Kriisinhallintakiistan ydin
Hallituksen ja eduskunnan perustuslakivaliokunnan farssimainen kädenvääntö siitä, kuka tekee vielä hyväksymättömän kriisinhallintalain mukaan lopullisen päätöksen suomalaisten joukkojen lähettämisestä kriisinhallintaoperaatioihin, on suunnannut huomion pois perusasiasta: Miksi Suomen voimassaolevaa rauhanturvalakia pitäisi ylipäänsä muuttaa? Miksi Suomen pitäisi ylipäänsä osallistua EU:n taistelujoukkoihin ja EU:n järeisiin sotilaallisiin operaatioihin maailmalla? Mitä vikaa on Suomen tähänastisessa rauhanturvatoiminnassa? Ja miksi Suomessa ylipäänsä edes keskustellaan joukkojen lähettämisestä maailmalle ilman YK:n valtuutusta? Varsinkin kun EU:n perustuslakikaan ei sellaiseen velvoita, se kun on kaatunut?
Vastaus on selvä. EU:n militarisointia taistelujoukkoineen ja niiden omavaltaisine operaatioineen YK:n mandaatista piittaamatta toteutetaan perustuslain kaatumisesta huolimatta. Ja "meidän nilkit" seuraavat mielihyvin perässä. Suomen linjaa ja päätöksentekoa tanssitetaan EU:n pillin mukaan. Se alistetaan EU:n linjalle ja päätöksenteolle. Kun hyväksytään A eli EU:n "kriisinhallinta", taistelujoukot ja sotilaalliset operaatiot ilman YK:n valtuutusta sekä Suomen mukanaolo kaikessa tässä, on hyväksyttävä B eli Suomen oma kansallinen lainsäädäntö on mukautettava EU:n tahtoon. Siksi uusi kriisinhallintalaki ja siksi tappelu siitä, kuka tekee lopullisen päätöksen "meidän poikiemme" lähettämisestä.
Ilman tätä alistussuhdetta EU:hun ei tarvitsisi kiistellä moisesta asiasta. Jos perusasettamus olisi, että Suomi osallistuu vain YK:n valtuuttamiin rauhanturva- tai kriisinhallintaoperaatioihin, olisi Suomen perustuslain mukaan selvää, että lopullisen päätöksen joukkojen lähettämisestä tekee ulkopolitiikkaa yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa johtava ja armeijan ylipäällikkönä toimiva tasavallan presidentti.
Mutta kun Suomen johto on omin päin alistanut maamme EU-kytkökseen, saadaan aikaan sotku tulkitsemalla, että Suomen ollessa mukana EU:n taistelujoukoissa ja mahdollisesti vain EU:n valtuuttamissa EU:n kriisinhallintaoperaatioissa kyse onkin EU-politiikasta, jossa päätös kuuluu Suomen perustuslain mukaan hallitukselle.
Helsingin Sanomat esitti pääkirjoituksessaan jo vuosi sitten tämän tulkinnan – korostaen vielä: "varsinkin jos rauhanturvalakia muutetaan niin, että joukkojen käyttöön riittää YK:n tai Etyjin valtuutuksen sijasta EU:n valtuutus". Ja nyt samaa tulkintaa kaupittelee perustuslakivaliokunta.
Tulkinta on tietenkin pelkkä silmänkääntötemppu, jolla Suomen osallistuminen EU:n taistelujoukkojen operaatioihin unionin alueen ulkopuolella tulkitaan "EU-politiikaksi" tai "EU:n yhteiseksi ulko- ja turvallisuuspolitiikaksi". Varmuuden vuoksi tätä pönkitetään lähtökohtaisella oletuksella, että operaatio perustuu "EU:n valtuutukseen".
Näin Suomen ja muun maailman suhteiden laaja kirjo pilkotaan EU-kirveellä mielivaltaisiin osiin; hallituksen johtama "EU-politiikka" laajennetaan äärimmilleen ja presidentin johtama "muu ulkopolitiikka" supistetaan lähes olemattomiin. Tarkkaan ottaen muuten presidentin "muun ulkopolitiikan" reviiriin eivät jäisi edes Suomen suhteet Venäjään; meillehän on vuosikausia hoettu, että EU:lla on yhteinen Venäjän-politiikka.
Todellisuudessa kiistelyssä ei ole kyse siitä, tekeekö lopullisen päätöksen suomalaisten joukkojen lähettämisestä presidentti vai hallitus/pääministeri. Kyse on siitä, tekevätkö päätöksen Suomen päättäjät vai EU. Ne, jotka korostavat osallistumista EU:n operaatioihin EU:n valtuutuksella ja tulkitsevat päätöksen joukkojen lähettämisestä "EU-politiikaksi", ajavat itse asiassa sitä, että EU:n tekee päätöksen Suomen puolesta. Ja EU:ssa taas tunnetusti asian ratkaisevat suuret jäsenvaltiot, jotka ovat samalla Naton jäsenmaita ja entisiä siirtomaavaltoja.
Jotkut EU:n päätösvaltaa ajavat voivat olla liikkeellä "puhtaan" juridiikan lähtökohdista tai kaunasta istuvaa presidenttiä kohtaan, mutta se ei muuta itse asiaa miksikään. (ES)