Pääkirjoitukset
Useimmat muistanevat, missä alennustilassa Suomen telakkateollisuus
oli 1980-90-lukujen taitteessa Wärtsilä Meriteollisuuden konkurssiromahduksen
jälkeen. Siinä eivät menneet vain telakoiden omat työpaikat,
vaan alan alihankkijoidenkin tuhannet työntekijät joutuivat kilometritehtaalle.
Sitten tuli ikään kuin pelastavana enkelinä Martin Saarikangas,
joka otti suuren osan Meriteollisuuden konkurssipesästä omille
hartioilleen Masa-Yards -nimikkeellä, ja teki alasta taas kukoistavan
menestystarinan, melkein Nokian kännyköiden veroisen. Avainasemassa
olivat mittavat loistoristeilijätilaukset Karibialle ja muutamat silloisissa
markoissa laskettuna miljardiluokan LNG-kaasutankkerimyynnit Persianlahdelle.
Korostamatta nyt liikaa Saarikankaan omaa henkilökohtaista panosta
tässä menestyksessä, hänen telakkansa siirtyivät
ennen pitkää norjalaisen Kvaernerin omistukseen, ja "Iso-Masa"
itsekin on vetäytynyt taka-alalle. Lopulta huhuttiin pitkään
että vuorostaan pahoissa talousvaikeuksissa ollut Kvaernerkin etsi
sopivaa ostajaehdokasta telakoilleen - joko kaikki kerrallaan tai yksi telakka
sinne, toinen tänne, ja tämä aiheutti vakavaa huolta Suomen
telakkaväen keskuudessa.
Nämä myyntihankkeet kuivuivat kuitenkin yksi toisensa jälkeen
kokoon, mutta siinä sivussa, ikään kuin salassa, muhi toinen
aikapommi. On sinänsä hämmästyttävää,
että nyt - "yhtäkkiä" - ollaan tilanteessa, jossa
Suomen telakkateollisuuden ennakoidaan jo taas laulavan joutsenlauluaan:
satoja työntekijöitä koskevat lomautukset alkavat jo vuodenvaihteessa,
sitä seuraavana vuodenvaihteena 2003-2004 alan nykyisistä 19 000
työntekijästä jäljellä olisi enää vaivaiset
2 000. Käytännössähän se merkitsisi, että
koko Suomen telakkateollisuudelle laitetaan siinä vaiheessa lappu luukulle.
Miten näin on päässyt käymään? Tai ennen
kaikkea, miten näin on
päästetty
käymään?
Toki nyt sanotaan, että pääsyy telakoiden edessä
olevaan kriisiin on yksinkertaisesti uusien tilauksien vähyys - tai
hiukan liioitellen, niiden puuttuminen lähes tyystin. Ja ei kai ole
valtion tai poliittisten päättäjien asia hankkia yksityiselle
teollisuudelle tilauksia?
Kyse on kuitenkin myös niin suuren luokan työllisyysasiasta
ja huipputeknologisen osaamisen vaalimisesta, että poliittisilla päättäjillä,
tässä tapauksessa maan hallituksella, on väistämättä
oma osuutensa ja vastuunsa.
Vaikka telakoiden tilauskannan romahduksesta on syytetty jopa viime vuoden
syyskuun 11. päivän terrori-iskujen seurauksia, joita ei tietenkään
voinut ennakoida saatikka estää täällä meillä,
kuvaan kuuluu myös paljon muita, olkoonkin kansainvälisiä,
tekijöitä, joihin Suomen hallitus kyllä olisi voinut ainakin
yrittää vaikuttaa.
Yksi keskeinen on EU:n omien jäsenmaidensa telakoille antama rajoitettu
telakkatuki, jolla on pyritty parantamaan EU:n telakkateollisuuden kilpailukykyä
suhteessa Etelä-Korean dumppauspolitiikkaan. Tämä EU:n telakkatuki
on kuitenkin räätälöity siten, ettei Suomen telakkateollisuus
ole siitä juurikaan hyötynyt, koska se koskee lähinnä
niitä alustyyppejä joita Etelä-Korea tuottaa eli kuivarahtikalustoa,
ei niinkään matkustaja- ja muita erikoisaluksia, joita taas Suomen
telakat rakentavat.
Suomen sanottiin tunnetusti liittyneen EU:hun ollakseen mukana vaikuttamassa
siellä missä päätökset tehdään. Nyt nähdään
tältäkin osin, paljonko Suomi kykenee EU:n päätöksiin
vaikuttamaan.
