Mestarinäyttelijä Martti Suosalo

”Eikös olekin hauska ehdotus? Naurattakaa yleisöä tai teidät ammutaan!”. Kyseiset vahvat repliikit lausuttiin Helsingin Kaupunginteatterissa reilu viikko sitten ensi-iltansa saaneessa Suomen hauskin mies -näytelmässä. Sanat ottaa vastaan roolihenkilö Toivo Parikka, jota näytelmässä tulkitsee pääroolissa loistava Martti Suosalo.

Suosalo lukeutuu maamme eturivin näyttelijöihin: hän on tehnyt laajan ja monipuolisen taiteilijauran näyttämö- ja elokuvataiteen saralla. Suosalo tunnetaan niin suomalaisten kulttuurihenkilöiden kuin tavallisten kadunmiesten herkkänä ja samalla äärimmäisen vahvana tulkitsijana. Suosalo on saanut tunnustusta työlleen niin kriitikoiden kuin kansan syvien rivien keskuudessa. Tästä ovat osoituksena täydet elokuva- ja teatterisalit, kolme elokuva-alan Jussi-palkintoa, jotka on myönnetty pää- ja sivuosarooleista sekä Suosikkinäyttelijän palkinto vuonna 2011 ja parhaalle miesnäyttelijälle luovutettava Kultainen Venla vuonna 2012: vuosi sitten miehen rintaan iskettiin Pro Finlandia -mitali.

Suosalo on muuntautumiskykyinen näyttelijä: hän heittäytyy niin Helismaaksi, Sibeliukseksi, Irwiniksi, Kari Hotakaiseksi kuin Gogolin Mielipuoleksi sekä kykenee tulkitsemaan koskettavasti Jacques Brel’in ja Vladimir Vysotskin lauluja suomeksi.

Suosalon kiinnostus teatteria kohtaan virisi nuorena Turussa. Laajemman yleisön tietoisuuteen hän nousi Jouko Turkan televisioon ohjaaman Seitsemän veljestä -sarjan myötä näytellessään veljeksistä Aapoa. Sarja nostatti ilmestyessään valtavan kulttuurikohun: Turkka ja veljekset olivat konservatiivien liipaisimella. Seuraavassa Suosalo kertoo opiskelustaan Teatterikorkeakoulussa Joukon Turkan opissa, näyttelijyydestään ja näyttelijäntyöstä sekä Helsingin Kaupunginteatterin Pienellä näyttämöllä pyörivästä Suomen hauskin mies -näytelmästä.

Mukaan ”teatterisirkukseen”

Martti Suosalo syntyi Oulussa 1962. Kiinnostus teatteria ja sen tekemistä kohtaan heräsivät kuitenkin Turussa.

– Isoisäni oli näyttelijä ja isäni oli kasvanut teatterin parissa: hänelle oli täysin luonnollista, että kävimme koko perhe katsomassa teatteriesityksiä. 70-luvulla asuimme isäni työstä johtuen koko perhe Turussa. Kyseinen vuosikymmen oli Turussa teatterin saralla aktiivista aikaa Kalle Holmbergin ja Ralf Långbackan ansiosta. Kiinnostus teatteria kohtaan heräsi Turussa.

– Olin myös aktiivinen urheilija ja pelasin jalkapalloa Turun Tovereissa. 70-luvun lopulla muutimme takaisin Ouluun ja liityin Oulun Työväenpalloilijoiden riveihin.

– Opiskellessani Kastellin urheilulukiossa, näyttelijä K.J. Ristolainen tuli pitämään kouluun teatterikurssia: menin kurssille mukaan ja innostuin. Sitten ystäväni kertoi eräästä lehti-ilmoituksesta, jossa haettiin uusia jäseniä Oulun Nuorisoteatterin toimintaan mukaan.

– Aika Nuorisoteatterissa oli hyvin luovaa, monipuolista ja inspiroivaa. Meitä kannustettiin tekemään ja uskomaan siihen, että kaikki on mahdollista. Nuorisotoimen kautta saimme tilat käyttöön, mutta kaiken muun jouduimme teatteriesityksiä varten itse toteuttamaan: ajoin muun muassa autoa ja kerjäsin lavastustarvikkeita. Silloin päätin, että koska teatteriala on niin laaja ja monipuolinen, niin sieltä löytyy paikka myös meikäläiselle.

