja katuneet tekojaan, ja kiire, mikä näkyy monina asiavirheinä, toistoina ja ylimalkaisuuksina.
Mäki-Kulmalan kirjaa lukee ristiriitaisin tuntein ja ajatuksin. Sen alussa hän korostaa oman asemansa ja persoonansa vähäpätöisyyttä "taistolaisen" liikkeen piirissä sekä kokemustensa omakohtaisuutta, minämuotoisuutta. Tämän jälkeen hän kautta kirjan käyttää sanoja "me taistolaiset", puhuu siis jatkuvasti minän lisäksi me muodossa – niin kuin Venäjän tsaari. Me-muodon käyttö kiihtyy kirjan loppua kohden, sitä tiheämmin mitä tiukemmin Mäki-Kulmala henkilönä, nykyisenä minänä haluaa sanoutua "meistä" irti.
Kirjan lopulla johtopäätösten kohdalla on parilla kolmella sivulla muotoilut: "ajatusmaailmamme", "me hiihtelimme", "meidän uskomuksemme", "tulimme [...] vaikeuttaneeksi", "me kyllä tuimme...", "me yrittäisimme", "me halusimme", "me pidimme" pariin kertaan peräkkäin jne. (s. 135–137). Ketkä "me"? Mäki-Kulmala mainitsee peitenimillä joitakin kavereitaan, joilla on käsikirjoitustaan luettanut, heilläkin on ollut jotain kriittistä kommentoitavaa. Entä kaikki muut, jotka Mäki-Kulmala surutta sijoittaa kautta kirjan toistuvaan termiinsä "me"?
Hän kirjoittaa esimerkiksi: "Yksi noloimmista aikaansaannoksistamme oli syksyllä 1974 ilmestynyt SOL:n Musta kirja...", lainaa tätä opusta pitkään, ja heti sen jälkeen alkaa puhua kirjan tekijöistä niin kuin ei olisi ikinä heitä nähnytkään (s. 132–134).
Kylävaara ja Mäki-Kulmala kilpasilla
Kylävaaran mustaa ja Mäki-Kulmalan harmaata kirjaa yhdistää ainakin yksi asia: molemmat ovat periaatteessa erittäin omakohtaisia, minäkeskeisiä, Ilkka ja Heikki ovat tahtovia subjekteja ja kommentoijia, hienoisella itseironialla varustettuna, mikä perinteisesti korostaa tekijän omaa asemaa.
Samalla he musta/harmaamaalaavat niitä henkilöitä, joille on tehty samaa jo vuosikymmeniä. "Paljastusten" kohteeksi joutuneiden lahjakkaiden, taitavien ja tunnustettujen taiteilijoiden sekä tutkijoiden (harvemmin poliitikkojen) nimiä ei tarvitse kertoa, koska ne ovat toistuneet julkisuudessa niin kauan. Mäki-Kulmala keskittyy "pahimpiin tapauksiin", Kylävaara ammuskelee surutta hehtaaripyssyllä.
Todisteeksi voi siteerata Juhani Ruotsaloa, jonka väittely Jarko Tirkkosen kanssa oli Kylävaaran koostaman satunnaisen matkailijan keräilykohteiden paras (tai ainoa) todellinen anti:
"Kylävaaran omaelämäkerrallisten katkelmien myötä nousee mieleen eräs kulttuurihistoriallinen seikka. Kun 70-luvulla nimenomaan kulttuuriväki kehitti räväkimmät poliittiset riidat keskenään, kun heidän jälkikäteiset muistelunsa ovat ylivoimaisesti häijyimpiä, ja kun he loukkaavat ja loukkaantuvat aina kaikkein verisimmin, eivätkö he vain seuraa alan pitkää traditiota? Toistasataa vuotta kaikki aate- ja kulttuurikiistat on käyty Suomessa mitä häikäilemättömimmin sanakääntein, mitä pahantahtoisimmin väärintulkinnoin ja mitä ilkeimmin solvauksin. Kaunat, kateus, oman epäonnistumisen pelko ja vahingonilo ovat rehottaneet valehtelun, juonittelun ja selkään puukottamisen huolella vaalitussa puutarhassa. Siinä suhteessa taistolaisuuden lyhyt kausi ja sen nykyinen demonisoiminen eivät ole mitään uutta."