Toinen Suomen telakoiden kilpailukykyyn liittyvä ongelma koskee
täkäläisiä rahoitusjärjestelmiä. Nyt ns. Meriteollisuustoimikunta
on mm. tästä asiasta kyllä esittänyt sen kaltaisia suosituksia
joita niin itse teollisuus kuin telakoiden työntekijäjärjestöjenkin
edustajat pitävät ainakin oikeansuuntaisina. Mutta näyttää
vain siltä, että nämä suositukset tulivat niin myöhään,
etteivät ne toteutettuinakaan enää ehdi pelastamaan edessä
olevalta katastrofilta. Ja totta puhuen, ei toimikunnan esittämiin
toimiin tarvittavia rahoja ole oikein vieläkään missään
näkynyt.
Kuka on siis vastuussa siitä, että tässäkin rypisteltiin
vasta kun löysät olivat jo käytännöllisesti katsoen
housuissa? (TM)
Puolustusministeri Jan-Erik Enestam (rkp) on uutistoimisto Reutersin
viikon takaisessa haastattelussa todennut Suomen olevan menossa kohti Nato-jäsenyyttä,
ja että vain harkittu päätös pysyä "puolustusliiton"
ulkopuolella estää Suomea seuraamasta itäistä Eurooppaa
jäsenyyteen.
Enestamin mukaan "EU-maa Suomea" uhkaisi eristyneisyys samalla
kun sen naapurimaat Baltiassa liittyvät Natoon. Enestamin mukaan jopa
"logiikka sanoo, että me olemme menossa kohti jäsenyyttä
ja että sen estämiseksi tarvitaan aktiivinen poliittinen päätös".
Monet hieraisivat varmaan silmiään lukiessaan Enestamin lausunnot
Reutersille viime lauantaiaamun lehdistä. Mutta kuinka ollakaan, kokonaista
viisi
päivää myöhemmin - tämän viikon
torstaina - saamme vasta lukea Enestamin "korjauksesta": toimittaja
on taas kerran "käsittänyt väärin" ja siteerannut
Enestamia epätarkasti, jopa tehnyt hänen sanomisistaan vain "oman
yhteenvedon". Itse asiassa Enestam väittää nyt "vain"
toistaneensa vanhat kantansa, joissa ei ole tapahtunut mitään
muutoksia. Hänen mukaansa kaikki vaihtoehdot ovat auki.
Uskokoon Enestamia ken tahtoo.
Merkittävää on kuitenkin se, että hänen mielenmuutokseensa
meni kokonaista viisi päivää, jonka hän tosin selittää
nyt sillä, että näki Reutersin haastattelun vasta viime maanantaina.
Mutta tätäkin merkittävämpää on se, että
itse pääministeri Paavo Lipponen (sd.) ehti tältä asiaa
kysyttäessä kommentoida puolustusministerinsä haastattelua
tyyliin "Natosta pitää saada puhua kaikessa rauhassa".
Tuntuukin siltä, että ministeri Enestamista on tehty Suomen
ulko- ja varsinkin puolustuspolitiikan
bogomoloff
, jonka tehtävänä
on laukoa ilmoille - vähintäänkin "koepalloina"
- semmoista mitä muut eivät oikein kehtaa.
Politiikka näyttää aina silloin tällöin tarvitsevansa
tällaisia hyväntahtoisia hölmöjä, joiden ei ole
tarvis ottaa kovin paljon vastuuta sanomisistaan. Enestamille tämä
rooli sopii mitä mainioimmin. Hänenhän ei tarvitse vilkuilla
kovin paljon sen enempää omaa kuin vielä vähemmän
puolueensa RKP:n vaalikannatusta ainakaan Nato-lausuntojen tiimoilta - toisin
kuin muut hallituspuolueet. RKP:hän pääsee hallitukseen niin
kauan kuin puolueella on edes yksi kansanedustaja - ja tiedä häntä
vaikka ei olisi sitä yhtäkään.
Enestamin alkuperäisessä haastattelussa - olipa se nyt sitten
autenttinen vai ei - on joka tapauksessa yksi kohta niin mielenkiintoinen,
että se ansaitsee - syteen tai saveen - kommentin.
Kun Enestam sanoi/ei sanonut (rasti ruutuun!) logiikan sanovan, että
"me olemme menossa kohti jäsenyyttä ja että sen estämiseksi
tarvitaan aktiivinen poliittinen päätös", tämä
viittaa johonkin salaperäiseen luonnonlakiin, jonka kumoaminen on samaa
luokkaa kuin joen virtaussuunnan muuttaminen.
Voipa olla, että tällainen luonnonlaki löytyykin. Sitä
sopii kuitenkin etsiä lähinnä Suomen poliittisen eliitin
korvien välistä, ei niinkään Fennoskandian yläpuolisesta
ilmakehästä. (TM)