Mitä Eurooppa sai fasismin jälkeen

Tapanani on ottaa Tiedonantaja esille lauantaina aamukahvin aikaan. Luen lehteä selatessa uutiset, pääkirjoitukset ja joitakin lyhyitä juttuja. Aina ei riitä aika pidempien artikkelien lukemiseen. Silloin laitan lehden arkistoon, voidakseni paneutua myöhemmin.

Tällä kertaa tuli esille tämän vuoden ensimmäinen numero (4.1.2014). Siinä on Jouko Jokisalon perusteellinen artikkeli otsikolla ”Saksan sosiaaliturvajärjestelmän kriisi 1927-1933 ja kansallissosialismin nousu”.

En ehtinyt lukea pitkällekään oivaltaakseni, että Jokisalon historiallisesta esityksestä löytyy analogioita eli kaltaisuuksia tämän päivän Euroopan kehitykseen.

Kahden aikakauden identtisyys

Jokisalo aloittaa kertomalla miten talouskriisi, joukkotyöttömyys ja sosiaaliturvajärjestelmän romahdus valmistivat tietä Weimarin tasavallan murtumiseen ja kansallissosialismin nousuun.

Miten on meillä Suomessa ja Euroopassa tänään? Me kuulumme maailman vauraimpiin alueisiin, mutta silti puhutaan talouskriisistä ja etsitään säästöjä mm. sosiaaliturvasta. Joukkotyöttömyys, joka kasvaa, on tosiasia. Sosiaalijärjestelmän romahdus on mahdollista jo tulevalla vaalikaudella, viiden vuoden sisällä. Siihen suuntaanhan Kataisen ja Stubbin hallitukset ovat viitoittaneet tietä, hyvässä yhteistyössä sosialidemokraattisten hallituskumppaneiden kanssa.

Vuonna 1923 kansallissosialistit yrittivät vaaleissa ensimmäisen kerran vallanottoa Saksassa, siis kymmenen vuotta ennen kuin sellainen toteutui. Nyky-Euroopassa ovat populistiset ja avoimesti fasistisetkin puolueet jatkaneet nousuaan suunnilleen tuon ajan. Toukokuun eurovaaleissa he saivat huomattavia voittoja.

Vuosina 1924-1928 talous alkoi kasvaa tuntuvasti Saksan maaperällä. Samoin alkoi tuotannon keskittyminen ja rationalisointi. Myös meillä on ollut nykyiset talouden noususuhdanteet, mutta niistä ei ole mitään kerätty varastoon esim. työttömyyttä ja köyhyyttä hillitsemään. Myös meillä on tapahtunut rationalisointi ja tuotannon voimakas keskittyminen. Voittoja on kertynyt, mutta ne on jaettu sijoittajille veroparatiiseihin vietäviksi.

Painopisteemme talouspolitiikassa

Talouskasvu vaikutti sen verran myös tavallisen saksalaisen arkeen, että vuonna 1927 työttömyys laski alle miljoonan, kertoo Jokisalo. Samana vuonna, hyvin aikojen odotuksessa, säädettiin työttömyyskorvauslaki. Se oli jotain ennennäkemätöntä. Sanottiin sen merkitsevän sosiaalisen kysymyksen ratkaisua niin pitkälle kuin se talousjärjestelmän puitteissa oli mahdollista.

Aluksi työttömyyden hoito ei tuottanutkaan rahoitusongelmia valtiolle. Mutta talvella 1928-1929 työttömyys alkoi räjähdysmäisesti kasvaa. Helmikuuhun 1932 päästäessä työttömien määrä oli noussut kahdeksaan miljoonaan.

Mitä meillä Nyky-Suomessa ja Euroopassa on tehty köyhyyden ja työttömyyden lisääntyessä? Meillä on leikattu ja suunniteltu leikkauksia sosiaaliturvaan. Julkisia menoja ja veroja on tuntuvasti alennettu. Tarvittavat tulot on hankittu välillisten verojen avulla, mikä on entisestään vaikeuttanut köyhien elämää, mutta kasvattanut keinottelijoiden pääomaa. Talouspolitiikan painopisteenä on ollut pääomamuodostuksen edistäminen.

Kuka vaati työtä kaikille?

 Juuri näin tapahtui myös Saksassa vähän ennen kansallissosialistien vaalivoittoa ja valtaannousua. 1931 säädettiin laki vapaaehtoisesta työvelvollisuudesta, mitä on virheellisesti luultu vasta Adolf Hitlerin aikaansaannokseksi. Myös meillä Suomessa on käytössä vapaaehtoinen, palkaton työvelvollisuus, jota kutsutaan työvoimapoliittiseksi harjoitteluksi. Pakko ei ole mennä, mutta jos ei mene menettää työttömyysturvansa.

