Rakkautta ja uutta luokkataistelua Tampereella

Jalostamo-kollektiivi ja Teatteri Siperia käsittelevät Die Hard Tampere –produktiossaan terroria kohtaan tunnettuja tunteita ja ehdottavat niille vaihtoehtoa.

Näyttelijät Marika Heiskanen (TS), Tuukka Huttunen (TS) ja Anna Lipponen (J-k) panevat itsensä alttiiksi ja asettavat sumeilematta ihmisiä pahasti hiertäviä kysymyksiä vahvan mutta monivivahteisen huumorin valaistukseen.

Ihmisiä, joita ulkoapäin tulevan terrorin pelko hiertää, on filosofi Slavoj Žižekin kertoman mukaan vain noin puolitoista miljardia. He ovat niitä, jotka ovat jollakin tavalla hyötyneet 1900-luvun lopulla alkaneesta globalisaation vaiheesta. He istuvat kupolissa, jonka seinille heijastetaan kauhukuvia ulos suljetun kuuden miljardin ihmisen elämästä. Kuorella vallitseva kauhu kasvaa sisäpuolella istuvien mielikuvituksessa, kun ulkopuolisia alkaa pyrkiä sisäpuolelle.

Jalostamo ja Siperia tekevät näytelmänsä alusta loppuun itse ja käyttävät niissä mielellään filosofian uutuuksia ja klassikoita. Nyt käydään läpi Albert Camusin näytelmän Oikeamieliset kaikki viisi näytöstä. Siihen ei mene läheskään viittä minuuttia, mutta vanhojen venäläisten sosiaalivallankumouksellisten (eli eserrien) kohtalo muistuttaa tehokkaasti (ja hauskasti!) niistä rakkauden ja kunnian tunnoista, joita terrorismiin on liitetty. Žižekin puheenvuoro puolestaan liittää nykyiset terrorin teemat kysymykseen uudesta luokkataistelusta.

Hiertämö

Die Hard Tampere esitetään Lielahden selluloosatehtaan vanhassa hiertämössä. Vaikuttavan tilan alakerta on huimaavan korkea. Sen lattialla lepää myllynkiviä muistuttavia valtavia kiekkoja. Pitkät portaat vievät yläkertaan, joka tuntuu vielä korkeammalta ja huimaavammalta kuin alakerta. Jalostamo ja Siperia näyttelevät yläkerran lattialla ja seinillä ja lopulta myös katossa.

Teatteria piristetään usein erikoisilla esityspaikoilla vaihtelevalla menestyksellä. Nyt yleisön pirteys on aistittavissa jo sisääntulovaiheessa. Itse esityksessä tila ja näyttelijät tukevat toisiaan täydellisesti. Akustiikalla on oma osuutensa yhteistyössä. Ison tilan kaiku tekee suuren vaikutuksen varsinkin silloin, kun esityksen huumori hiertää tai hivelee kuulijansa mielessä kauhun rajoja. Näkymät ja tilakokemukset puolestaan täyttävät katsojan mielen hiertämössä tehdyn työn historiaa koskevilla aavistuksilla.

Arvelen, että alakerran hirvittävillä myllynkivillä on jauhettu kuusenrankoja hiokkeeksi. Luulen, että tämä on ollut melko kamala työpaikka. Ehkä rangot ovat olleet märkiä. Ehkä ne eivät siis ole pölisseet. Ja ehkä myllynkivet ovat suhisseet sopuisasti. Ehkä ehkä. Ja ehkä Nottbeckillä on ollut varaa ja aihetta lämmittää tätä hirmuista tilaa. Mutta niin tai näin, kylmässä taikka kuumassa, ihmiset ovat tulleet tänne joka arkiaamu ja tehneet työtä iltaan asti. Hiertämö on muistutus tylsästä, epäterveellisestä ja uuvuttavasta, sanan pahimmassa mielessä arkisesta työstä. Nyt muistutus on muuttunut muistomerkiksi, jossa on jotakin juhlavaa, eriskummallista ja suorastaan ylevää. Työväenluokan arjen muisto on muuttunut ”keskiluokan” kulttuurielämyksen kulissiksi.

