Rahakoneet laulavat uutta kapitalismin kriisiä

Kun Lehman Brothersin annettiin pari vuotta sitten romahtaa, rahoitusmarkkinoille syntyi valtaisa paniikki. Kreikan 110 miljardin tukipaketti ja EU:n nopeasti kasaan kyhäämä 750 miljardin vakautusmekanismi ovat ennalta ehkäiseviä iskuja, joiden tarkoituksena on estää vastaavanlaisen pankkikriisin puhkeaminen Euroopassa sekä globaalin laman muuttuminen W-muotoiseksi.

Euroopassa on ollut aikaa oppia parin vuoden takaisesta finanssikriisistä paljon, joskaan lääkkeet kriisin hallitsemisemiksi eivät ole paljoakaan parantuneet, pohtii Antti Ronkainen.

– Ongelma on siinä, että pyrittäessä ratkaisemaan kriisi, eli pyrittäessä palauttamaan luottamus hermoileville rahoitusmarkkinoille, luodaan ainoastaan uuden kriisin perusta. Tukipaketissa ja vakautusmekanismissa ei ole kyse Kreikan tai muiden yksittäisten kansantalouksien pelastamisesta, kuten media ja poliitikot ovat antaneet ymmärtää, vaan näille maille hövelisti rahaa myöntäneiden pankkien pelastamisesta ja tätä myötä euron likviditeetistä. Tarkoituksena ei siis ole ratkaista kriisin rakenteellisia syitä vaan taata ainoastaan hallitsevan luokan edut, toteaa Ronkainen.

Yhdysvaltain ja Euroopan elvytys osoittavat, että varokeinot rauhoittavat markkinat vain hetkeksi, mistä johtuen kriisit tulevat todennäköisesti jatkumaan ja markkinat notkumaan.

Jyrki Kataisen puheet markkinavoimien kansallisesta selättämisestä Ronkainen kuittaa valehteluna.

– EU:n vakauttamisohjelman ja velkasitoumusten myötä kansanvaltaa alistetaan entistä enemmän EU:lle. Ongelmat tulevat todennäköisesti syvenemään, sillä talouskasvu ei etene enää edes velkavetoisena, koska rahaa kuluu kaiken aikaa enemmän finanssikuplien ja keinottelusotkujen selvittämiseen eli rahaa on velkanakin käytössä kaiken aikaa vähemmän tuottavaan toimintaan. Myöskään puheet regulaatiosta pitävät vain osin paikkansa, sillä sääntely ja kontrolli koskee markkinoiden sijaan entistä enemmän valtioita ja tuotantoa.

Elinvoimainen Marx

Tampereen yliopistossa opiskeleva Antti Ronkainen tekee opinnäytetyötä nykyisen globaalin talouskriisin marxilaisista analyyseistä.

– Tarkoituksena olisi kutakuinkin sanoa, että Karl Marx on edelleen elin- ja käyttövoimainen yhteiskuntateoreetikko, eikä pelkkä sosiologian klassikko. Olen myös mukana toimittamassa talouskriisistä kirjaa, jonka tempo on pääasiassa marxilainen.

Ronkainen on myös kirjoittanut www.revalvaatio.org -verkkolehteen sekä ylläpitää omaa verkkoblogiaan (silakkamopo.kapsi.fi), jossa hän kommentoi ja analysoi kapitalismia.

Ronkainen toteaa, miten useat teoreetikot ovat nähneet finansialisaation ja finanssikriisin ilmentävän kapitalismin uutta rahoitukseen perustuvaa vaihetta, jossa finanssimarkkinoista on reaalitalouden sijaan tullut keskeisin vaikuttaja valtioiden talouspolitiikkaan.

– Sen sijaan, että esimerkiksi hyvinvointivaltio toteuttaisi keynesiläisesti velkarahalla toteutettuja julkisia investointeja työllisyyden nostamiseksi ja kulutuksen ylläpitämiseksi, nykyinen uusliberalistinen valtio pyrkii pitämään sijoittajat mahdollisimman tyytyväisinä ja sitä myötä valtion kilpailukykyisenä, työllisyyden korkeana ja kulutuksen terveenä.

Talouskriisien hoito sekä Yhdysvalloissa että Euroopassa kuitenkin osoittaa Ronkaisen mukaan, että nykyisin valtioiden velkaa menee kaiken aikaa enemmän finanssimarkkinoiden notkahteluiden hoitamiseen eikä tuottavaan toimintaan kuten vielä toisen maailmansodan jälkeisessä keynesiläisessä jälleenrakennusvaiheessa.

