Mäntymäki on tärkeä muistinpaikka

Nimimerkki Punaposki vaati Tiedonantajassa (26.4.) Olympiastadionin vieressä sijaitsevan Mäntymäen rauhoittamista bisnes- ja gryndaushankkeilta vedoten alueen arvoon kulttuurihistoriallisena miljöönä. Perusteltu näkemys, mutta lisäksi on syytä muistaa, että Mäntymäellä on tärkeä sija maamme työväenliikkeen historiassa ja kulttuurissa 1800-luvun lopulta lähtien.

Aivan erityinen arvo Mäntymäellä on vuoden 1918 muistinpaikkana.

Mäntymäki oli vanhan, yhtenäisen työväenliikkeen tärkein juhla- ja mielenosoituspaikka. Juuri Mäntymäelle helsinkiläinen työväestö suuntasi ensimmäiset yhteiset kävelyretkensä kesäkuun ensimmäisenä sunnuntaina ja sitten vappukulkueensa – nekin jo 1800-luvun viimeisinä vuosina. Vappujuhlien lisäksi Mäntymäellä pidettiin monia muita joukkokokouksia ja mielenosoituksia, joissa saattoi olla alkuaikoina mukana myös kansallisen porvariston edustajia.

Esimerkiksi 5. kesäkuuta 1904 Mäntymäelle kokoontui suuri joukko kansaa vaatimaan äänioikeutta, kahdeksantuntista työpäivää sekä kieltolakia. Tilaisuus muodostui ns. venäläistämispolitiikan ja tsarisminvastaiseksi mielenosoitukseksi, kun Matti Hällbergin puheen jälkeen lavalle nousi joukko miehiä, jotka alkoivat huutaa: "Pois sortava väkivalta, alas Plehve, Bobrikov ja mateleva senaattimme. Eläköön vapaus!"

Puheelle hurrattiin ja osoitettiin suosiota, minkä jälkeen puhujat katosivat väkijoukkoon. Poliisi pidätti useita henkilöitä, mutta puhujia ei tavoitettu.

Seuraavana vuonna (1905) suurlakon ja vallankumouksellisen liikehdinnän aikoina nähtiin suuria mielenosoituksia myös Mäntymäellä, vaikka päätapahtumat keskittyivät Rautatien- ja Senaatintoreille. Liikehdintää seuranneen taantumuskauden aikana työväki marssi edelleen ammattikunnittain Mäntymäelle. Työmies kertoo esim. vuoden 1912 vapusta:

”Kaikkiaan oli kulkueessa yli 60 osastoa ja noin 45 lippua… Järjestyneissä riveissä oli silloin 10 200 luokkatietoista työläistä, osottaen työläisarmeijan yhteistuntoa, yksimielisyyttä ja sen pelottavaa voimaa. Virkavallan tunnettujen mielivaltaisten uhkamääräysten takia ei tällä kertaa kulkueessa ollut lapsia, noita luokkataistelutyömme tulevia jatkajia... Klo 12 saapui mahtavan jonon loppupää juhlapaikalle, jossa ääretön ihmismeri peitti koko Mäntymäen… (Työmies 2.5.1912).

Koska Mäntymäki oli vanhan työväenliikkeen arvokkain kokoontumispaikka, sinne perustettiin työväen vallankumousta seuranneen luokkasodan aikana Punakaartin hautausmaa. Kaatuneet helsinkiläiset pyrittiin tuomaan kotikaupunkiinsa ja hautaamaan Mäntymäen sankarihautaan arvokkain menoin omaisten ja järjestöväen saattamina.

Muun muassa sunnuntaina 10. maaliskuuta 1918 järjestettiin ”Vapaustaistelussa kaatuneiden Helsingin Punaiseen Kaartiin kuuluneiden tovereiden hautaus”. Lauantain Työmiehessä oli suurikokoinen kuolinilmoitus, jossa kerrottiin kaatuneiden nimet. Muistolauseena on: ”Rauha heidän tomulleen!”

