Lähi-itä – tietoa tietotyhjiöön

Alkuperäinen kirjoittaja: SEPPO HELMINEN

Viime elokuussa paljastui Israelin ulkoministeriön tutkimuslaitoksen laatima salainen raportti, jossa realistisesti todetaan muun muassa: "Ääritapauksissa tämä (kansainvälisten sopimusten rikkominen) voisi panna Israelin törmäyskurssille EU:n kanssa. Törmäykseen sisältyy vaara, että Israel menettää kansainvälistä legitimiteettiään, ja se voisi johtaa Israelin eristyksiin Etelä-Afrikan tapaan."

Tilanne muistuttaakin paljolti Etelä-Afrikan apartheid-politiikkaa. Perustamisestaan lähtien Israelissa on ollut rotuerottelua. Maa luonnehtii itseään virallisesti juutalaisvaltioksi. "Ei ole olemassa mitään juutalaiskansasta erillistä Israelin kansakuntaa. Juutalaiskansa ei muodostu vain niistä juutalaisista, jotka asuvat Israelissa, vaan myös diasporassa eli ympäri maailmaan hajaantuneina elävistä juutalaisista."

Muun muassa näitä seikkoja valotetaan Pasi Päivisen tuoreessa kirjassa Israelin ja Palestiinan konflikti vuodesta 1948 nykypäivään.

Israelin "rotuteoria

Tämä "rotuteoria" taustana on helppo ymmärtää, miksi pieninkin kritiikki Israelin valtioterrorismin tunnusmerkit täyttäviä tekoja kohtaan kääntyvät kriitikkojen syyttämiseksi antisemitisteiksi. Israel on demokratia vain juutalaiselle väestönosalle. Israelin oikeistolla on vahva sionistis-uskonnollis-rasistinen ideologia. Niihin vähiin arabeihin, joilla on Israelin kansalaisuus, he suhtautuvat rasistisesti. He perustelevat kantaansa ja näkemyksiään sillä, että arabit eivät ole jumalan valitsema kansa.

Israelin sionistinen ideologia näkyy selvästi maankäyttöpolitiikassa. Maa-alasta yli 90 prosenttia on valtion omistuksessa. Suurinta osaa hallinnoi Keren Kayemet le Yisrael (juutalaisten kansallisrahasto), jonka peruskirjan mukaan se "järjestää toimintansa siten, että se joko suoraan tai epäsuorasti koituu juutalaista uskontoa, rotua tai juutalaista alkuperää olevien ihmisten hyväksi".

Tasa-arvo on kaukana, ja kun politiikan kautta asioihin vaikuttaminen on tehty miltei mahdottomaksi, oikeuksien puolustaminen poliittisen väkivallan kautta ei ole yllättävää. Eikä tämän toteaminen ole terrorismin hyväksymistä eikä se, että kerrotaan Israelin toimista, ole suinkaan antisemitismiä.

Molemmille konfliktin osapuolille uskonto, kieli, kulttuuri ja turvallisuus ovat tärkeitä perusarvoja. Israelin ja Palestiinan konflikti ei ole luonteeltaan vain etninen, kulttuurinen ja uskonnollinen. Se koostuu monista asioista; maasta, elintilasta, ihmisarvosta, demokratiasta, vallasta, tasa-arvosta, rodusta, vesivarojen käytöstä tai niiden puuttumisesta ja historiasta.

Palestiinalaisten pettämisen historia

Juutalaisvaltiolle oli 1940-luvun lopussa kansainvälispoliittinen tilaus. Juutalaisvaltio luotiin arabinationalismia jarruttavaksi mekanismiksi, joka toteutti hajota ja hallitse -periaatetta. Valtioiden rajat vedettiin juutalaisasutuksen mukaan niin, että niiden sisälle jäi satojen tuhansien arabien vähemmistö.

Siitä alkoi palestiinalaisten pettämisen historia. Palestiinalaisille luvattiin oma valtio, mutta se muuttuikin oikeudeksi palata tai saada kompensaatioita kärsityistä menetyksistä. YK:n päätöslauselma 181 ja se, ettei sitä pantu toimeen on keskeinen alkusyy konfliktille. Mutta edeltävä historiakin, kaikessa lyhykäisyydessään se mikä edelsi Balfourin julistusta (1917), vaikuttaa taustalla.