Suosalo oli kiinnostunut laaja-alaisesti koko teatterikentästä sekä siitä, mitä esitykset toteutuakseen vaativat. Vaikka veri veti näyttämölle, niin se ei ollut alussa ainut vaihtoehto.

- pääasia oli se, että sai olla mukana ja olla osana ”teatterisirkusta”. Esitysten myötä itsetuntoni vahvistui ja päätin pyrkiä Teatterikorkeakouluun.

– Ajattelin, että voisin työskennellä myös esimerkiksi tekniikan tai muiden esityksien toteutumiseen vaadittavien asioiden parissa: pääasia oli se, että sai olla mukana ja olla osana ”teatterisirkusta”. Esitysten myötä itsetuntoni vahvistui ja päätin pyrkiä Teatterikorkeakouluun.

Teatterikorkeakoulussa

1980-luvulla Suosalo opiskeli Teatterikorkeakoulussa Jouko Turkan oppilaana.

– Vuonna 1981 pyrin ensimmäisen kerran kouluun ja pääsin kolmanteen vaiheeseen. Kun olin seuraavana vuonna toista kertaa pääsykokeissa, suoritin varusmiespalvelustani ja minut passitettiin laivastouniformussa ovesta ulos, Suosalo nauraa.

– Vuonna 1983 pääsin kouluun sisään kolmannella yrittämällä: tuolloin Turkka oli valintaraadissa. Pääsykokeissa Turkka katsoi minua ja miehen katseesta vaistosi välittömästi sen, että pääsen kouluun. Olen todella tyytyväinen siitä, että pääsin Turkan oppiin ja tulin valituksi juuri hänen opettajakautensa aikana.

Suosalon mukaan reilu nelivuotinen ajanjakso Turkan oppilaana antoi hänelle näyttelijänä todella paljon.

– Vuosikurssillemme valittiin hyvin erialaisia ihmisiä: muodostimme kirjavan ryhmän. Vedimme läpi todella fyysisiä harjoituksia, mutta Turkka saattoi myös puhua opettaessaan neljä tuntia taukoamatta kertoessaan meille siitä, miten hän ympäröivän maailman näkee ja kuinka näkemäänsä voi näyttelijäntyössä hyödyntää: tämä oli taiteilijan ja neron puhetta. Turkka antoi minulle näyttelijänä oikeutuksen olla se, mikä olen ja myös arvosti minua näyttelijänä: välillämme oli aina keskinäistä kunnioitusta.

– Turkka oli persoonana niin vahva ja sivistynyt, että hänen olemuksensa täytti koko koulun: kaikki oli ikään kuin valjastettu toteuttamaan hänen ideoitaan ja visioitaan. Hänen opetustaan voi luonnehtia opetukseksi taiteilijuuteen ja taiteilijan ammattiin. Näyttelemistä on sinänsä hankala opettaa, mutta hän sivisti meitä ja painotti sitä, ettei asioita kannata tehdä tavallisten kaavojen mukaisesti, koska näyttelijän on kyettävä löytymään oma näkö- ja katsontakanta asioihin.

– Turkka kitki näyttelijöistä pois niin sanotun löysän oleilun: fyysiset harjoitukset olivat isossa roolissa. Hänen metodeillaan tähdättiin siihen, että näyttelijän keho saadaan toimimaan. Urheilimme paljon, teimme erilaisia voimaharjoitteita ja pidimme kuntoa yllä.

– Turkka oli opetuksessaan ehdoton. Kukaan ei esimerkiksi opiskeluaikana jäänyt pois oppitunneilta: jos näyttelijäopiskelija oli kuumeessa, niin patja tuotiin jumppasaliin, jotta kykeni seuraamaan opetusta. Näyttelijän tuli kyetä kurinalaiseen toimintaan. Olen huomannut, että työmoraali taiteen tekemistä kohtaan on Turkan oppilailla edelleen huippuluokkaa. Tämä näkyy myös Suomen hauskin mies -näytelmässä, jossa on mukana kuusi Turkan aikana koulussa opiskellutta näyttelijää: treenasimme näytelmää varten todella kova ja tekemisemme tarttui myös muihin näyttelijöihin. Vaikka opiskeluajoista on jo kulunut aikaa, niin korkea työmoraali ja ”voitto tai kuolema” -tyylinen asenne ovat edelleen Turkan oppilaille ominaisia luonteenpiirteitä: kaikki tehdään täysillä ja tinkimättömästi.