Lehdessä annetaan ohjeet hautaussaattueen kulkureitistä ja järjestyksestä:

”Soittokunnan jäljessä ensin kaatuneiden omaiset, sitten Ruumiskulkue sotilaallisine kantajineen, sotilaskunniavahti ja sen jälkeen ammattikunnat lippuineen. Tovereita kehoitetaan mieslukuisasti tekemään viimeinen palvelus vapautemme puolesta kaatuneille.”

Punaisen järjestyslaitoksen taholta annetaan vielä ohje, etteivät kadunvarsilla olevat ihmiset lähtisi seuraamaan kulkuetta, vaan seisoisivat paikoillaan kulkuetta kunnioittaen.

Kolmenkymmenen arkun saattue kulki Töölön Koleraparakilta Runeberginkatua pitkin Fredrikinkadulle sitten Bulevardia Heikinkadulle (nyk. Mannerheimintielle) ja edelleen Läntistä Viertotietä (nyk. Helsinginkatua) Mäntymäelle, jossa arkut laskettiin yhteishautaan soittokunnan soittaessa Surumarssia.

Ammattiosastojen liput kallistuivat haudan ylle, lausuttiin runo ja Yrjö Sirola piti lyhyen muistopuheen. Seppeleet ja kukat laskettiin haudan reunalle. Mustiin suruharsoihin kietoutuneet naiset itkivät hiljaa ja arvokkaasti miestensä ja poikiensa haudalla.

Luokkasodan jälkeen valkoiset voittajat häpäisivät ja hävittivät punaisten sankarihautausmaan. Helsingin porvarillinen kaupunginvaltuusto myönsi 25. toukokuuta 1918 käyttövarat Mäntymäelle haudattujen punakaartilaisten ylöskaivamiseen ja pois siirtämiseen. Haudanryöstöä perusteltiin sillä, että punaisten hautausmaa oli perustettu kirkkolain vastaisesti ja ilman (valkoisten) viranomaisten lupaa.

Kesän aikana ainakin 158 vainajaa kaivettiin ylös Mäntymäestä ja siirrettiin Malmin hautausmaan joukkohautaan, kortteliin 21 riviin 11. Kaivajiksi viranomaiset määräsivät punavankeja Suomenlinnasta. Yksi heistä oli 32-vuotias rakennustyöläinen Lydia Ahonen. Hän muisteli synkeää tehtävää 50 vuotta myöhemmin:

”Myöhemmin ruumiit jouduttiin kaivamaan ylös Mäntymäestä ja kuljettamaan Malmille. Miesten puuttuessa ruumiita kannettiin naisvoimin valkoisten ollessa vahtina kivääreineen ja huudellessa meille, että noin teidänkin perkeleitten vielä käy.” (Kansan Uutiset 21.7.1967). 

Valkoinen hirmuvalta kielsi punaisilta suremisen, vainajiensa kunnioittamisen ja symboliensa käytön. Punaiset liput ja mielenosoitukset oli kielletty myös vuoden 1919 vappuna. Kuitenkin suuri joukko helsinkiläistyöläisiä marssi jälleen hiljaisena kulkueena Mäntymäelle.

1920-30 -luvuilla valkoinen valta salli vähitellen SDP:n vappujuhlat, mutta kielsi ne vasemmistotyöväeltä, kuten muutkin mielenosoitukset sekä järjestöliput. Vasemmistotyöläisiä osallistui yleisesti SDP:n vappujuhliin, mutta osa uhmasi viranomaisten kieltoja. Helsinkiläinen Kasia Junttila kertoo vuoden 1930 vapusta:

”Kiellosta huolimatta vappuaamuna jo kello yhdeksästä alkaen alkoi työläisjoukkoja kokoontua Hakaniemeen. Marssitaan Mäntymäelle. Yhtäkkiä ihmisjoukon keskeltä nousi punainen lippu. Poliisiryhmä hyökkäsi patukoineen lipun kohdalla ihmisjoukkoon. Lippu katosi. Hetken kuluttua se nousi uudelleen päiden yläpuolelle aivan toisessa kohtaa. Jälleen poliisien hyökkäys. Lippu katosi taas noustakseen vielä kerran ihmisjoukon keskeltä.”

