Nürnbergin syytettyjen haastattelut julki

Alkuperäinen kirjoittaja: ARTO TUOMINEN

Yhdysvaltain armeijan psykiatrina toiminut Leon M. Goldensohn sai tammikuussa 1946 tehtävän haastatella Nürnbergissä syytettyjä natsijohtajia. Goldensohn haastatteli kaiken kaikkiaan 33 vankia, joista osaa kuultiin oikeudenkäynnissä puolustuksen todistajina. Hän tapasi vangittuja säännöllisesti seitsemän kuukauden ajan aina oikeudenkäyntien päättymiseen saakka. Näistä haastatteluista syntyi kirja Nürnbergin haastattelut.

Haastatteluja, jotka kertovat omaa synkkää kieltään natsijohtajien mielenliikkeistä ja heidän toimintansa motiiveista, ei ole koskaan aiemmin julkaistu. Pääsyytetyt, muun muassa Hermann Göring, Ernst Kaltenbrunner, Joachim von Ribbentrop ja Alfred Rosenberg, suhtautuivat syyllisyyteensä hiukan eri tavalla; jotkut tunnustivat osallistuneensa joihinkin yksittäisiin virheisiin, mutta varsinaisesta holokaustista ( juutalaisten joukkotuho) kaikki syyttivät Adolf Hitleriä, Himmleriä, Joseph Goebbelsiä ja Martin Bormannia. Herroja, jotka eivät enää olleet Nürnbergissä paikalla vastaamassa teoistaan.

Goldensohn iskeytyy haastatteluissa syvälle haastateltaviensa psyykeen ja luo kuvan ihmisistä tunnustamisen ja toisaalta kieltämisen ristipaineissa. Yhteistä, ja monista muistakin yhteyksistä tuttua on se, että kaikki syytetyt ilmoittivat vain halunneensa tehdä työtä Saksan parhaaksi, mutta joutuneensa esimiestensä harhauttamiksi.

Nürnbergin oikeudenkäyntejä pidetään yleisesti yhtenä kansainvälisen lainkäytön merkkipaaluista. Toki on perusteltua sanoa myös, että ne olivat monien poliittisten ja oikeudellisten tekijöiden summa.

Niin Franklin D. Roosevelt kuin Winston Churchill ja Josif Stalinkin olivat kaikki jossain vaiheessa sitä mieltä, että pelkkä summittainen teloittaminen olisi parhaiten vastannut natsirikollisten tekoja. Neuvostoliiton ulkoministeri Vjatseslav Molotov sen sijaan ideoi jo vuonna 1942 Hitlerin rikollishallituksen edustajien syyttämistä kansainvälisessä rikostuomioistuimessa, mikä sitten Nürnbergissä toteutui.

Oikeudenkäyntien järjestämisestä käytiin kuitenkin tiukkaa kädenvääntöä. Neuvostoliitto toimi kuitenkin varsin johdonmukaisesti; sitä mukaa kun se vapautti itsensä natsien miehityksestä, se alkoi järjestää omia oikeudenkäyntejään, muun muassa sellaisia omia kansalaisiaan vastaan, jotka olivat osallistuneet natsien julmiin sotarikoksiin.

Ensimmäinen tällainen oikeudenkäynti järjestettiin Goldensohnin mukaan tiettävästi Krasnodarissa heinäkuussa 1943. Tässä oikeudenkäynnissä Neuvostoliitto toi ensi kertaa maailman tietoon juutalaisten joukkomurhan.

Neljä eri syytekohtaa

Nürnbergin oikeudenkäynneissä esitettiin neljä erityyppistä syytettä. Ensimmäisen syytekohdan mukaan syytetyt olivat osallistuneet yhteisen suunnitelman tai salaliiton muodostamiseen tehdäkseen rikoksia rauhaa tai ihmisyyttä vastaan. Toinen kohta sisälsi muun muassa hyökkäyssotien suunnittelun ja käymisen.

Kolmas syytekohta painottui sellaisiin rikoksiin, jotka sisälsivät muun muassa siviiliväestön murhaamisen, tuhoamistoimet, orjatyövoiman pakkosiirron ja käytön sekä sotavankien surmaamisen. Neljännessä syytekohdassa keskityttiin rikoksiin ihmisyyttä vastaan. Tällöin oli kysymys muun muassa vainoamisesta poliittisin, rodullisin tai uskonnollisin perustein.

Kukaan sotatuomioistuimessa tuomituista ei saanut kuitenkaan erityistä syytettä juutalaisten nimenomaisesta vainoamisesta ja murhaamisesta. Kansanmurha ja holokausti otettiin käyttöön käsitteinä vasta myöhemmin.

Syytekohtien sisältämät väitteet natsien salaliitosta rikoksia tehtäessä antoivat osaltaan natsirikollisten puolustukselle mahdollisuuden. Puolustus pyrki osoittamaan, että vallankäyttö natsi-Saksassa oli ollut suunnattoman sekavaa. Syytetyt väittivät olleensa tietämättömiä asioista.

Syyttäjäpuoli puolestaan paneutui oikeudenkäynneissä osoittamaan, että oli ollut olemassa selkeä suunnitelma, jonka tarkoitusperiin syytetyt olivat sitoutuneet jo varhain.

Nürnbergin sotasyyllisyysoikeus toimi yhdeksän kuukauden ajan 22.11.1945–31.8.1946. Tuomareita oli neljä, samoin syyttäjiä, oikeus kokoontui 403 kertaa avoimeen istuntoon, kuuli kaikkiaan 166 todistajaa ja kävi läpi tuhansia kirjoitettuja lausuntoja. Oikeudenkäynnit käytiin neljällä kielellä.

