Kelpaako köyhä yhteiskuntaan?

Hyvinvointiyhteiskunnaksi itseään kutsuvassa valtiossa tulisi jokaisella maan asukkaalla olla mahdollisuus kohtuulliseen kulutukseen.

Onko Suomesta hyvinvointivaltioksi? Tähän löydämme vastauksen Kansaneläkelaitoksen julkaisemasta tutkimusraportista Kohtuullinen kulutus ja perusturvan riittävyys.

Tutkimuksen ovat laatineet Kelan tutkimusosaston johtava tutkija, professori Mikko Niemelä ja Kuluttajatutkimuskeskuksen tutkimuspäällikkö, dosentti Anu Raijas.

Niemelä ja Raijas lähtevät kohtuullisen kulutuksen edellytyksiä arvioidessaan Suomen lain tarkastelusta. Perustuslaki takaa jokaiselle, joka ei kykene hankkimaan ihmisarvoisen elämän edellyttämää turvaa, oikeuden välttämättömään toimeentuloon ja huolenpitoon.

Mielenkiintoinen on lain ilmaisu huolenpidosta. Ei riitä, että ihminen saa ruokaa ja muuta vähimmäistarvetta. Hänellä tulee olla myös oikeuksia yhteiskunnan täysiarvoisena jäsenenä.

Marx viitoitti sosiaalipolitiikkaa

On kiintoisaa lukea tänä päivänä yhteiskunnallinen tutkimus, jossa vedotaan Karl Marxiin.

Niemelä ja Raijas ottavat suuntaa Marxin lausumasta, jonka mukaan ”tarpeemme ja nautintomme saavat alkunsa yhteiskunnasta”. Tämän pohjalta Marx vielä toteaa, että koska tarpeemme ja nautintomme ”ovat luonteeltaan yhteiskunnallisia, ne ovat suhteellisia”.

Tällä Marx tarkoittaa sitä, että tämän päivän köyhien olosuhteita ei pidä mitata viime vuosisadan alun köyhien olosuhteilla. Niitä tulee arvioida tämänpäiväisen yhteiskunnan olemusta vasten.

Mitä siis tänään vähintään tarvitaan, jos seurataan Marxin oivallusta? Mitä köyhänkin suomalaisen pitäisi pystyä kuluttamaan?

Laajaan kyselytutkimukseen perustuen Niemelä ja Raijas määrittelevät kansalaisten vähimmäistarpeeksi, että se on vähemmän kuin ylellisyystaso, mutta enemmän kuin minimi.

Kyselyn pohjalta tutkijat loivat viitebudjetin, joka kuvaa välttämättömäksi katsottavaa ja siihen tarvittavaa rahamäärää. Budjetissa huomioidaan myös se, että köyhätkin ihmiset ovat yksilöitä ja heillä on erilaisia tarpeita.

Koska tarpeemme saavat alkunsa yhteiskunnasta, kuten Marx toteaa, on luonnollista että jokaisella tulee olla oikeus täysikelpoiseen yhteiskunnan jäsenyyteen myös kuluttajana.

Hämmentäviä muutoksia kulutuksen rakenteessa

Tutkijat vertailivat tulojen ja kulutuksen kehitystä vuosien 1985 ja 2006 välisenä aikana.

Erityisesti ilmeni, että elintarvikkeiden osuus kulutusmenoista on laskenut 1990-luvun puolivälin jälkeen. Sen sijaan ovat tuntuvasti nousseet asumis- ja liikennemenot. Jälkimmäisiin on laskettu myös tietoliikenne, kuten puhelin ja internet.

Vuodesta 1985 vuoteen 2006 alimman menodesiilin eli väestön pienituloisimman kymmenesosan elintarvikkeisiin, juomiin ja aterioihin käyttämän rahan osuus laski 44 prosentista peräti 28 prosenttiin. Asumisen budjettiosuus sen sijaan kasvoi 22 prosentista 31 prosenttiin.

2000-luvulle päästäessä on myös köyhimpien kukkaroa rasittanut välttämättömyyshyödykkeiksi käyneiden puhelimen ja internetin menoerä. Ilman näitä kun on vaikea etsiä edes sosiaaliturvaansa.

Köyhien sosiaaliturva ei ole suhteellisesti ottaen noussut vaan se on laskenut. Tästä voidaan päätellä, että köyhät ovat joutuneet tinkimään ravintomenoistaan, voidakseen peittää yhteiskunnan jäsenyydestä aiheutuvat kulut.

Köyhät eivät ole muuttaneet parempiin asuntoihin, vaan vuokrat ovat nousseet nopeammin kuin sosiaaliturva.

Alimmasta minimistä kohtuulliseen turvaan

Niemelän ja Raijaksen viitebudjetti lähtee kohtuullisen minimin periaatteesta. Se merkitsee kulutustasoa, jolla taataan perustarpeiden tyydytyksen lisäksi myös yhteiskunnallinen osallistuminen.

Tämä periaate ei toteudu meidän yhteiskunnassamme. Nykyinen sosiaalipolitiikka perustuu toimeentulominimin ajatukselle eli siihen tasoon, jolla juuri ja juuri tulee toimeen.

Tutkijoiden hypoteesi on kiintoisa, koska se ei tyydy kysymään miten asiat ovat, vaan pyrkii löytämään sen tason, joka tulisi kohtuudella saavuttaa köyhimpien ihmisten kulutuksessa.

Viitebudjettinsa pohjalta Niemelä ja Raijas rakentavat ”kulutuskorin”, johon sisältyy ruoka, vaatetus, kodin tavarat ja laitteet, asuminen, terveys ja hygienia, vapaa-aika sekä liikkuminen.