Žižek kirjoittaa, että luokkataistelu on muuttunut kulttuuritaisteluksi, jossa käsitellään esimerkiksi ”suvaitsevaisuuden” kysymyksiä. Kulttuuriset vastakkaisuudet olisi hänen mielestään hyvä nähdä Louis Althusserin tarkoittamalla tavalla luokkataistelun ”ylimääräämiksi”. Termi ei tarkoita luokkataistelun ylenmääräisen tärkeyden korostamista, vaan sitä, että luokkataistelu tarjoaa rakenteellisen periaatteen, joka auttaa ymmärtämän, miten kulttuuriset vastakohdat saavat erilaisia, joskus epäjohdonmukaisilta tuntuvia ilmenemismuotoja. Rasismia voidaan vastustaa etnisen sorron vähentämiseksi. Seksismiä voidaan vastustaa sukupuolten tasa-arvon parantamiseksi. Samalla seksismin ja rasismin vastustaminen on osa luokkataistelua ja saa uusia muotoja. Kapitalismin puolesta ideologista työtä tekevä väestönryhmä, joka kutsuu itseään eliitiksi, eli parhaimmistoksi, vastustaa rasismia ja seksismiä, koska ne sen väitteiden mukaan ovat työväenluokan paheita. Seksismiä ja rasismia vastustaessaan parhaimmisto tekee työväenluokasta vaarallista ja halveksittavaa huonoimmistoa, jonka eristämiseksi on ryhdyttävä entistä päättäväisempiin toimiin.

Ulossuljentaa ei tapahdu vain kupolin ja muun maailman välillä. Kupolimme sisällä on käynyt esimerkiksi niin, että käytännöllisesti katsoen koko väestö on suljettu taloudellisen päätöksenteon ulkopuolelle. Tästä seuraa ekokatastrofi automaattisesti. Ei pelkästään pääoman rajattoman paisumuspakon vuoksi, vaan myös siksi, että kukaan ei voi sitoutua mihinkään sellaiseen, jolla olisi ekologista vaikutusta. Väestö on suljettu myös poliittisen päätöksenteon ulkopuolelle niin tarkasti, että eduskunta ei enää säädä lakeja. Olemme esimerkiksi kuulleet, että ”pakkolait astuvat voimaan” automaattisesti, jos ay-liike ei tottele pääministeriä. Se, joka haluaa vaikuttaa johonkin, tekee vaikutusyrityksensä jotenkin muuten kuin parlamentaarisesti. Terrori on tässä tilanteessa taivaan lahja kapitalismille. Kupolin ulkopuolelle suljettujen terroritoimien torjumisen järjestelmillä voidaan tukahduttaa väkivaltaisesti myös kupolin sisäpuolisten tekemät kapitalismia vastustavat aloitteet.

Hyväily

Žižek suosittelee kulttuuritaisteluna esiintyvän luokkataistelun muuttamista avoimeksi luokkataisteluksi ja kupolin ulko- ja sisäpuolella elävien työläisten taistelujen yhdistämistä kommunistiseksi liikkeeksi. Sitä, miten uudessa luokkataistelussa päästään alkuun ja miten yrityksessä mahdollisesti käy, ei Žižek pysty tietenkään sanomaan. Se, joka tahtoo muuttaa yhteiskunnan rakenteita, joutuu tekemään jotakin, jota kukaan muu ei tee, ja saamaan myös muut tekemään sellaista, mitä nämä eivät ole tehneet.

Žižek suosittelee kulttuuritaisteluna esiintyvän luokkataistelun muuttamista avoimeksi luokkataisteluksi ja kupolin ulko- ja sisäpuolella elävien työläisten taistelujen yhdistämistä kommunistiseksi liikkeeksi.