Suurimmat sotarikolliset

Alkujaan syytteeseen asetettiin 24 miestä, joiden arvioitiin olevan suurimpia rikollisia. Heistä työrintaman johtaja Robert Ley teki itsemurhan 24.10.1945 ennen oikeudenkäyntien alkua. Teollisuuspohatta Gustav Krupp puolestaan osoittautui peräti oikeustoimikelvottomaksi.

Jäljelle jääneiden 22 pääsyytetyn joukkoon kuului poissa olevana Martin Bormann. Oikeus antoi päätöksensä 30.9 ja 1.10. 1946. Syytetyistä kaksitoista tuomittiin kuolemaan hirttämällä; Bormann poissa olevana, Hitlerin lakimies ja Puolan kuvernööri Hans Frank, sisäministeri Wilhelm Frick, Hermann Göring, asevoimien ylijohdon operaatiopäällikkö Alfred Jodl, Keskusturvallisuusviraston päällikkö Ernst Kaltenbrunner, asevoimien esikuntapäällikkö Wilhelm Keitel, ulkoministeri Joachim von Ribbentrop, miehitettyjen alueiden ministeri ja Völkischer Beobachter -lehden päätoimittaja Alfred Rosenberg, työvoimanhankinnan ylikäskynhaltija Fritz Sauckel, Arthur Seyss-Inquart, ja Der Stürmer-lehden päätoimittaja Julius Streicher.

Kansallissosialistisen puolueen johtajan varamies Rudolf Hess, talousministeri Walther Funk ja Erich Raeder puolestaan saivat elinkautisen vankeustuomion, Hitler Jugendin johtaja Baldur von Schirach ja arkkitehti, sotavarusteministeri Albert Speer saivat kaksikymmentä vuotta vankeutta ja ex-ulkoministeri Constantin von Neurath viidentoista sekä Karl Dönitz kymmenen vuoden tuomion.

Kolme syytetyistä todettiin syyttömäksi. Valtakunnanmarsalkka Göring onnistui huijaamaan oikeutta ja riisti itseltään hengen ennen tuomion täytäntöönpanoa.

Eestiläissukuinen Alfred Rosenberg

Leon Goldensohn merkitsi tarkasti muistiin sotarikollisten kanssa käymänsä keskustelut. Nürnbergin haastattelut -kirjasta huokuu perusteellisuus ja läsnäolon tuntu siitäkin huolimatta, että kirjaan otettuja haastatteluja on lyhennetty. Rikollisten motiivien selvittämisen lisäksi hän kävi keskusteluja myös vangittujen perhe-elämästä ja terveydentilasta.

Alfred Rosenbergin tapaus kiinnostanee monia, ei vähiten siksi, että miehellä oli eestiläiset sukujuuret. Syyttäjäpuoli piti häntä natsien pääideologina. Hän oli Hitlerin kannattaja jo varhain ja toimi muun muassa juutalaisvastaisen Völkischer Beobachter -lehden päätoimittajana. "Ansioistaan" hänet nimitettiin miehitettyjen alueiden ministeriksi vuonna 1941.

Goldensohn kuvaa Rosenbergiä "keskikokoiseksi mieheksi, jolla on harmaantuva vaaleanruskea tukka, ja joka oli ilmeisen hyvässä ruumiillisessa kunnossa." Goldensohnin mukaan miehen kasvot huokuivat vakavuutta ja filosofista rauhaa, hymyilevää ymmärrystä ja laajaa näkemystä!

Rosenberg ei tekojaan katunut, hänen mukaansa olisi ollut parempi, jos juutalaiset olisi ajoissa siirretty Alaskaan tai Ugandaan, sillä niin paljon pahaa nämä kaikkialla tekivät.

Rosenberg luki sellissään kirjoittamaansa kirjaa Blut und Ehre (Veri ja Kunnia) ja sanoi, ettei ollut suhtautunut juutalaisiin fanaattisesti, hän oli jopa kerran pitänyt puheen, jossa ei maininnut juutalaisista sanaakaan.

Kysymykseen, aiheuttiko neekeriltä arjalaiselle tehty verensiirto muutoksia jälkimmäisen luonteeseen, vastasi Rosenberg, ettei tiedä. – "Neekerit" siittävät "neekereitä", juutalaiset juutalaisia, täytyy siis olla niin, että veri ratkaisee, vastasi hän.

Rosenberg tunnettiin myös kiivaana kommunismin vastustajana. – Bolshevismi haluaa tuhota väkivalloin valtion herkän kulttuurin kiinnittämättä vähääkään huomiota kansakunnan historiaan, sanoi eestiläiset sukujuuret omannut natsi.

Julma ideologi Alfred Rosenberg hirtettiin 16.10.1946. Kuolemansa jälkeen hänestä on tullut kansainväliselle uusnatsiliikkeelle ja äärioikeistolle liki idoli. Hänen kirjallista tuotantoaan voi ostaa Suomestakin. Blut und Ehre -kirja on antanut nimen kansainväliselle Suomeenkin levittäytyneelle Blood& Honour, Veri ja Kunnia-uusnatsijärjestölle.

Leon Goldensohnin ansiokas kirja on pakollista luettavaa jokaiselle historiasta vähänkään kiinnostuneelle.

Leon Goldensohn: Nürnbergin haastattelut. Suom. Heikki Tiilikainen. Tammi, sivuja 624.