JASSER ARAFAT
Maailman ja myös Suomen valtamediassa on viime viikolla kuolleen palestiinalaisten johtajan Jasser Arafatin elämäntyötä kommentoitaessa jälleen purematta nielty Israelin ja Yhdysvaltojen väitteet, joiden mukaan Afarat oli syypää Lähi-idän rauhanprosessin epäonnistumiseen. Monien kommentaarien sävy oli se, että Arafatilla ei ollut enää pitkään aikaan mitään rakentavaa annettavaa ja nyt on toivottava sellaisia seuraajia, jotka vakavasti pyrkivät neuvotteluihin ja ovat – päinvastoin kuin Arafat – valmiita kompromisseihin.
Arafat ei kuitenkaan ollut syy Israelin ja palestiinalaisten rauhanprosessin epäonnistumiseen. Enintään häntä käytettiin tekosyynä rauhanprosessin sabotoimiseen.
Arafatin linjan kehitys
Viime vuosina Arafatin neuvotteluasenne suhteessa rauhanprosessin keskeisiin kysymyksiin, kuten Israelin vetäytymisen laajuuteen, Jerusalemin asemaan ja siirtokuntien kohtaloon, oli itse asiassa maltillisempi, enemmän kansainvälisen oikeuden kanssa yhdenmukainen ja enemmän YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselmien, USA:n johtavien liittolaisten ja USA:n aiempien hallintojen kantojen kanssa sopusoinnussa oleva kuin Israelin ja USA:n nykyiset kannat.
Kun Arafat astui 36 vuotta sitten Palestiinan vapautusrintaman PLO:n johtoon, hän vaati demokraattisen, maallisen valtion muodostamista koko Palestiinan alueelle, mikä olisi merkinnyt Israelin loppua juutalaisena valtiona. Vastoin yleistä uskomusta Afarat ei koskaan luvannut "ajaa juutalaisia mereen". Lainaus oli hänen edeltäjältään Ahmed Shukeirylta, jonka Arafat ja hänen kannattajansa syrjäyttivät PLO:n johdosta vuonna 1968. Vuodesta 1988 lähtien Arafat on julkisesti ilmoittanut kannattavansa Palestiinan valtion pystyttämistä Israelin rinnalle Länsirannalle ja Gazan kaistalle, alueelle, joka käsittäisi noin 22 prosenttia Palestiinasta.
Ollessaan maanpaossa Arafat oli vastuussa Fatah-liikkeensä joistakin terrorihyökkäyksistä. Useimmat tämän kauden pahamaineisimmista teoista, kuten lentokonekaappauksista, olivat kuitenkin sellaisten muiden ryhmien tekemiä, jotka eivät olleet Arafatin valvonnassa, vaikka olivatkin PLO:n sateenvarjon alla. Ei myöskään ole juuri todisteita, jotka yhdistäisivät Arafatin suoraan mihinkään terroristihyökkäyksiin ainakaan kahdenkymmenen viime vuoden aikana.
Viime vuosien itsemurhapommi-iskuja ovat tehneet etupäässä sellaiset islamistiryhmät kuin Hamas ja Islamilainen Jihad. Iskuja myöskin tehnyt Al-Aqsan marttyyrien prikaati on nimellisesti kytköksissä Fatahiin, mutta näyttää toimineen itsenäisesti, irti Arafatin valvonnasta.
Kun Israel vuoden 2002 alkupuolella valloitti uudelleen laajoja alueita palestiinalaisten maata, saartoi muun osan ja kahlitsi Arafatin tämän Ramallahissa olevaan päämajaan, hänellä enää ollut paljon valtaa mihinkään.
Myytti Israelin "anteliaasta tarjouksesta"
Tärkeä rooli Arafatin maineen mustaamisessa on ollut Camp Davidin neuvotteluilla vuonna 2000. Neuvottelut päättyivät umpikujaan Arafatin hylättyä Israelin pääministeri Ehud Barakin ehdotuksen. Siitä lähtien maailman tiedotusvälineissä on syytetty Arafatia Barakin "anteliaan tarjouksen" hylkäämisestä. Arafatia on pidetty syypäänä rauhanprosessin katkeamiseen ja uuden intifadan eli kansannousun aloittamiseen.
Synnytetyn myytin mukaan Arafat torpedoi rauhanprosessin, koska hän ei koskaan todella uskonut juutalaisvaltion olemassaolon oikeuteen ja koska hän ei ollut koskaan todella toivonut oikeudenmukaisen, kattavan ja kestävän rauhan saavuttamista Israelin kanssa.
Todellisuudessa Barakin rauhanehdotus Camp Davidissa ei ollut läheskään niin antelias kuin ensin kerrottiin. Israelin ehdotus tähtäsi elinkelvottomaan tynkä-Palestiinaan.