Porvariston sotapolitiikan kärsittyä tappion ja vasemmistotyöväen saatua toimintaoikeudet järjestettiin työväen yhteisiä vappujuhlia vuosina 1945-48. Tämän jälkeen SDP:n oikeistojohto kieltäytyi yhteistyöstä, ja vapunvietto jakautui: vasemmisto marssi Hakaniemen torilta Senaatintorille, mutta SDP:n juhla pidettiin edelleen Mäntymäellä.

Alkujaan Mäntymäki oli kuitenkin nimenomaan luokkataistelukannalla olleen yhtenäisen työväenliikkeen juhla- ja mielenosoituspaikka. Juuri sellaisena se on historiallisesti erittäin merkittävä. Ja aivan erityisen arvon ja merkityksen Mäntymäelle antaa paikalla sijainnut punaisten sankarihautausmaa.

Hävittämällä hautatausmaan voittanut luokka yritti pyyhkiä pois todistuksen Suomen työväen kunniakkaasta taistelusta ja uhreista sekä omista rikoksistaan. Jopa punaisen puolen sureminen hiljennettiin näkymättömäksi valkoisessa Suomessa. Hauta- ja muistopaikoista, vainajien kunnioittamisesta ja oikeudesta suremiseen käytiin jatkuvaa kamppailua. Vasta voimasuhteen muutoksen jälkeen punaisten muistaminen alkoi käydä yleisemmin mahdolliseksi.

Malmin hautausmaalle, jonne punakaartilaisten ruumiit siirrettiin Mäntymäeltä monien muiden punavainajien rinnalle, saatiin muistokivi 1943. Santahaminan joukkohaudoille pystytettiin muistomerkki 1949, ja sinne haudattujen henkilöllisyyksiä selvitellään parhaillaan Yrjö Hakasen aloitteen pohjalta.

Mutta Mäntymäen maisemasta punahautojen jäljet ovat kadonneet samoin kuin monilta muiltakin hauta- ja teloituspaikoilta kautta maan. Helsingissä on jäljellä vain kuusi punaisen puolen muistinpaikkaa. Niistä kaksi (Santahamina ja Suursaari) sijaitsee suljetulla sotilasalueella ja muutkin syrjäisillä paikoilla. Valtakunnallinen Crescendo-muistomerkki pystytettiin vuonna 1970 Eläintarhaan, mutta sen sijaintiin ei liity mitään varsinaista muistoa, joten se on enemmän rituaalinen monumentti kuin todellista muistoa kantava muistinpaikka.

Sitäkin tärkeämpää on säilyttää Mäntymäellä sijainneen punaisten sankarihautausmaan muisto. Se on tarpeen sovituksena siitä, että vallankumouksellisilta helsinkiläistyöläisiltä kiellettiin vainajiensa sureminen ja kunnioittaminen, että punaisilta sankareilta riistettiin ihmisarvo riistämällä heidän kuolemansa arvokkuus ja hautarauha. Ja siksi, että paikka ja siihen kiinnittyvä muisto toimii todistuksena ja muistutuksena. Ja ettei totuus unohtuisi.

Toivottavasti Mäntymäki rauhoitetaan markkinamiehiltä ja siellä sijainneen sankarihautausmaan paikalle perustetaan paikan arvon mukainen muistinpaikka. Muistomerkkiin tulisi kirjoittaa paikalle aikanaan haudattujen nimet sitä mukaa kuin ne ehkä selviävät. Tämä ei liene kovinkaan vaikeaa verrattuna esim. muiden Malmille haudattujen tunnistamiseen, mikä pitäisi niin ikään aloittaa (kun Santahaminan vainajia jo selvitellään).