Pääkirjoitukset

Alkuperäinen kirjoittaja:

Imperiumilla ei ole liittolaisia, sillä on vain vasalleja, muistuttaa
Ignacio Ramonet Le Monde Diplomatique -lehden tuoreen numeron pääkirjoituksessa.
Tämän historiallisen tosiasian useimmat EU-maiden hallitukset
näyttävät unohtaneen. Ilmoittautuessaan Washingtonin painostuksen
alaisena Irakin vastaisen sodan tukijoiksi nimellisesti itsenäiset
maat antavat alentaa itsensä satelliittien asemaan.

Se, mikä on muuttunut kansainvälisessä politiikassa vuoden
2001 syyskuun 11. päivän jälkeen, paljastuu tämän
vuoden syyskuussa julkistetusta USA:n uudesta "kansallisesta turvallisuusstrategiasta".
Maailman geopoliittisen arkkitehtuurin kärjessä on nyt yksi ainoa
hypervalta USA, joka "omaa ennennäkemättömän ja
vertaansa vailla olevan voiman ja vaikutusvallan maailmassa" ja joka
ei epäröi toimia yksin ja "ennaltaehkäisevästi"
kaikkia olettamiaan uhkia vastaan jo ennen kuin ne ovat sellaisiksi muodostuneetkaan.

USA:n uusi oppi palauttaa maailmannäyttämölle sen saman
"ehkäisysodan" oikeuden, jota Hitlerkin julisti käyttävänsä
1941 Neuvostoliittoa vastaan ja Japani USA:ta vastaan Pearl Harbourissa.
Oppi tekee myös lopun yhdestä kansainvälisen oikeuden perusperiaatteesta,
jonka mukaan yksi suvereeni valtio ei sekaannu, varsinkaan sotilaallisesti,
toisen suvereenin valtion sisäisiin asioihin. Tämän periaatteen
rikkomisen tosin käytännössä jo aloitti Naton hyökkäys
Jugoslaviaan.

Tämä kaikki merkitsee, että toisen maailmansodan päätyttyä
YK:n valvonnassa luotu kansainvälinen järjestys on tullut tiensä
päähän. USA on ottanut itselleen maailman johtajan ja imperiumin
roolin. YK:lle, jota USA:n uudessa turvallisuusstrategiassa hädin tuskin
mainitaan, on varattu marginaalinen rooli, jossa YK:n odotetaan myötäilevän
Washingtonin päätöksiä samaan aikaan kun imperiumi ei
alistu mihinkään muuhun kuin itse laatimiinsa lakeihin. Imperiumin
laista tulee yleismaailmallinen laki. Ja imperiumin tehtäväksi
tulee, tarvittaessa voimakeinoin, varmistaa, että kaikki kunnioittavat
tätä lakia. Ympyrä sulkeutuu.

Ramonet'n mukaan monet eurooppalaiset johtajat reagoivat, "ilmeisesti
tietämättöminä rakenteellisesta muutoksesta", USA:n
imperiaalisiin pyrkimyksiin "soveliaiden feodaalivasallien orjamaisuudella".
He luopuvat kansallisesta riippumattomuudesta, itsenäisyydestä
ja demokratiasta. He ovat ylittäneet sen rajan, joka erottaa liittolaisen
feodaalialamaisesta, kumppanin sätkynukesta.

Nähtävästi ainoa mitä eurooppalaiset johtajat Ramonet'n
mukaan toivovat USA:n voittaessa on pisara Irakin öljyä. Sillä
virallisista perusteluista huolimatta kaikki tietävät, että
öljy on Irakin vastaisen sodan päätavoite. Jos Bush pääsisi
maailman toiseksi suurimpien öljyvarojen äärelle, hän
voisi täydellisesti muuttaa maailman öljymarkkinat. USA:n protektoraattina
Irak voisi nopeasti kaksinkertaistaa raakaöljyn tuotantonsa, mikä
välittömästi laskisi öljyn hintaa ja ehkä elvyttäisi
USA:n talouden.

Tämä puolestaan antaisi muita strategisia mahdollisuuksia.
Ensiksikin, USA voisi paremmin toimia Opecia ja sen jäseniä, kuten
Libyaa, Irania ja Venezuelaa vastaan. Toiseksi, irakilaisen öljyn valvonta
antaisi USA:lle mahdollisuuden ottaa etäisyyttä islamismin turvapaikkana
pidettyyn Saudi-Arabiaan. Yhden, varapresidentti Dick Cheneyn myöntämän
skenaarion mukaan Saudi-Arabia saatettaisiin jopa hajottaa ja muodostaa
USA:n protektoraatiksi itsenäinen emiraatti öljyrikkaalle Hassan
alueelle, missä sijaitsevat Saudi-Arabian pääöljyvarat
ja missä väestön pääosa on shiioja.