Koulun jälkeen

Teatterikorkeakoulu-aikana Suosalo oli mukana Turkan ohjaamassa televisiosarjassa Seitsemän veljestä, missä hän näytteli Aapon roolin. Tämä vaikutti negatiivisella tavalla hänen työllistymiseensä opintojen jälkeen.

– Televisiosarja herätti niin sanotuissa kulttuuripiireissä, mutta myös monien muiden kohdalla vihantunteita. Kerran saimme muutaman sarjassa esiintyneen näyttelijän kanssa kuulla huoltoaseman pihalla äijälauman suusta, että ”olisipa pesäpallomailat mukana, niin annettaisiin jätkille kyytiä!”. Olimme tuolloin fyysisesti hyväkuntoisia sällejä, joten hymyilimme ja toivotimme herroille hyvää päivänjatkoa, Suosalo nauraa.

– Tilanne oli samanlainen kuin mistä Aleksis Kivi kirjassaan kertoo: me sarjassa esiintyneet veljekset, olimme kaikki yhteiskunnan hyljeksimiä, eikä meille työtarjouksia teatterin parista sadellut. Tero Jartti oli yksi sarjan veljeksistä ja opintojen päätyttyä työskentelimme yhdessä Kirkkonummella sijaitsevalle rakennustyömaalla.

Vähitellen ovet teatterimaailmaan kuitenkin aukenivat.

– Teatteri Pieni Suomi eli nykyinen Studio Pasila oli vastikään perustettu ja Hanno Eskola oli ohjaamassa sinne Shakespearen Myrsky -näytelmää, joka tehtiin turkkalaisuuden jälkimainingeissa. Näyttelin esityksen pääroolissa Prosperoa.

Olin aikaisemmin tottunut turkkalaiseen tapaan tehdä teatteria, mutta työskentely Ryhmäteatterissa näyttämötaiteen ammattilaisten kanssa laajensi perspektiiviäni ja antoi uusia tulokulmia teatterin tekemiseen.

– Tämän jälkeen minut pyydettiin Ryhmäteatterin Taru sormusten herrasta -näytelmään Matti Pellonpään tilalle, koska hänellä ei riittänyt aikaa neljästä viiteen päivään viikossa esitettävälle näytelmälle, jossa jokainen esityskerta kestäisi kuusi tuntia. Olin aikaisemmin tottunut turkkalaiseen tapaan tehdä teatteria, mutta työskentely Ryhmäteatterissa näyttämötaiteen ammattilaisten kanssa laajensi perspektiiviäni ja antoi uusia tulokulmia teatterin tekemiseen. Vaikka teimme asioita eri tavalla, niin kyseinen aika oli aivan yhtä huikeaa kuin mitä opiskelu Teatterikorkeakoulussa aikanaan oli.

Elokuva- ja teatterinäyttelemisen eroista

Suosalo on näytellyt useissa suomalaisuutta ja suomalaista identiteettiä heijastavissa elokuvissa ja näytelmissä.

– Olen aina ollut luonteeltani utelias tarkkailija: jo lapsena istuin ja seurasin mummolassa vierailleita karaktäärejä ja vahvoja persoonallisuuksia. Seurasin heidän yksittäisiä eleitä ja asentoja sekä kuuntelin heidän puhetta ja kertomuksia: ne syöpyivät alitajuntaani eräänlaiseksi kirjastoksi ja hyödynnän lapsuudenkokemuksiani edelleen näytellessäni.

Mitä eroja ja yhtäläisyyksiä elokuva- ja teatterinäyttelemiseen sisältyy?