– Kiertoa varten pumpataan siis kaiken aikaan enemmän rahaa, vaikka tuotannosta tulee kaiken aikaa vähemmän tavaraa ja hyödykkeitä, joiden avulla markkinoille pumpattu raha voisi realisoida enemmän lisäarvoa eli realisoitua suuremmiksi määriksi voittoja.

Finansialisaatio ei kuitenkaan yksin selitä tätä kriisiä. Finanssikriisi pikemminkin ilmentää kapitalismin historiallista taipumusta ylittää oman kasvunsa esteitä, joskin myös nämä keinot kääntyvät jossain välissä kapitalistisen kasvun esteiksi.

– Kriisin syitä tuleekin etsiä tuottavuuden kasvun hidastumisesta, joka on alkanut vallita kapitalismissa toisen maailmansodan jälkeisen jälleenrakennuksen hiivuttua viimeistään 1970-luvulta lähtien. Tai vielä täsmällisemmin sanottuna: kriisin rakenteellista perustaa tulee etsiä pitemmästä historiallisesta kehityksestä eli tuottavuuden laskusta ja niistä toimista, joilla tuottavuuden laskua on pyritty hillitsemään.

Kriisejä ja ratkaisuyrityksiä

1930-luvun lamassa ja toisen maailmansodan yhteydessä sekä fiktiivisen että reaalisen pääoman tuhoutuminen loi pohjan valtaisalle nousukaudelle, joka mahdollisti Bretton Woods -järjestelmän ja hyvinvointivaltiokompromissin. Jälleenrakennuksen hiipuessa tuottavuus alkoi laskea ja kapitalismi alkoi tulla rajoilleen, mihin on 1900-luvun jälkipuolella vastattu uusliberalismilla, finansialisaatiolla ja hyvinvointivaltion hiljattaisella alasajolla.

Vaikka talouskriisi siis uhkaa kapitalismia ja ilmenee esimerkiksi liikatuotantona, keinotteluna, konkursseina, pankkikriiseinä, työttömien, prekariaatin ja sekatyöläisten kasvuna, pääoman kasaantumisena entistä harvompien käsiin sekä muina yhteiskunnallisten ristiriitojen kärjistymisinä, kapitalismilla on ainakin toistaiseksi ollut loputon kyky myös ylittää nämä omat rajansa esimerkiksi uudelleenjärjestelemällä tuotantoa, kehittämällä tuotannon tehokkuutta, keksimällä jatkuvasti uusia haluja ja tarpeita, luomalla kokonaan uusia tuotannonaloja sekä äärimmäisissä tapauksissa tuhoamalla pääomaa kaikissa olomuodoissaan tuotantona, tavaroina ja rahana.

Viimeisen 40 vuoden aikana pahimmissa kriiseissä kapitalistinen maailmanjärjestelmä on ollut tasaisesti kymmenen vuoden välein 1974-1975, 1980-1982, 1991-1993, 2001-2002 sekä vuodesta 2007 eteenpäin. Näiden kriisien myötä sekä markkinoita että tuotantoa on pyritty kehittämään, rationalisoimaan ja uudelleenjärjestelemään, mikä yhdistettynä teknologisen kehityksen hyödyntämiseen on myös muuttanut kapitalismia tuotantomuotona.

– Kapitalismin "vastauksina" 1900-luvun lopun kriisiytymisiin voidaan mainita esimerkiksi Itä-Aasian ja myöhemmin myös entisten neuvostomaiden ottaminen kapitalismin piiriin, kultakannasta irtautuminen, liukuhihnateollisuuden kehittäminen uusilla teknologioilla, osakemarkkinoiden deregulointi, ay-liikkeen murentaminen, tuotannon uudelleenjärjestely halpatyövoiman maihin, tuotannon entistä suurempi kontrolli, EMU-alueen luominen ja euron käyttöönotto, velan räjähdysmäinen kasvattaminen myöntämällä lainoja entistä maksukyvyttömimmille lainanottajille sekä näillä subprime-luotoilla keinotteleminen erilaisten johdannaisten muodossa rahoitusmarkkinoilla, luettelee Ronkainen esimerkkejä.

Yhteiskunnalliset kamppailut ohjaavat kehitystä

Kriisi onkin Antti Ronkaisen mukaan kapitalismin kehityksen kannalta pikemminkin välttämättömyys kuin poikkeus.

