Pääkirjoitukset
Historiantutkijat tekevät esimerkiksi lähihistoriaa penkoessaan
vain työtään. Se on heidän tehtävänsä,
eikä heitä pidä siitä moittia. Rautkalliot ovat oma
lukunsa. Mutta historiaa koskevilla paljastuksilla tehdään myös
päivänpolitiikkaa. Nyky-Suomessa erityisesti Suomen ja Neuvostoliiton
suhteiden historiaan liittyvillä paljastuksilla.
Jokin aika sitten TV1:n MOT-ohjelmassa paljastettiin, että Neuvostoliitto
tarjosi kylmän sodan oloissa 1970-luvun alussa Suomelle huipputekniikkaansa
Suomen puolustuksen vahvistamiseksi ja ehdotti koepallona myös Suomen
puolustuksen jakamista kahtia Suomen ja Neuvostoliiton kesken.
Sitten seurasi Jari Leskisen ja Pekka Silvastin Porkkalan neuvostotukikohtaa
käsittelevä tutkimus, jonka pohjalta revittiin isoja otsikoita.
Tukikohdan komentajan ehdotukset kuvattiin "Neuvostoliiton salaiseksi
sotasuunnitelmaksi", jonka tavoitteena oli "painostaa Suomen hallitusta
ja tarvittaessa ampua tykistötulta Helsinkiin" (Helsingin Sanomat
8.4.01).
Viime sunnuntaina Helsingin Sanomat julkaisi pääuutisjuttunaan
dosentti Kimmo Rentolan Venäjän arkistosta löytämän
tiedon, jonka mukaan marsalkka Kliment Voroshilov ehdotti kesällä
1944 Suomen itärajan piirtämistä Kymijoelle. Rajan itäpuolelle
olisivat jääneet muun muassa Kotka, Lappeenranta ja Imatra. Hesarin
jutussa annettiin ymmärtää, että kyse oli "Neuvostoliiton
johdon" kaavailuista, joiden toteutumisen vain Suomen sitkeä vastarinta
Saksan avulla kesän lopulla 1944 esti.
Jokaisen vähänkään historiaa tuntevan journalistin
pitäisi tietää, että kaikkien valtioiden sotilaspiireissä
on maailman sivu laadittu mitä erilaisimpia suunnitelmia, jotka ovat
jääneet arkistoihin pölyttymään. Historiaa koskevien
johtopäätösten tekeminen niiden perusteella on enemmän
kuin ongelmallista. Kulloistenkin olosuhteiden huomioon ottaminen arkistolöytöjä
hyödynnettäessä on niin ikään sekä historiantutkijan
että journalistin alkeisvaatimus. Voroshilovin ehdotusten osalta muuten
hupaisa ristiriita on siinä, että oikeistolaisessa propagandassa
Neuvostoliiton väitetään pyrkineen koko Suomen valloittamiseen,
Voroshilovin ehdotuksissa käsiteltiin vain rajan sijaintia.
Ei tarvitse kuitenkaan olla vainoharhainen päätelläkseen,
että Suomen ja Neuvostoliiton välisten suhteiden historiaa koskevien
paljastusten journalistinen ryöstöviljely liittyy päivänpolitiikkaan.
Itäisen naapurin Suomeen kohdistunut uhka on tarpeen vyöryttää
eri tavoin esiin, koska jääräpäiset suomalaiset eivät
edelleenkään kannata Suomen liittymistä Natoon. Samaa suomalaisten
taivuttelua palvelee nyky-Venäjän kehitykseen liittyvien epämääräisten
uhkakuvien toistuva esittely. Varustelumäärärahojen lisääminen,
taisteluhelikoperien hamkinta, osallistumisen militarisoidun EU:n sotilaalliseen
toimintaan maailmalla ja liimautuminen Natoon on helpompi saada läpi
"idän uhkaa" koskevien skenaarioiden avulla.
Edellä mainitut ja muut lähihistoriaa koskevat paljastukset
osoittavat itse asiassa päinvastaista kuin niistä revityt jutut
antavat ymmärtää: Suomen ei suin surminkaan pidä antaa
aihetta itseään koskeville sotilaallisille spekulaatioille, vaan
turvallisuutemme varmin tae on pysytellä sotilasliittojen ulkopuolella
ja vaalia hyviä naapurisuhteita. Tavallisten median kuluttajien ei
kuitenkaan ole helppo tätä oivaltaa. Journalisteilla on suuri
vastuu. Vastuu pitää myös kantaa. (ES)
Monet muistavat, että kun tästä tai tuosta Suomen ja Neuvostoliiton
suhteisiin liittyneestä asiasta esitettiin aikoinaan vasemmalta arvostelua,
arvostelun kohteet yrittivät löytää arvostelun tyrmäämiseksi
tukea neuvostotaholta. Verkkokalvoille on piirtynyt muun muassa ulkomaankauppaministeri
Jermu Laineen voitonriemuinen virnistys, kun Neuvostoliiton ensimmäinen
varapääministeri Ivan Arhopov saatiin vakuuttamaan, että
kaikki on hyvin maiden taloussuhteissa.