Julistuksen seurauksena nähdään Israelin valtion synty. Englantihan joutui varsin valmistautumattomana ensimmäiseen maailmansotaan, Sotavarusteluun tarvittiin rahaa, jota pääministeri Asquithin keräsi muun muassa juutalaisilta pankkiireilta. Samalla tuli luvattua Herzlin 1800-luvulla perustamalle sionistiliikkeelle Palestiina heidän uudeksi kotimaakseen. Suurpiirteistä lupailua toisten omaisuudella!

Näin palestiinalaiset osallistuivat ensimmäisen maailmansodan sotaponnisteluihin. Mutta niin he saivat maksaa myös toisen maailmansodan holokaustin aikaansaamasta huonosta omastatunnosta. Ja syyttä.

Raamatusta ei ole apua

"Saako toisen tontille rakentaa" -vitsi on todellisuutta Lähi-idän tapahtumissa. Se on oudoksuttavan totta silloinkin kun haetaan Raamatusta valtio-oikeutta siitä, kenen maa on Palestiina. Palestiinalaisten/kanaanilaisten asukkaiden yhteydet maahan ulottuvat ajalle 2000 vuotta ennen ajanlaskumme alkua, jolloin heillä oli yhteyksiä Foinikiaan. Juutalaisten taas arvellaan saapuneet noin 1200 ennen ajanlaskumme alkua oltuaan sitä ennen Egyptin vallan alla.

Mutta historiallisesti ja valtio-oikeudellisesti Raamattu ei ole hyvä peruskirja. Jos sitä sellaisena käytetään, on hyvä muistaa loppukin. "Sama laki olkoon teillä, niin muukalaisilla kuin maassa syntyneilläkin; sillä minä olen Herra teidän Jumalanne." ( Kolmas Mooseksen kirja 24:22.)

Raamatun lukeminen ei selitä mitenkään nykyistä Israelia, kuten oma kotikutoinen uskonnollinen oikeistomme uskoo. Sen myötä ei selity myöskään palestiinalaisten asema. Joku tollo kertoi kärsivänsä siitä, miten palestiinalaiset miehittävät Israelia. Tämän voi laittaa osittain median piikkiin. On luettava poliittista historiaa, nimenomaan kansainvälistä sellaista.

Päivinen on piirtänyt jonkinlaisen kartan lähestyä Lähi-idän ongelmakenttää, myös sitä jota kutsutaan "rauhan tiekartaksi". Sillä tiellä otettiin ensimmäinen askel, kun palestiinalaiset tunnustivat Israelin valtion olemassaolon. Israel oli myöntyvinään tunnustaessaan palestiinalaiset kansana, mutta ei Palestiinan valtiota.

Terrorismin syyt

Jokaiselle ulkopuolisellekin on selvää, ettei palestiinalaisten johdolla ole juuri keinoja lopettaa palestiinalaisterrorismia niin kauan kuin itsenäistä Palestiinan valtiota ei ole. Terrorismia ruokkivat muun muassa palestiinalaisten vedensaannin ongelmat, erittäin vaikeat elinolosuhteet ja huomattavat sosioekonomiset erot juutalaisten ja arabien välillä.

Miehitetyillä alueilla on meneillään humanitaarinen kriisi, ja sen ohessa israelilaisten sotilaiden käytös on muuttunut hyökkäävämmäksi, kuten YK:n avustushankkeita kartoittanut Elisabeth Rehn on todennut.

Päivisen kirja kaikessa ylimalkaisuudessaankin on oivallinen teos tietotyhjiöön, jossa suuri yleisö näkee kuvista vain satunnaisten terrori-iskujen jälkiä ja itkeviä ihmisiä, mutta jossa Israelin valtioterroria ja sen synnyttämiä itkuja ei kuvata. Puhumattakaan siitä, että pieninkin Israelin toimien kritisoiminen väännetään antisemitismiksi, juutalaisvihaksi. Olipa kysymys sitten Israelin turvallisuusupseereista tai pienemmistä rubenstillereistä.

Pasi Päivinen: Israelin ja Palestiinan konflikti vuodesta 1948 nykypäivään. Kleio2004, 215 sivua.