Barak tarjosi palestiinalaisille vain 80 prosenttia Länsirannan alueesta ja halusi 12 prosenttia Länsirannasta liitettäväksi Israeliin ja Jordan-joen rajavyöhykkeen 20 vuodeksi. Israeliin liitettävä alue tarkoitti Jerusalemin ympäristöä ja siirtokuntia siitä pohjoiseen. Siirtokunnat olisivat luoneet mahdottomat rajat, jotka olisivat vakavasti häirinneet palestiinalaisten elämää Länsirannalla.
Barakin ehdotuksessa palestiinalaisvaltio olisi koostunut kolmesta osasta. Gazan kaistan ohella Länsiranta olisi jakautunut kahtia Jerusalemin ja Jerikon välisen linjan eteläpuolelta. Länsirannan kahden osan välissä olisi ollut käytävä, joka olisi yhdistänyt Jerusalemin alueen ja Jordaniaan rajoittuvaksi suunnitellun Israelin "turvallisuusvyöhykkeen".
Länsiranta oltiin Barakin suunnitelmassa itse asiassa silpomassa kolmeen vyöhykkeeseen, sillä Nablusin eteläpuolelle ulottuva kiila olisi jättänyt vain pienen kulkuväylän sen ja "turvallisuusvyöhykkeen" väliin. Jordan-joen ja Kuolleenmeren rantakaistale sekä Länsirannan eteläinen vyöhyke olisivat jääneet Israelin "väliaikaiseen valvontaan". Tosin sanoen palestiinalaisten suvereeni alue olisi pysynyt Israelin valvonnassa määräämättömän ajan.
Kun lisäksi otetaan huomioon siirtokuntia varten rakennetut ohikulkutiet, jotka olisivat olleet vain juutalaisten käytössä, ja kymmenet tiesulut, Barakin ehdotuksen mukainen palestiinalaisalue ei olisi mitenkään täyttänyt elinkelpoisen valtion edellytyksiä.
Kaiken lisäksi Barak tarjosi palestiinalaisvaltiolle vai rajoitettua suvereniteettia; Israel olisi edelleen valvonut palestiinalaisten "rajoja" ulkomaailmaan. Ja samaan aikaan kun Camp Davidissa neuvoteltiin, siirtokuntien rakentaminen ja laajentaminen Länsirannalla jatkui täyttä päätä.
Onkin epätodennäköistä, että kukaan palestiinalaisjohtaja olisi voinut hyväksyä Barakin ehdotusta.
Sharonin Gaza-suunnitelma
Neuvottelut kuitenkin jatkuivat ja niissä päästiin hyvin lähelle sopimusta Tabassa Egyptissä tammikuussa 2001 käydyissä keskusteluissa. Tabassa Barak korjasi ehdotustaan palestiinalaisvaltion rajoiksi ehdottaen huomattavasti laajempaa aluetta kuin Camp Davidissa. Osapuolet lähestyivät muissakin asioissa toisiaan. Mutta sen jälkeen kun oikeistolainen Ariel Sharon valittiin pääministeriksi, Israel kieltäytyi palaamasta uudelleen neuvottelupöytään ja aloitti intifadan entistä väkivaltaisemman tukahduttamisen.
Viime vuoden lopulla ryhmä Fatahin johtajia ja muita merkittäviä palestiinalaisia tapasi maltillisten israelilaisten edustajia, ja he luonnostelivat Taban neuvotteluihin perustuvan rauhanehdotuksen. Arafat puhui myönteisesti viime joulukuussa Genevessä allekirjoitetusta suunnitelmasta, jonka Sharon puolestaan suorin sanoin tuomitsi.
Vastavetona Sharon ehdotti ns. vetäytymissuunnitelmaa, joka samalla kun se lupaa poistaa useimmat laittomista siirtokunnista Israelin miehittämästä Gazasta liittäisi Israeliin lähes puolet Länsirannasta ja jakaisi jäljelle jäävät palestiinalaisalueet joukoksi pieniä, vailla maayhteyttä toisiinsa olevia ja Israelin ympäröimiä kantoneita. Bushin hallinto ja USA:n kongressin ylivoimainen enemmistö ovat hyväksyneet Sharonin aloitteen, jonka tarkoitukseksi tämän pääneuvonantaja Dov Weisglass on myöntänyt rauhanprosessin jäädyttämisen ja elinkelpoisen Palestiinan valtion estämisen.
Bushin hallinto vaati, että ehtona USA:n tuen saamiselle Israelin miehityksen lopettamisessa Afaratin johtaman "korruptoituneen ja itsevaltaisen palestiinalaishallinnon" oli siistittävä toimintaansa ja tultava demokraattisemmaksi sekä estettävä "terroriteot". Mitään vastaavia vaatimuksia Bushin hallinto ei esittänyt Israelille, vaikka Israelilla miehittäjävaltana on ensisijainen vastuu konfliktin lopettamisesta.
On epätodennäköistä, että Arafatin poismeno parantaa rauhan näköaloja niin kauan kuin Israel vaatii miehityksen säilyttämistä ja USA jatkaa ehdoitta sotilaallisen, taloudellisen ja diplomaattisen tuen antamista Sharonin hallitukselle.