Smash ASEMista Mustaan Kallioon - mikä on poliisin asema ja rooli?
Keywords:
Hoitoalan epäkohdista ei saa puhua – niistä pitää laulaa
Ihmisoikeusrikos. Näin määrittelee muusikko Sepi Kumpulainen suomalaisen vanhustenhoidon tilan Susanna Helken ohjaamassa tuoreessa Armotonta menoa elokuvassa. Kotimaisen lauluelokuvan nimi viittaa ”laulava talonmies” Kumpulaisen 1990-luvun hittirenkutukseen, jossa humoristisella tavalla käsiteltiin laman tuntoja. Helken mukaan armotonta menoa nähdään nyt erityisesti vanhustenhoidossa.
Elokuvassa nähtävä hämeenlinnalainen lähihoitaja Tiina Mollberg oli ensimmäisiä työntekijöitä, joka toi esiin ongelmia ympärivuorokautisessa hoivassa. Kritiikki johti siihen, että Mollberg joutui mustalle listalle.
Nykyään Mollberg työskentelee säätiön omistamassa hoivakodissa, jossa ainakin elokuvan mukaan olot vaikuttavat hyviltä. Mollbergilla on aikaa ja resursseja olla asukkaille juuri sellainen kuin hoitajan pitääkin: varsinaisen hoitotyön lisäksi fyysisesti länsäoleva, kiireetön olkapää, lähimmäinen, parhaimmillaan jopa ystävä.
Vajaan kolmentuhannen asukkaan Kaavin kunnassa Pohjois-Savossa puolestaan käydään kiivasta keskustelua. Kunta aikoo säästää ja pelastaa peruspalvelunsa yksityistämällä vanhustenhoidon Attendolle. Asukkaiden huoli on kova: yksityistäminen tarjoillaan ainoana mahdollisena ratkaisuna, mutta sopimusten tarkkoja sisältöjä ei liikesalaisuuteen vedoten suostuta kertomaan ja päätökset vaikuttavat tapahtuvan pienessä piirissä.
Leikkauspolitiikan jäljet
Vuonna 1985 perustettu Attendo on vain yksi niistä monikansallisista terveysalan jättiyrityksistä, joka alkoi vallata markkinoita Suomesta 2000-luvulla.
Elokuvassa haastatellaan Itä-Suomen yliopiston sosiaalityön emeritaprofessori Marja Vaaramaa, joka on uransa aikana nähnyt suomalaisen hoivakentän muutoksen. Vaarama laski potilasmitoituksia jo 1980-luvun lopulla ja antoi suosituksia hoitajamääristä. Pian hän huomasi, että päättäjille eivät hoitoalan asiantuntijoiden laskelmat kelvanneet.
1990-luvulla vallalle nousivat hyvinvointipalveluissakin uusliberalistiset liike-elämän opit. Ne korostavat julkisen sektorin leikkauksia ja yksityistämisen autuutta.
Kaavin kuntapäättäjille esitellään tilastoja, jotka kertovat karua kieltä uusliberalismista: hallitukset ovat vuosina 2012–2019 leikanneet kuntien valtionosuuksia kovalla kädellä, mikä on useilla paikkakunnilla johtanut palvelujen karsimisiin ja pakkoliitoksiin. Elokuvassa ei nosteta esille sitä, että kuntien ahdinkoon ajaneen politiikan taustalla olivat kokoomuksen Kataisen ja Stubbin sekä keskustan Sipilän johtamat hallitukset.
Kaavillakin vedotaan siihen, että yksityistäminen tuo säästöjä. Monet kuntalaiset ovat skeptisiä. Kaivinkone alkaa kuitenkin työstää perustaa upouudelle yksityiselle hoivakodille.
Hoitajien kommentit laulettuna
Armotonta menoa viittaa kuntapolitiikan lisäksi hoitajien palkkaukseen ja työoloihin, jotka ovat ajankohtaisia hoitoalan työtaistelujen vuoksi. Elokuvaan on koottu nimettömien hoitajien kommentteja ja puheenvuoroja, joissa he tuovat esiin erilaisia työhön liittyviä epäkohtia.
Toistuva teema on, että ongelmista ei saa kertoa. Epäkohtia esiin nostavalle työntekijälle on luvassa ongelmia. Senkin vuoksi hoitajat eivät halua nimiään julki. Pelko on käsinkosketeltavaa.
Siitä mistä ei saa puhua voi kuitenkin laulaa. Tunnettu laulaja-säveltäjä Anna-Mari Kähärä on säveltänyt ja sovittanut hoitajien kommentteihin perustuvat kappaleet, joita esittää Kähärä yhteistyössä useamman kuoron kanssa.
Eräs suurimpia ongelmia on hoitajapula. Tämä on huomattu myös Helsingissä, missä yritetään pilotoida useita kehittyneeseen teknologiaan perustuvia ratkaisuja. Elokuva vie meidät muun muassa toimistoon, missä työntekijät huolehtivat vanhuksista etäyhteyksien avulla.
Kustaankartanon palvelukeskuksessa on kokeilussa hoivarobotti, joka kommunikoi englanniksi asukkaiden kanssa ja yrittää tarjota erilaisia aktivointipalveluja. Kaikki asukkaat eivät jaa yksikön johtajan teknologiaintoa: robotin kosketus ei selvästi korvaa inhimillistä lähiyhteyttä toiseen ihmiseen.
