Pääkirjoitukset
Keskustan puheenjohtaja Esko Aho jättää politiikan ja
siirtyy Suomen Pankkiin. Voisi kyllä hyvin kysyä, että ai,
minkä politiikan?
Johtavan oppositiopuolueen keulamiehen virheiden sarja ja alamäki
alkoi jo siitä, kun hän pääministerinä omaksui
uusliberalistisen leikkauspolitiikan ja vei vastoin puolueensa kannattajien
etua ja tahtoa Suomen EU:hun. Näin Aho riisui itsensä ja puolueensa
poliittisesti aseista.
Perusteiltaan vaihtoehdottoman ja epäsuositun politiikan pohjalta
keskustalla ei ollut mahdollisuuksia voittaa vuoden 1995 eduskuntavaaleja.
Ne hävittiin. Ja niiden jälkeisellä eduskuntakaudella keskusta
Ahon johdolla harjoitti hampaatonta, pitkälti näennäistä
oppositiopolitiikkaa. Omalla hallituskaudella omaksuttua uusliberalistista
linjaa ja kohtalokasta EU-ratkaisua ei asetettu kyseenalaisiksi, vaan niitä
puolusteltiin. Näin keskusta menetti terävimmät syömähampaansa
myös sille perinteisesti vahvoilla aloilla, ulko-, maatalous- ja aluepolitiikassa.
Emu-jäsenyyteen keskusta suostui vain muodon vuoksi vikisten.
Oman Lipposen hallituksesta erottuvan linjan puuttuessa keskityttiin
kosiskelemaan työnantajapiirejä onnettomalla työreformiesityksellä
ja pelaamaan pientä. Se pienen pelaaminen piti sisällään
porvarillisen politikoinnin helmasynnin: oman politiikan alistamisen sen
miettimiselle, miten ja kenen kanssa nousta hallitukseen seuraavien vaalien
jälkeen.
Tätä rataa keskusta ja Aho hävisivät seuraavatkin
vaalit vuonna 1999. Kuluneella vaalikaudella keskustan ja Ahon poliittinen
profiilittomuus vain syveni. Aho vetäytyi taustalle ikään
kuin ei olisi oppositiojohtaja ollutkaan. Kas kun tähtäimessä
oli nyt voitto presidentinvaaleissa. Ja sillehän piti alistaa sekä
Ahon oma että puolueen omaleimaisuus. Piti nousta valtiomiessarjaan.
Entisen "Kekkosen puolueen" ehdokas kieltäytyi presidentinvaalikamppailussa
myönteisista irtiotoista suhteessa Ahtisaaren-Lipposen länsihakuiseen
ja Nato-henkiseen linjaan. Toisella vaalikierroksella Aho päinvastoin
pyrki haalimaan kannatusta oikeistolaisin äänenpainoin. Ja taas
tuli tappio.
Sitten olikin jo aika lähteä hirveän sählingin myötä
Harvardiin. (Sillä välin keskusta jatkoi perinteisen Kekkosen
linjan häpäisemistä muun muassa hyväksymällä
valtionyhtiöiden yksityistämispaketin.) Ja Harvardin jälkeen
Ahoa oli vastassa "kiviseinä". Sitä seinää
Aho oli ollut itsekin rakentamassa ja rakensi Harvardista palattuaakin.
Aho "profiloitui" kannattamalla tukea USA:n sotapolitiikalle ja
Suomen ilmatilan käyttöoikeudelle melkeinpä innokkaammin
kuin hallitus.
Ahon kritiikki presidentti Halosta kohtaan terrorismiasiassa oli muodollisesti
oikeaa: totta kai syyskuun 11. päivän jälkeiset asiat ovat
olennaisilta osiltaan ulko- ja turvallisuuspoliittisia ja siis kuuluvat
presidentin reviirille. Mutta kritiikki oli huonosti ajoitettu, epäpsykologinen
ja sävyltään väärä. Ikään kuin Aho
olisi arvostellut Halosta siitä, ettei tämä ollut riittävän
äänekkäästi mukana sotarintamassa.
Sen jälkeen kiviseinä muuttui vain korkeammaksi ja paksummaksi.
SDP otti taas puoluegallupien kärkipaikan samaan aikaan kun Anneli
Jäätteenmäki nousi suosituimmaksi pääministeriehdokkaaksi.
Siis minkä politiikan Aho nyt jättää? Huonosti hoitamansa
politiikan, tuhlaamansa puoluejohtajan etsikkoajat, tärväämänsä
keskustan poliittiset mahdollisuudet. Ei ihme, etteivät "voimat
tuntuneet enää riittävän edessä oleviin poliittisiin
urakoihin". Toisinkin olisi voinut olla. Silloin olisi riittänyt
voimiakin.