Tästä näkökulmasta Irakin vastainen sota edeltäisi
sotaa Irania vastaan, jonka Bush on nimennyt osaksi "pahan akselia".
Iranin öljyvarat lisäisivät sitä satumaista saalista,
jonka USA laskee saavansa tästä uuden imperiumin aikakauden ensimmäisestä
sodasta.

Voiko Eurooppa vastustaa tätä vaarallista hanketta, Ignacio
Ramonet kysyy. Hän vastaa, että voi. Ensiksikin käyttämällä
YK:n turvallisuusneuvostossa Ranskan ja Britannian kaksinkertaista veto-oikeutta.
Ja toiseksi estämällä Naton käyttämisen USA:n laajentumisen
sotilaallisena välineenä.

Ramonet on oikeassa, mutta turhan toiveikas. On totta, että juuri
noilla keinoin eurooppalaiset valtiot voisivat vastustaa USA:n hanketta.
Mutta ainakaan Britanniasta ei ole veto-oikeuden käyttäjäksi.
Ja Naton alistumisesta sotilasliiton johtavan valtion käsikassaraksi
on viime ajoilta surullista näyttöä. Sitä paitsi vastustaminen
ei vielä ole estämistä. USA:han on julistanut toimivansa
tarvittaessa ilman YK:n valtuutusta ja yksin tai halukkaiden vasallien avustuksella.
Silti jo noiden kahden vastustavan keinon käyttäminen olisi ennenkuulumatonta
kapinointia Naton eurooppalaisten maiden taholta. Näkisi vaan.

Nykyinen maailmanpoliittinen tilanne ja USA:n pyrkimykset alleviivaavat
sitä, miten vaarallista ja järjetöntä on murentaa Suomen
ulko- ja turvallisuuspoliittista itsenäisyyttä ja sotilaallista
liittoutumattomuutta ja valmistella maamme liittämistä Naton jäseneksi.
Nykyinen tilanne myös osoittaa, että Suomen ulkopoliittiselle
johdolle ei saa sallia ylellisyyttä olla "tietämätön
rakenteellisesta muutoksesta", tietoisesta "orjamaisuudesta"
puhumattakaan. (ES)

Lasse Lehtisen väitöskirjatutkimus

Aatosta jaloa ja alhaista
mieltä. SDP:n ja Urho Kekkosen


suhteet 1944-81

on jo
ehditty leimata tieteellisessä mielessä nollan arvoiseksi. Ottamatta
kantaa siihen yksi asia näyttää ilmeiseltä: Lehtisen
tutkimus on jatkoa maamme lähihistorian uudelleen kirjoittamiselle.
Siinä myös oikeistososiaalidemokraateilla on oma roolinsa. Erityisesti
pääministeri Paavo Lipponen on kunnostautunut siinä kiillottamalla
Väinö Tannerin mainetta ja tulkitsemalla Hitlerin liittolaisena
käydyn hyökkäyssodan tappiollisen loppuvaiheen maamme itsenäisyyden
pelastaneeksi taisteluksi.

Lehtisen sankareita ovat Tannerin ohella ns. asevelisosialistit, länsivaltojen
käymän kylmän sodan suomalaiset apurit, maamme sodanjälkeisen
ulkopoliittisen linjan leppymättömät vastustajat. Lehtinen
kuvaa heidät peräänantamattomiksi kommunismin ja Neuvostoliiton
vastustajiksi, joiden ansiosta suomettuminen lykkääntyi parilla
vuosikymmenellä. Lehtisen maalitauluna on luonnollisesti kommunistien
ja Neuvostoliiton ohella Urho Kekkonen, joka hänen mukaansa piti sisäpolitiikkaa
otteessaan muun muassa liioittelemalla idän uhkaa NKP:n suostumuksella.

Historian uudelleen kirjoittaminen raivaa tietä Suomen kurssin kääntämiselle
oikealle. Se myös seuraa kurssin kääntämistä kuin
hai laivaa. Se on poliittisten tarpeiden sanelemaa historiankirjoitusta.
(ES)

Kun irlantilaiset pakotettiin toistamiseen uurnille ja taivutettiin suurella
rahalla ja uhkauksilla hyväksymään Nizzan sopimus, kaiken
luulisi EU-mielisten kannalta olevan hyvin. Mutta ei.

Suomalaislehtien pääkirjoituksissa on helpotuksen huokausten
lisäksi haukuttu kansanäänestykset helvetin alimpaan kattilaan
arvaamattomana pelleilynä, jossa mistään tietämätön
kansa ottaa monimutkaisissa kysymyksissä kantaa vääriin asioihin.
Kansanäänestyksiä pitää siis välttää.

Kansanäänestykset ovat aika yksinkertaisia verrattuna yleisiin
vaaleihin, joissa kantaa on otettava mitä monimutkaisimpiin ja laajimpiin
asiakokonaisuuksiin, ellei halua äänestää silmät
ummessa totuttua puoluetta tai tuttua julkkista. Demokratian halveksijoiden
logiikalla yleisistä vaaleistakin pitäisi siis kai luopua. (ES)