Samaan näytetetään turvauduttavan edelleen, vaikka Neuvostoliittoa
ei ole enää olemassa. Kun Mauno Koivisto arvosteli Suomen ulkopoliittista
johtoa siitä, että se laiminlyö EU-innossaan Venäjän-suhteet,
Venäjän Suomen-lähettiläältä Aleksandr Patsevilta
onnistuttiin lypsämään poikkeava lausunto. "Sen jälkeen
kun Suomi liittyi EU:hun meidän välisemme suhteet eivät ole
muuttuneet", päinvastoin Suomen EU-jäsenyys "on avannut
uudet näköalat kahdenvälisten yhteyksien kehittämiseksi",
Patsev suitsutti.
"Suurlähettiläs kumosi Koiviston näkemyksen",
julisti Helsingin Sanomat.
Patsevin lausunto saattoi olla Venäjän johdon oma-aloitteinenkin
viesti. Venäjän johto suhtautuu ainakin julkisesti EU:hun hyväuskoisesti,
tekee jyrkän eron EU:n ja Naton välillä ja kieltäytyy
näkemästä esimerkiksi EU:n itälaajentumisen ja Naton
itälaajentumisen välistä yhteyttä, vaikka lapsenkin
pitäisi se ymmärtää. Venäjän johto kuvittelee,
että Washingtonin ja eurooppalaisten Nato/EU-maiden välillä
on niin merkitsevä ristiriita, että Venäjän dikotominen
suhtautuminen EU:hun ja Natoon on perusteltua.
Sitä paitsi itäisen naapurin ulkopoliittiseen taktiikkaan Suomen
suhteen on usein kuulunut ongelmien poismanaaminen korostamalla suhteiden
olemassaolevan tilan erinomaisuutta. Logiikkana on ollut saada näin
myös naapuri pitäytymään näissä hyvin päin
tulkituissa realiteeteissa. Tehoaako taktiikka uusissa oloissa Suomen rynniessä
yhä syvemmälle EU:n ytimeen, on toinen juttu.
Kannattaa noteerata mitä Patsev Paasikivi-seuran tilaisuudessa myös
sanoi. Hän lisäsi, että "samalla olisi perusteetonta
arvella, että vastedes meidän täytyy hoitaa asioita ainoastaan
Brysselin kautta". Kuten muistetaan, Patsev esitti jo viime vuonna
käytännön toimia Suomen ja Venäjän erityissuhteiden
kehittämiseksi.
Koivisto näyttää lukevan itänaapurin julkisia lausuntoja
paremmin kuin poliittiset uuslukutaidottomat. Hän ei Patsevin väitetystä
"kumoamisesta" hätkähtänyt, vaan pysyi kannassaan
puhuessaan Tukholmassa: "Meidän on omalta puoleltamme sanottava,
että meillä on oma erityissuhteemme Venäjään. Että
Suomi ei anna EU:n hoitaa Suomen suhteita Venäjään tai pohjoismaisiin
naapurimaihimme."
Demarien ulkopoliittinen värisuora ei itse asiassa vieläkään
ole antanut kunnon vastausta erityissuhteiden häivyttämistä
koskeviin epäilyihin. Ylimalkaisen liturgian toistaminen ei riitä.
Eikös liturgiasta pitänyt päästä eroon? (ES)
"Uudistaja", "uudistusmielinen". Näillä
epiteeteillä on länsimediassa viimeksi luonnehdittu Ukrainan erotettua
pääministeriä Viktor Jushtshenkoa ja Japanin uutta pääministeriä
Junichiro Koizumia.
Jushtshenko on ansainnut "uudistajan" tittelin noudattamalla
talouspolitiikassaan Kansainvälisen valuuttarahaston ja Maailmanpankin
sanelua, Koizumi lupaamalla entistä uusliberalistisempaa politiikkaa
ja muun muassa Japanin postilaitoksen yksityistämistä.
Näillä kriteereillä Paavo Lipponen, Sauli Niinistö
ja Suvi-Anne Siimeskin ovat suuria "uudistajia".
Kielimanipulaation edessä kannattaa olla aina valppaana. Kieli on
politiikan väline. (ES)