Saksassa kansallissosialistit alkoivat vaatia perustuslain muutosta, joka turvaisi jokaiselle saksalaiselle oikeuden työhön. Ja, kuten nähtiin, vuotta myöhemmin valtaan nousseet natsit vähensivät hurjasti työttömyyttä. Viis siitä, että se tapahtui voimistuneen varusteluteollisuuden ansiosta.

Tässä on oikeastaan ainoa ero Suomen ja Nyky-Euroopan sekä Saksan valtaannousun aaton välillä. Meillä Suomessa ei yksikään eduskuntapuolue ole vaatinut lakia, joka turvaisi jokaiselle oikeuden työhön. Ellei sellaisena sitten pidetä Paula Risikon keksimää ”osallistavaa sosiaaliturvaa”, jonka puitteissa köyhät pääsevät ensi vuonna noukkimaan pois koirankakkaa puistoista, niin kuin Esko-Juhani Tennilä on asian ilmaissut.

Fasismissa oli hyvä elää, jos…

Mutta mihin me eurooppalaiset tänään pyrimme? Siihen ei ole vaikea vastata, kun tarkastelee fasistisen hallinnon alkuaikoja.

Hitlerillä oli omat maailmanvalloitushoureensa ja kummalliset oikkunsa, mutta hän ei ollut samaa kuin koko fasismi.

Italian fasismi nousi valtaan kymmenen vuotta ennen Saksan kansallissosialisteja. Fasistien johtaja Benito Mussolini inhosi ja ylenkatsoi Hitleriä, jota piti sivistymättömänä ihmisenä.

Mussolinilla ei ollut unelmia suursodasta eikä haaveita maailmanvalloituksesta. Hän kylläkin järjesti sotaretkiä Välimeren pienille saarille, jotta Italian nuorukaiset karaistuisivat.

Mussolinin haaveena oli rakentaa nopeasti teknologiayhteiskunta. Hän saikin raivarin, kun asiantuntijat kertoivat, että Italialla ei ole tarpeeksi insinöörejä ja tarvittavan määrän kouluttaminen kestäisi kolmekymmentä vuotta. Fasistisessa Italiassa oli hyvä elää, jos kuului Mussolinin kannattajiin.

Niin oli hyvä elää myös sotaa edeltävässä Saksassa, jos oli saksalainen ja hyväksyi kansallissosialistit ja Hitlerin oikut.

Kun kaikki haaveet toteutuivat

Kysymys kuului, mihin Eurooppa nyt pyrkii? Siihen meille vastaa Hitlerin hoviarkkitehti ja sodanaikainen varusteluministeri Albert Speer (1905-1981).

Vapauduttuaan vankilasta 1960-luvulla Speer vietti syrjään vetäytynyttä elämää. Toimettomana hän ei ollut vaan uhrasi aikansa kansallissosialismin analysoinnille. Hän kirjoitti aiheesta laajan teoksen, jossa käsitteli muun muassa perin pohjin suurta väittelyään vihamiehensä Hermann Göringin kanssa.

Göring oli ollut sitä mieltä, että tulevaisuuden yhteiskunta rakentuisi pienyrittäjien ja pientalonpoikien varaan. Speer puolestaan kannatti tuolloin tehokkaita ja suuria tuotantoyksiköitä. Vanhana Speer totesi olleensa väärässä; suuret yksiköt loisivat totalitarismia.

Meillä on nykyään suuret ja yhä suuremmat yksiköt, paitsi tuotannossa, myös hallinnossa. Ehkä uhkamme ei olekaan nouseva populismi ja uusfasismi, vaan kasvottomat, teknokraattiset ja uusliberalistiset oligarkiat, jotka johtavat kulissien takana yhteiskunnan kehitystä.

1970-luvun lopuilla Albert Speer suostui antamaan televisiohaastattelun. Siinä hän sanoi, kansallissosialistien nuoreen teknokraattipolveen viitaten: ”Kun nyt katselen länsi-saksalaista yhteiskuntaa, tiedän, että me olimme silloin väärässä.”

Speer piti tauon, joka aikana ehdin ajatella, että nyt menee lälläriksi. Mutta Speer vastasikin sanoen: ”Kaikki mistä me silloin haaveilimme, on täällä toteutunut.”

Mitä Speer olisi sanonut, jos olisi nähnyt finanssikapitalismin ajan? Ehkä niin, että sellaiseen kansallissosialistit eivät olisi koskaan uskaltautuneet.

Missä me olemme?