– Elokuva ei ole samalla tavalla näyttelijän taidetta kuin mitä teatteri on. Elokuvissa näyttelijät eivät juurikaan osallistu käsikirjoituksen tekemiseen ja harjoitteleminen ennen kuvausten aloittamista on minimaalista: kohtaukset etenevät usein epäkronologisessa järjestyksessä ja ne  pyritään viemään läpi tiukalla aikataululla ja mahdollisimman vähin otoin. Tilanne kuvauspaikalla tuntuu usein absurdilta ja sitä voi verratta siihen, että näyttelijä astuisi harjoittelematta teatteriesitykseen.

– Teatterissa aikaa harjoittelemiseen käytetään huomattavasti enemmän. Näyttelijä on korostuneemmin läsnä tekoprosessissa: hän luo, ideoi ja tarjoaa ohjaajalle näkemyksiään. Toisin kuin studio-olosuhteissa, näyttämöllä näyttelijä kykenee elämään tilanteen ja muiden näyttelijöiden vireystilan edellyttämällä tavalla. Nautin teatterin tekemisestä, koska se on fyysisempää ja itselleni näyttelijänä huomattavasti antoisampaa kuin elokuvien tekeminen, koska oma kädenjälki näkyy selvemmin. En pidä itseäni tarpeeksi hyvänä elokuvanäyttelijänä, koska omalle näyttelijyydelleni on ominaista se, että asiat tulevat luontevasti selkärangasta vasta pitkän harjoittelemisen ja toiston kautta: tämä ei ole elokuvan tekovaiheessa mahdollista.

Suomen hauskin mies

Helsingin Kaupunginteatterin Pienellä näyttämöllä sai viime viikolla ensi-iltansa Suomen hauskin mies -niminen näytelmä: tapahtumat sijoittuvat elokuuhun 1918 sisällissodan jälkeen jolloin yli 80 000 punaista on suljettu vankileireille. Suosalo on näytelmän pääosassa Toivo Parikan roolissa. Parikka on työväenteatterin johtaja ja koomisissa rooleissa mainetta niittänyt näyttelijä, joka passitetaan pahamaineiselle Iso-Mjölön vankileirisaarelle, missä nälkäkuoleman partaalla viruvat myös hänen jäljellä olevat näyttelijätoverinsa. Teatterilaiset ovat näytelmässä syytettynä kirkkoherran murhasta.

– Näytelmä on sekoitus traagisia ja koomisia aineksia. Se perustuu tositapahtumaan ja sen keskiössä on Riihimäen työväennäyttämön henkilökunta, joka passitettiin Iso-Mjölön vankileirille, joka tunnettiin kuolemanleirinä. Näytelmän ohjaaja Heikki Kujanpää kiinnostui erään väitöskirjan kautta Iso-Mjölölle vangittujen teatterilaisten toiminnasta sekä siitä, minkälaista elämää saarella vietettiin.

Leirisaaren suljetun maailman, vangittujen sekä kuria ja järjestystä pitävien henkilöiden kautta kerrotaan aikakauden poliittisista kiemuroista ja yhteiskunnallisista epäkohdista. Näytelmässä isot poliittiset tapahtumat toimivat kehyksenä muutaman ihmisen kokemuksille aikakauden vallitsevista ristiriidoista ja julmuuksista.

– Erityisesti valkoisella upseeristolla oli tuolloin haaveena saada Suomeen kuningas Saksasta. Tämä oli vankileirillä olleiden punaisten mielestä surkuhupaisaa ja he halusivat tehdä aihetta käsittelevän huvinäytelmän. Näytelmän tekemisellä oli myös psykologinen rooli: työ lohdutti vaikeissa olosuhteissa eläviä ihmisiä ja sai ajatukset pois ikävistä asioista, kuten mahdollisesta kuolemasta.

Näytelmän keskeisin roolihahmo, Toivo Parikka, ei ole historiallinen henkilö.

– Parikan henkilöhahmon luomisessa on hyödynnetty kahta näyttelijää: Jalmari Parikkaa ja Aarne Orjatsaloa, jotka kumpikin olivat työväenteatterissa aktiivisia toimijoita ja erikoisia persoonallisuuksia. Jalmari oli vangittuna Turussa ja hän myös esiintyi siellä. Orjatsalo puolestaan pyöri siellä sun täällä sekä pakeni Tampereelta naiseksi pukeutuneena.