Pitkä perspektiivi
Tämä Ruotsalon muotoilu on toisaalta totta toisaalta ei. Ensinnäkin oliko tilanne sen parempi muualla kuin kulttuurin ja taiteen alueella? Puukottivatko esimerkiksi poliitikot tai talousmiehet toisiaan tuolloin vähemmän selkään kuin taiteilijat? Jos on käyty häikäilemättömiä aate- ja kulttuurikiistoja, niin onko niiden taustalla vain taiteilijoiden ja tutkijoiden kateus toisiaan kohtaan?
Myös Mäki-Kulmalan harmaassa kirjassa on osittain mukana pitkähkö perspektiivi, mikä onkin sen ansioita. Voisi jopa sanoa, että niin kauan kuin hän käsittelee 70-lukua edeltäneitä vuosikymmeniä ja syitä, jotka johtivat tuon ajan poikkeusilmiöihin, hän on pääosin asiallinen ja osuu usein oikeaan.
Aikaisempia vuosikymmeniä luodatessaan Mäki-Kulmala käyttää eräänä välineenä Karl Mannheimin tunnettua ja Suomessakin usein sovellettua sukupolviteoriaa. Hän erittelee asiallisesti viime sodat käyneen veteraanisukupolven ja sitä seuranneiden sotien jälkeisten sukupolvien kokemusmaailmojen erkaantumista ja tämän erkaantumisen kärjistymistä 1960–70-luvuilla. Tämä erittely päättyy hyvään oivallukseen:
"Kuusi- ja seitsemänkymmentälukujen Suomea – siis Kekkosen, YYA-sopimuksen ja hyvinvointivaltiota rakentavaa tasavaltaa – on moitiskeltu maaksi, joka suhtautui erityisen kylmästi sotiensa veteraaneihin. Heidän väitettiin joutuneen jopa toisen luokan kansalaisiksi, joiden täytyi vaieta kokemuksistaan. Ehkä, ehkä ei, tähän en osaa ottaa kantaa. Merkilliseltä väite kuitenkin kuulostaa sikäli, että juuri tuo vaihe maamme historiassa sattui olemaan aikaa, jolloin veteraanisukupolvi oli itse kaikkein tukevimmin vallan kahvassa.
Jos veteraanien valtaosa oli syntynyt vuosina 1910–1925, niin vuonna 1960 heidän ikähaitarinsa ulottui kolmekymmentäviisivuotiaista viisikymppisiin ja vuonna 1980 vastaavat luvut olivat 55 ja 70. Eikö juuri tuollaisessa iässä olla lehtien päätoimittajia, koulujen rehtoreita, valtuustoryhmien puheenjohtajia, ministereitä tai johdeta tehtaita, pankkeja ja työmarkkinajärjestöjä. Kekkosen valtakunta oli näin myös veteraanisukupolven tasavalta."
Oivallus on kiinnostava ja ajankohtainen viime vuonna vietettyjen "torjuntavoiton" 60-vuotisjuhlien valossa. Vuonna 2004 valtajulkisuus juhli näyttävästi Suomen sotasaavutuksia ja paljolti vaikeni rauhan saavuttamisesta ja varsinkin siitä alkaneesta maamme demokratisoitumisprosessista, jonka ytimessä oli SKP:n nousu maanpäälle 26 vuoden illegaalin taipaleen jälkeen. Sen ympärille syntyivät SKDL ja muut kansandemokraattiset järjestöt, jotka antoivat äänioikeuden noin neljäsosalle Suomen kansaa, jonka mielipidettä ei oltu kysytty Hitlerin rinnalle lähdettäessä.
Tässä ydinkysymyksessä näyttää myös Mäki-Kulmala olevan edelleen samaa mieltä entisen 70-lukulaisen itsensä kanssa: ilman vuosien 1918 ja 1944 käänteitä Suomessa ei "taistolaisuutta" voida selittää.