– Tämä on nähdäkseni myös marxilaisen analyysin vahvuus suhteessa muihin kriisinanalyyseihin. Kun esimerkiksi sosiologia, taloustiede ja yhteiskuntatieteet pyrkivät yleensä lähestymään, käsitteellistämään ja tutkimaan nykyistä finanssikriisiä, ne näkevät talouskriisin poikkeusilmiönä nousukaudessa, kun marxilaisten mukaan kriisit tarjoavat aitiopaikan kapitalismin sisäisten ristiriitaisuuksien näkemiselle.

Marxin teoria kapitalismista toimii siis eräänlaisena lähtökohtaisena suhdannevaihteluiden analyysin ja poliittisen tilanneanalyysin pohjana.

– Täten ei voida sanoa, että kapitalismi tulee automaattisesti luomaan nahkansa uudelleen ja uudelleen tai että kapitalismi tulisi automaattisesti romahtamaan. Kapitalistinen yhteiskunta ei ole vääjäämättä kehittynyt sellaiseksi kuin se nyt on vaan kehityksen suunnasta ovat vastanneet yhteiskunnalliset kamppailut – tai niiden puute, kuten nyt on asian laita, huomauttaa Ronkainen.

Kriisin ymmärtämiseksi kapitalismin kehitystä tulisikin kyetä tarkastelemaan selkeämmin nousu- ja laskukausien välisen dialektiikan sekä markkinoiden ja tuotannon välisten keskinäisriippuvuuksien ja -ristiriitaisuuksien välisen suhteen kehityksenä.

Näin vältetään Ronkaisen mielestä kriisin kapeakatseinen selittäminen esimerkiksi moraalikadolla, pankkiirien bonuksilla, subprime-lainoilla, pörssikeinottelulla, finansialisaatiolla tai uusliberalismin ahneudella ja nähdään kapitalismin kehitys itsensä laajentamisen ja sitä rajoittavien tekijöiden historiallisena suhteena.

– Finanssikriisin puhkaisemaa globaalia maailmantalouden kriisiä ei kannata palauttaa yhteen tekijään vaan sitä tulisi lähestyä poliittisesti ja tutkimuksellisesti kapitalismin itsensä sisäisinä ristiriitoina ja niiden kerrannaisvaikutuksina.

Vasemmistolta vaaditaan uusia aloitteita

Talouskriisissä kapitalismi tulee rajoilleen, mutta kriisi tarjoaa Ronkaisen mukaan samalla myös kapitalisteille loputtomasti mahdollisuuksia tehostaa ja uudelleen järjestää tuotantoa, polkea palkkoja, purkaa markkinoiden säätelyä, lisätä kontrollia tuotannon osalta...

– Kriisin aikana porvarihallitus voi esittää välttämättömänä mutta kaikkien yhteisenä etuna velanottoa, julkistalouden alasajoa, yksityistämistä, ydinvoimaa, verojen nostamista jne. Periaatteessa talouskriisi onkin Vanhasen kakkoselle taivaanlahja ja lisäponsi jo toteuttamansa talouspolitiikan läpiajoon ja myös tulevien hallitusten sitouttamiseksi porvarihallituksen aloittamaan elvytyspolitiikkaan.

Kokoomuksen ja EK:n vahva ote nykyisen talouskriisin suuruusluokasta huolimatta perustuu hegemoniaan tai pikemminkin vasemmiston kyvyttömyyteen syyttää ja haastaa Kokoomusta ja EK:ta.

– Ongelma on siinä, ettei vasemmisto paikallisesti, kansallisesti eikä kansainvälisesti kykene argumentoimaan selkeästi, mistä talouskriisissä on kysymys eikä myöskään vaatimaan tilalle muuta kuin keynesiläisyyttä tai moraalittomien pankinjohtajien erottamista.

Mikäli vasemmisto ei kykene pelkän populistisen kritiikin lisäksi esittämään positiivisia aloitteita voitontavoittelun ylittämiseksi esimerkiksi vertaistuotannon, commonssien ja osuuskuntien muodossa sekä vaatimaan uudenlaista talouspolitiikkaa perustulon, kansanpankkien ja markkinoiden rajumman kontrollin muodossa, on vaikea nähdä, että minkäänlaista suuntaa parempaan tullaan ottamaan.

– Suomessa vasemmisto elää liiaksi hyvinvointivaltion nostalgista puolustustaistelua, eikä siksi kykene hahmottamaan nykyistä talouskriisiä vasten kokonaan uudenlaisia aloitteita, joilla se voisi saavuttaa jälleen massojen suosion.

Porvarihallituksen politiikka syvenee

Ratkaisuna talouskriisiin on ollut sekä Yhdysvalloissa että Euroopassa kansallinen velanotto sekä valtioiden väliset lainantakaukset.