– Mielenkiintoisen ristiriidan näytelmään luo se, että näyttelijät on aikanaan repäisty ääriolosuhteisiin, missä kyse on elämästä ja kuolemasta: näytteleminen on heillä kuitenkin verissä ja he kykenevät harjoittamaan ammattiaan.

Näytelmän tekoprosessin aikana Suosalo perehtyi sisällissotaa käsittelevään kirjallisuuteen.

– Viljo Sohkasen Punakaartilaisen päiväkirja on erittäin tarkka nuoren miehen kuvaus sisällissodan tapahtumista ja taisteluista sekä vankeusajastaan Suomenlinnan vankileirillä. Teos on kaikessa raadollisuudessaan äärimmäisen realistinen eikä sorru moralisointiin, vaan siinä asioita käsitellään rehellisen inhimillisestä näkökulmasta.

Minkälainen kuva kyseisestä ajasta näytelmän kautta katsojille välittyy?

– Lohduton: sen takia tyylikeinona on huumori, jotta sitä kykenee katsomaan. Huumoria on varmasti viljelty myös vankileireillä, koska se on ollut keino selviytyä ja säilyä järjissään. Näytelmän ja erityisesti Sohkasen kirjoittaman kirjan kautta olen kyennyt eläytymään siihen, minkälaista elämä on kaikessa kauheudessaan tuolloin ollut.

Mikä on mielestäsi näytelmän punainen lanka ja mitä se haluaa yleisölle kertoa?

– Näytelmä kertoo ihmisestä, ihmisen luonteesta ja selviytymisestä sekä siitä, ettei mikään ole loppujen lopuksi kauheasti muuttunut: valitettavia asioita tapahtuu ja esiintyy tälläkin hetkellä eri puolilla maailmaa. Kun asiat viedään ääriolosuhteisiin, niin katsojan on helpompi vastaanottaa näkemänsä ja reagoida siten yhteiskunnallisiin epäkohtiin.

Näytelmän jälkeen monet mahdollisesti miettivät ja näkevät asioita eri tavalla. Mieleen saattaa nousta kysymyksiä esimerkiksi eriarvoisuuteen liittyen, johon katukuvassa päivittäin törmää.

– Näytelmän jälkeen monet mahdollisesti miettivät ja näkevät asioita eri tavalla. Mieleen saattaa nousta kysymyksiä esimerkiksi eriarvoisuuteen liittyen, johon katukuvassa päivittäin törmää. Toivon, että näytelmä antaa impulsseja nähdä asioita tarkemmin ja eri tavalla. Mielestäni on hyvä, että näytelmä on herättänyt keskustelua ja kiinnostusta vuoden 1918 tapahtumiin liittyen: on hyvä tuntea historiaa, ettei samoja virheitä toistettaisi.

Teatterin nykytila

Miltä suomalaisen teatterin nykytila mielestäsi vaikuttaa?

– Liikun teatterin merkeissä paljon myös pääkaupunkiseudun ulkopuolella: teatterilla menee Suomessa erittäin hyvin, se kiinnostaa ihmisiä ja salit ovat usein täynnä. On tärkeää, että Suomen suurimmista kaupungeista löytyy oma kaupunginteatteri, joissa käsitellään usein paikallisesti kiinnostavia aiheita ja tapahtumia. Teatterissa haltioidutaan ja kokoonnutaan yhteen kuulemaan sanaa. Teatterilla on myös tärkeä yhteisöllisyyttä lisäävä ja luova merkityksensä: ihmisillä on tarve ja halu kokea yhdessä asioita. Teatteriesitys on juhla, johon sisältyy monia eri asioita, aina esiriipun nostosta ja laskusta väliajan kahviin ja pullaan.

Riihimäen Teatteri, Vuoden Teatteri 2017, on pieni mutta merkittävä toimija suomalaisen teatterin kentällä. Lukuisista tunnustuksista huolimatta Riihimäen kaupunginjohtaja ilmoitti 31.10.2017, että teatterin toiminta aiotaan lakkauttaa osana kaupungin säästötoimia.

– Mielestäni se, että Riihimäen teatteria ollaan lakkauttamassa, on järjettömyyden huippu! Riihimäeltä löytyy koko Suomen teatterikentän motivoitunein henkilökunta ja siellä on aina mukava käydä vierailemassa, Suosalo päättää.

MARKO NIEMI