Vanhan kertausta
Toisaalta voi hyvin kysyä, mitä uutta Mäki-Kulmalan kiireessä tehty kirja tuo "taistolaisuuden" synty- ja kehityshistoriaan, kun muistaa Matti Hyvärisen ("viimeiset taistot"), Pirkko-Liisa Kastarin (maolaisuus Suomessa), Laura Kolben (HYY 1960-90), Anna Kontulan ("taistolaisuus" Tampereen yliopiston opiskelijoiden keskuudessa), Veli-Pekka Leppäsen (SKP:n hajaannus 1964–70), Jukka Relanderin ("taistolaisuuden" psykohistoria), Kimmo Rentolan (suomalaisen kommunismin sukupolvet), Tapani Suomisen (opiskelijaradikalismi 60–70-lukujen Suomessa), Marja Tuomisen (sukupolvihegemonian kriisi 60-luvun suomalaisessa kulttuurissa), Matti Virtasen (fennomanian perilliset) jne. tutkimukset?
Niistä monet ovat paksuja ja perusteellisia erikoistutkimuksia, jotka käsittelevät yhtä rajoitettua aihetta. Mäki-Kulmala viittaa niistä joihinkin eikä tarjoa niiden lisäksi juurikaan uutta tietoa, parhaimmillaan vanhan tiivistä kertausta, muutaman oivalluksen ja joukon omakohtaisia lähinnä hassunkurisia kokemuksia "taistolaisuuden" nurjista puolista.
Kansan Uutisten lemppari
Näyttää myös siltä, että Mäki-Kulmala on herännyt tällaiseen keskusteluun hieman jälkijättöisesti väitöskiireidensä jälkeen. Kaunokirjallisiin aiheen kuvauksiin, joita on 2000-luvulla ja myös aikaisemmin ilmestynyt paljon hän ei lainkaan viittaa, vaikka hänen oma lajityyppinsä on lähellä niitä.
Ilmeisesti myös Pitkä 70-luku-kirja (TA-Tieto 2000), joka sisälsi Veikko Koivusalon valokuvia ja muistikuvia muilta, jotka edustivat monia vasemmistosuuntauksia, on mennyt Mäki-Kulmalalta ohi. Ainakin hän esittää harmaassa kirjassaan esimerkiksi tulkintansa Aulikki Oksasen kirjoittamasta taistelulaulusta Kenen joukoissa seisot?, joka ei ota huomioon runoilijan omaa kertomusta laulun syntytilanteesta ja sen synnyn syistä.
Onkin kuvaavaa, että Kansan Uutiset (Viikkolehti 17.12.2004) ja sen toimittaja Kai Hirvasnoro innostuivat laittamaan lehtensä kanteen tämän pelottavan laulun nimen, 70-luvun SOL:n logon ja niille alaotsikon Taistolaisuuden uho ja tuho. Kannen lisäksi Hirvasnoron laajassa neljä koko sivua kattavassa ja runsaasti kuvitetussa artikkelissa keskeinen auktoriteetti oli juuri Heikki Mäki-Kulmala ja hänen harmaa kirjansa, jota siteerataan pitkään ja hartaasti.
Sitaateista päätellen näyttää siltä, että se mikä Vasemmistoliiton pää-äänenkannattajan ja sen toimittajan arvomaailmaa on tässä kirjassa eniten koskettanut, on jyrkkä edesmenneen Neuvostoliiton kritiikki ja täten 1960–80-lukujen "enemmistökommunistien" toimien rehabilitointi. Se on sinänsä ollut paitsi Kansan Uutisten myös sosiaalidemokraattisen ja porvarillisen valtamedian tavoite jo vuosikymmenet.
Tässä suhteessa Harmaa Heikki astuu valtavirtaan. Siinäkin hän on ristiriitainen: hänen neuvostonäkemyksissään on sekä syitä miksi tuo maa nähtiin uskottavana vaihtoehtona että epäuskottavia kärjistyksiä. Tavallaan se on luonnollista, sillä onko viimeinen sana Neuvostoliitosta sanottu? Ja tullaanko sitä koskaan edes sanomaan? Tuossa valtakunnassa pääosan aikuista elämäänsä vaikuttanut oppinut Mihail Bahtin (1895–1975) ilmaisi asian siten, että ihmiskunnan viimeistä sanaa ei ole koskaan sanottu eikä tulla koskaan sanomaankaan.
Hyvinkäällä 21.1.2005