– Käytännössä siis rahakoneet laitetaan laulamaan ja markkinoille syntynyt kupla leivotaan uuteen velkarahaan ja veronmaksajat maksavat viulut. Tämä riittää joksikin aikaa, mutta sijoittajat ja keinottelijat tietävät, ettei systeemi ole vakaalla pohjalla. Vaikuttaisi, että markkinatoimijat eivät ole missään vaiheessa ottaneet vakautusmekanismia vakavasti ja pörssikurssit pomppivat hermostuneesti edestakaisin edelleen.

Mikäli jokin EU-valtio joutuu turvautumaan vakautusohjelmaan, avustukseen sisältyy tiukkoja ehtoja alijäämän saamiseksi kuriin, kuten esimerkiksi julkistalouden leikkaukset, tuottavuuden pakkonosto, työurien pidentämiset, verojen nosto, palkkojen polkeminen, työperäisen maahanmuuton lisääminen, kansallinen vyön kiristäminen jne. – eli käytännössä kontrolloidummassa ja pakotetummassa muodossa porvarihallituksen ajama politiikka.

Vaikka EU:n vakautusohjelmalla pyritään lisäämään markkinoiden kontrollia ja EU alkaa todennäköisesti vaatia jäsenmaidensa budjetit ennakkosyyniin, nämä toimenpiteet eivät Ronkaisen mukaan pyri suurimpien ongelmien eli keinottelun, luotonluonnin, pankkien hövelin lainanannon ja yleisesti kestämättömän velkapolitiikan ratkaisemiseen.

– Esimerkiksi Brasiliassa on jo nyt käytössä pankkeja tehokkaasti sääntelevä lainsäädäntö, joka käytännössä pakottaa pankit riskinoton sijaan vakauteen. Lainsäädännön mukaan pankin toiminnasta vastanneet vastaavat myös kriiseistä henkilökohtaisella varallisuudellaan, mikäli pankki joutuu vaikeuksiin. Sen sijaan, että pankki kaatuisi veronmaksajien niskaan, tappioita korvataan aluksi pankin ylimmän johdon koko henkilökohtaisella varallisuudella asunnosta osakkeisiin. Lisäksi pankkien suurimmat osakkeenomistajat voidaan velvoittaa sijoittamaan pankkiin lisää pääomaa.

Kohtuuton riskinotto palkitaan edelleen

Vaikka kansantalouksilta Euroopassa vaaditaankin nyt järkevämpää ja kontrolloidumpaa talouspolitiikkaa, pankkien, sijoituslaitoksien ja pääoman toimintaa ei pyritä millään tavoin kontrolloimaan.

– Mikään ei viittaa siihen, että Euroopan vakautusohjelma määräisi esimerkiksi, että pankinjohtajat, valtiovarainministerit, keskuspankkien johtajat ja muut keskeiset pääoman liikkeisiin vaikuttavat tahot joutuisivat Brasilian esimerkin tavoin henkilökohtaiseen vastuuseen aiheuttamistaan kriiseistä.

Ronkainen huomauttaa, että nykyinen käytäntö palkitsee kohtuuttoman riskinoton ja tällä tiellä jatketaan myös tulevaisuudessa. Finanssikriisi on tähän mennessä aiheuttanut ainakin 1 300 miljardin euron tappiot pankeille, minkä lisäksi valtiot ovat pumpanneet pankkitukeen yli 500 miljardia euroa. Tähän ei olla otettu mukaan Kreikan 110 miljardin avustuspakettia, EU:n 750 miljardin vakautusohjelmaa eikä keskeisten keskuspankkien tuhansien miljardien tukiostoja ja hätärahoituksia.

– Vaikka on kohtuutonta väittää, että keskeisesti pääoman liikkeistä vastaava ylin johto voisi henkilökohtaisesti vastata tämän suuruusluokan kriiseistä, Brasilian kaltaisten järjestelyiden omaksuminen hillitsisi ja pakottaisi toimimaan maltillisemmin rahan painamisessa, velan myöntämisessä ja spekulatiivien kauppaamisessa. Kun nykyinen systeemi palkitsee riskinoton, uudenlainen järjestelmä pakottaisi pelaamaan varman päälle, sillä toimijat vastaisivat henkilökohtaisella omaisuudellaan toimistaan, pohtii Ronkainen.

Nykyisellään vaarassa ovat ainoastaan pankinjohtajien kriisivuoden bonukset ja mahdollisesti työpaikka.