Ottaako Ahosta vapaa keskusta menneestä oppia? Voi toivoa, sopii
epäillä. (ES)
Päivä päivältä käy selvemmäksi, ettei
sota ole keino ratkaista ongelmia, eikä sotaa pidä sellaiseksi
hyväksyä, ei edes terrorisminvastaisessa taistelussa. Sodan puolustamisen
ja sodan vastustamisen välillä on tehtävä ehdoton valinta
riippumatta siitä, kuinka kliinisen tarkkoja ja kohdennettuja sotatoimet
ovat. On YK:n halveksimista yrittää vieläkin väittää,
että sodalla on muka YK:n valtuutus.
Sitä paitsi USA:n Afganistaniin kylvämät pommit eivät
tee eroa viattomien siviilien ja terroristien välillä. Käytännössä
pommit tappavat ainoastaan tai lähes ainoastaan viattomia siviilejä,
eivät niitä, joita USA sanoo jahtaavansa. Iskut siviilikohteisiin
ja siviilien tappaminen rikkovat YK:n peruskirjaa ja ovat Geneven sopimuksen
kieltämiä sotarikoksia. Rypälepommien käyttö on
vastoin Geneven ja Ottawan sopimuksia. Ottawan sopimus jopa kieltää
sopimuksen allekirjoittajia auttamasta valtioita, jotka käyttävät
rypälepommeja. Siitä huolimatta sopimuksen allekirjoittaneet Nato-
ja EU-maat tukevat USA:n pommituksia.
Mikä muu kuin sotarikos on myöskään se, että
sotatoimilla aiheutetaan valtava humanitaarinen katastrofi, pakolaisongelma
ja mahdollisesti jopa miljoonien ihmisten kuoleminen nälkään
ja kylmyyteen.
On noussut esiin ehdotuksia, joiden mukaan pommitukset olisi keskeytettävä,
jotta Afganistanin siviileille voitaisiin toimittaa välttämätöntä
humanitaarista apua. On tietenkin kunnioitettavaa, jos pommitusten keskeyttämistä
esittävät sellaiset tahot, jotka ovat hyväksyneet pommitusten
aloittamisen. USA:han ei halua harkita edes keskeyttämistä. Mutta
keskeyttämisehdotukset pitävät valitettavasti sisällään
- tahallisesti tai tahattomasti - ajatuksen, että pommitukset ja muut
sotatoimet ovat sinänsä oikeutettuja tai välttämättömiä
ja että avun toimittamisen jälkeen niitä voidaan jatkaa.
Rauhanvoimien vaatimuksena pitää siksi olla pommitusten ja muiden
sotatoimien lopettaminen heti ja pysyvästi.
Siviilikohteita tuhoavien ja siviilejä tappavien mutta julistetun
tarkoituksensa kannalta tehottomien pommitusten jatkuessa käy myös
päivä päivältä yhä selvemmäksi, ettei
USA:n sotatoimissa ole ylipäänsä kyse sen itsepuolustuksesta
terroristeja vastaan vaan hyökkäyssodasta, jolla on aivan muut,
USA:n suurvaltapoliittisiin ja taloudellisiin etuihin liittyvät tavoitteet.
Suomen poliittinen johto antaa tukensa pommituksille ja muille sotatoimille.
Se ei ole sanallakaan korottanut ääntään kärsivien
ja kuolevien siviilien puolesta. Se ei ole sanallakaan esittänyt pommitusten
lopettamista tai edes keskeyttämistä. Jos Suomen poliittinen eliitti
ei ole pommitusten lopettamisen kannalla, niin se on joidenkin muiden tavoitteiden
kannalla. USA:n hyökkäyssodan ja USA:n päivävaloa kestämättömien
suurvaltatavoitteiden kannalla. Mitä sanovat presidentti Halonen, pääministeri
Lipponen, ulkoministeri Tuomioja, ministerit Siimes ja Hassi?
Tässäkin asiassa näkyy jälleen erityisen järkyttävällä
tavalla, kuinka tuhoisa Suomen rauhantahtoisen ulkopolitiikan ja perinteisen
rauhanvälittäjän roolin kannalta on ollut maamme EU-jäsenyys
ja liukuminen Nato vanaveteen. Mutta vieläkin olisi mahdollisuus herätä
ja korottaa rauhan ääni, mahdollisuus toimia muun muassa YK:n
ja EU:n puitteissa aloitteellisesti sodan lopettamiseksi ja poliittisten
ratkaisujen etsimiseksi terrorismin uhkaan. Tähän on maamme poliittista
johtoa herkeämättä painostettava. Muutoin myös meidän
maamme päälle lankeaa osasyyllisyys ja häpeä, jota ei
hevin pois pyyhitä. (ES)