Tekniikka on hoitotyössä varmasti hyvä renki, mutta päättäjien visioissa siitä tuppaa tulemaan isäntä, jonka pillin tahdissa liikkuvat sekä työntekijät että asiakkaat. Katsojalle homma näyttäytyy irvokkaana ja jopa dystooppisena tulevaisuudenkuvana.
(Artikkeli jatkuu kuvan jälkeen.)
Moni asia auki
Armotonta menoa ei tarjoa onnellista loppua. Katsoja näkee, miten Kaavissa Attendon rakentamassa uudessa palvelutalossa vietetään avajaisia. Maaliskuussa alkoivat vastavalitut hyvinvointialuevaltuutetut hoitaa pestiään, sote-toimintoja siirretään asteittain alueiden vastuulle. Hoitajat vauhdittavat vaatimuksiaan lakolla, jonka loppua ei vielä näy. Moni asia on auki.
Voi olla, että Kaavin asukkaiden pelko vanhustenhoidon kustannusten kasvusta yksityistämisen myötä käy toteen. Attendo totesi viime vuoden lopulla nostavansa reilusti taksojaan usealla paikkakunnalla. Yhtiö vetoaa kasvaviin kustannuksiin. Ongelmana on, että vaihtoehtoa ei kunnilla oikein ole: kerran yksityistettyjä palveluja on vaikea palauttaa julkiseksi.
Attendo ajautui 2019 kohun keskelle, kun sen palveluyksiköissä havaittiin vakavia puutteita. Kaavin yksikkö jatkaa toimintaansa, eikä sen ympärillä ainakaan toistaiseksi vello skandaaleja.
Kaavin kuntapolitiikassa sen sijaan kuohuu. Kunnan sosiaalijohtaja irtisanoutui reilu vuosi sitten työpaikkakiusaamisen ja epäasiallisen kohtelun vuoksi. Myös kunnanjohtaja on vaihtumassa. Vaikuttaa siltä, että ulkoistamis- ja yksityistämispuuhissa syntyneet kitkat eivät ota laantuakseen.
Turvallisuuspolitiikkaa
Armotonta menoa on suositeltavaa katsottavaa kaikille, mutta etenkin päättävissä asemissa oleville poliitikoille ja virkamiehille. Elokuva tarjotaa myös taustoitusta käynnissä olevalle hoitajien työtaistelulle. Se on koskettava, absurdi ja osin kammottavakin kuvaus siitä tilasta, mihin suomalainen vanhustenhoito on 1990-luvun alun jälkeen ajettu.
Kaiken taustalla vaikuttaa uusliberalistinen poliittinen ideologia, jonka mukaan julkinen sektori on syöppö ja ikääntyvät sukupolvet taakka, kestävyysvajeen aiheuttaja, jonka ihmismäiseen kohteluun meillä ei ole yhteiskuntana varaa.
Euroopassa soditaan, ja valtiot panostavat nyt militarismiin ja sotavalmiuteen – Suomessakin satoja miljoonia, jopa miljardeja euroja. Pelkät aseet eivät kuitenkaan riitä. Jos turvallisuus tarkoittaa sitä, että ihmiset eivät joudu pelkäämään elämänsä puolesta, kärsimään turhaa eivätkä kuolemaan ennenaikaisesti, on panostus hoitoalan palkkoihin ja työoloihin mitä tärkeintä turvallisuuspolitiikkaa.
Kirjoittajan artikkelit
Valheita levittäviä natsiäänitorvia ei pidä erehtyä luulemaan ”vaihtoehtomediaksi” tai ”kansalaisjournalismiksi”.
Tamperelainen uusi pääsihteeri Petra Packalén haluaa puolueelta entistä luokkakantaisempia vaatimuksia.
- ‹ edellinen
- 38 / 168
- seuraava ›
Tilaa Tiedonantaja!
Piditkö lukemastasi?
Auta Tiedonantajaa julkaisemaan jatkossakin.
Tue Tiedonantajaa lahjoituksella
tai tilaa lehti kotiin!
Kulttuuri
Kirjallisuuslajina dekkari on voimakas yhteiskunnallisen todellisuuden kommentoija, vaikka kirjallisuus on itsessään myös heijastuma tästä todellisuudesta, kuten kaikki kulutettava kulttuuri. Marxilaisen kirjallisuustieteilijä Robert Tallyn mukaan USAn aloittaman terrorisminvastaisen sodan ja uusliberalismin hegemonisen aseman myötä kirjallisuus- ja kulttuurikritiikki on yleisellä tasolla menettänyt hampaansa
Kesällä luetaan dekkareita. Historiallisesti dekkari- ja jännityskirjallisuus on omannut hyvin vasemmistolaisia ja kommunistisia sävyjä ja tästä ovat monet kirjailijat saaneet myös kärsiä.
Petteri Orpon johtama oikeistohallitus kohtelee kulttuurialaa todella kovalla kädellä. Minja Kosken mielestä hallituksen tekemät leikkaukset kulttuuriin ja muuallekin yhteiskuntaan aiheuttavat suurta surua. Koski löytää silti myös toivon pilkahduksia.