Samalla kun esittelen korin sisältöä, esitän myös joitakin nykytilannetta koskevia kommentteja kentällä toimineen yhdyskuntatyöntekijän näkökulmasta.

Välttämättömät tarpeet jäävät tyydyttämättä

Välttämättömäksi ruuaksi tutkijat katsovat sen, että ihmiset saavat ravitsemussuositusten mukaista ravintoa. Aterioiksi ei riitä nälän tyydyttäminen. Niistä on saatava myös vaihtelua, hyvää makua, elämyksiä ja mielihyvää. Nämä kaikki ovat tarpeen, jotta voitaisiin turvata terveys, myös henkinen terveys.

Korista löytyy viisi ateriaa päivässä: aamiainen, lounas, välipala, päivällinen ja iltapala. Tätä ei köyhän kukkaro kestä, ei edes kirkon ruokapankin kassilla vahvistettuna. On yksinkertaisen selvää, että pienituloiset ja sosiaaliturvalla elävät eivät saa ruuastaan riittävää ravintoa. Siinä on yksi selkeä selitys sille, että köyhät sairastavat enemmän kuin varakkaat.

Koriin sisältyvä vaatetus edellyttäisi naisilta 48 euroa ja miehiltä 40 euroa kuukaudessa. Tähän ei toimeentulotukiasiakkaalla ole varaa, vaikka tutkijoiden lähtökohta on johdettavissa perustuslaista.

Niemelä ja Raijas toteavat, että ”osallistumisen ja yhteisöön kuulumisen kannalta on tärkeää, ettei puutteellinen vaatetus ole esteenä sosiaaliselle kanssakäymiselle”.

Kodin tavaroihin ja laitteisiin tutkijat ovat lukeneet mukaan myös tietoliikenteen välineet. Vain osa köyhistä on onnistunut saamaan, omaisten ja ystävien avulla, tietokoneen. Matkapuhelin on lähes kaikilla, mutta siihen ei ole aina varaa ostaa puheaikaa.

Asumisen suhteen viitebudjetti edellyttää, että yksinäisellä on 45 neliön asunto. Nelihenkinen lapsiperhe tarvitsisi 92 neliötä. Varsinkin suurimmissa kaupungeissa korista löytyy neliöitä enemmän kuin köyhille ja pienituloisille sallitaan. Toimeentulotukilaskelmissa korvattavat asumiskulut rajataan kunnissa hyvin alhaisiksi. Asumistukea yksinäinen saa vain 35 neliön osalta.

Kun tavallinen muuttuu ylellisyydeksi

Terveyden, vapaa-ajan ja liikkumisen osalta viitebudjetti antaa suosituksia, jotka ovat suurimmalle osalle suomalaisia itsestäänselvyyksiä, mutta köyhille kaukaista utopiaa.

Ravitsevan syömisen ohella terveyden ylläpitäminen vaatisi säännöllistä liikuntaa. Nykyaikana liikunta edellyttäisi mahdollisuutta kuntosalivuoroihin ja uimahallikäynteihin, mutta sellaisia ei köyhille kukaan kustanna. Eihän heillä ole edes hölkkäasuja. Ilmeisesti vallanpitäjät toivovat köyhien kuolevan nuorina.

Myös vapaa-ajan harrastukset, kuten kulttuuri ja penkkiurheilu, maksavat. Köyhällä ei siis ole elämysmaailmaa. Ei liioin ole varaa edes yhteen kotimaan matkaan vuodessa, vaikka kaukomatkailu on parempiosaisille jo tavanomaista elämäntyyliä.

Liikkuminen olisi välttämättömyys. Varsinkin suurissa kaupungeissa köyhät on karkotettu kaukaisiin lähiöihin. Bussilippujen hinnat alkavat olla niin korkealla, ettei köyhä voi käydä kaupungin keskustassa edes viikoittain. Polkupyörää ei hänelle kukaan maksa.

Tutkijoiden selkeä loppupäätelmä onkin se, ettei pienituloisilla ole mahdollisuutta edes minimikulutukseen.

Niemelä ja Raijas ovat viitebudjettia rakentaessaan katsoneet pienituloisiksi alimpaan tulokvintiiliin, eli väestön viidennekseen kuuluvat.

Suomen köyhyysaste on 13,3 prosenttia, joten mukana on runsaasti myös köyhyysrajan yläpuolella olevia, työssäkäyviä pienituloisia, jotka elänevät lähellä köyhyysrajaa. Mutta miten lohduton olisikaan ollut tutkimuksen kuva tästä ”hyvinvointivaltiosta”, jos kohderyhmä olisi rajattu alimpaan desiiliin eli kymmenykseen.

Kvintiilin puitteissa tutkimus antaa tuloksen, jonka mukaan yli 65-vuotiaat eläkeläiset tulevat toimeen kohtuullisesti. Desiili olisi paljastanut miten köyhiä todella ovat köyhät vanhukset. Pitkäaikaistyöttömien ensimmäinen aalto on nyt tullut eläkeikään ja heidän eläkekertymänsä on jäänyt alhaiseksi.

Taistelua sosiaaliturvan puolesta on jatkettava. On saatava minimipalkkalaki, mitä SKP vaati vaaliohjelmassaan. Perusturva on saatettava tasolle, jota perustuslaki edellyttää.

Maa ei ole mikään demokratia, jos viidennes sen väestöstä on syrjäytetty normaalin osallistumisen ulkopuolelle.