Jalostamo ja Siperia eivät lähde tekemään luokka-analyysia vaan jatkavat teatterille kuuluvaa kulttuuritaistelua. Samalla he kohtaavat leikkisästi ja pelottomasti sen peruspulman, jonka eteen Žižek ja me kaikki muut olemme pysähtyneet. Mitä on tehtävä, jos tahtoo tehdä toisin kuin terrori tai systeemi tekee? Vastaus löytyi nopeasti: on rakastettava! Lipponen päättää produktion valmisteluvaiheessa käydä halaamassa ideologian, valtion ja demokratian tukipylväitä. Kirkossa ei ole ketään, joten hän syleilee kivipylvästä. Poliisitointa harjoittamassa ollut poliiseja löytyy puiston laidalta ja yksi heistä suostuu Annan halattavaksi, tosin perin pohjin hämmentyneenä. Tampereen pormestari Lauri Lyly puolestaan ei epäröi nuoren näyttelijättären kainaloon kietoutumista ollenkaan. Siitä on todisteena mellevä valokuva. Huttunen kertoo ottaneensa tehtäväkseen ns. tavallisen ihmisen halaamisen kadulla. Tehtävä jäi täyttämättä, kun Tuukka kuvitteli, miten suojatien edessä seisoneet ihmiset olisivat hänen ehdotukseensa vastanneet. Hiertämön yleisö nauraa hoikan ja naisellisen Annan onnistumiselle toisella tavalla kuin riuskan ja miehekkään Tuukan epäonnistumiselle. Heiskanen osoittaa rakkautta käymällä äitinsä kanssa sienessä. Marikan maistuvaiset suppilovahverosaaliit eivät yllytä tekemään sellaista, mitä kukaan ei tee, vaan huomauttavat, että se, mitä systeemin ulkopuolella melkoisen tavallisesti teemme, antaa elämälle hyvän mielen.

Die Hard Tampere toi taas kerran mieleeni, että hyvä teatteritaide juhlii elämän hyvää mieltä. Luokka-analyysi, yhteiskunnallisten ongelmien ratkonta tai luokkataisteluun liittyvä valistustyö ei niinkään kuulu sen toimenkuvaan. Taide ja valistus eivät oikein sovi samaan teokseen. Eikä valistus ole hyvä asia politiikassakaan. Näyttelijät muistelivat, miten kuulija oli Elisabeth Rehn kysynyt ilmastonmuutosluennolla, mitä luennointi oikeastaan auttaa. Rehn oli vastannut, että pääasia on, että sinä tiedät nyt. Siinä on se siemen. Minun mielestäni pääasia on päinvastoin se, että minä kieltäydyn tietämästä kaikkea, mitä Rehn ja muut erityisen hyvät ihmiset haluavat minun tietävän, eli se että minä en alistu manipulaation kohteeksi.

Huumori

Teatteri Siperia on viime vuosina joskus kallistunut taiteen ja valistuksen ristivedossa hieman valistuksen puolelle ja antanut tärkeitä tietoja työelämästä ja ilmastonmuutoksesta. Se on ollut mielestäni turhaa ja huolestuttavaa. Tärkeistä asioista saa tietoja muita reittejä pitkin, ja jos ei saa, niin teatteri ei pysty auttamaan. Teatterin ei pidä olla kanava, jota pitkin tiedot siirtyvät tietäviltä tietämättömille. Mieluumminkin teatterin pitää olla Hiertämön yläkertaan rakennettu leikkipaikka, jossa teatteriteoksen tekijät ja kokijat yrittävät viihtyä ja virkistyä ja myös koettavat ajatella asioita kaikessa rauhassa omilla tavoillaan. Jalostamo-kollektiivin kanssa tekemässään yhteishankkeessa Siperia palaa taiteellisen teatterin juurille. Valistuksen virityksiä on vähennetty, joten esityksessä viihtyy.

Die Hard Tampere laskee leikkiä kaikesta mitä se käsittelee, mutta ei lyö mitään läskiksi, vaan löytää kaikesta olevaisesta jotakin kunnianarvoista.

Osa valistamattoman virkistyksen tehosta ja tenhosta syntyy siitä, miten työryhmä jatkaa kulttuuritaistelua. Se ei paneudu kulttuurisiin konflikteihin, vaan painii koko meidän ns. läntisen kulttuurimme kanssa. Lukuisat viittaukset matala-, keski- ja korkeakulttuurin teoksiin huvittavat varsinkin silloin, kun yhteyden hoksaa. Hoksaamisharjoitukset vähenevät, kun vyörytys jatkuu. Kun Jumalan vanhatestamentillisia edesottamuksia luetaan, niin kuulijat panevat merkille, että nykyisinä aikoina ilmennyt terrori on pieni häivähdys siinä kauhun hornasta, josta kupolimme ottaa kulttuurisen voimansa.

Die Hard Tampere laskee leikkiä kaikesta mitä se käsittelee, mutta ei lyö mitään läskiksi, vaan löytää kaikesta olevaisesta jotakin kunnianarvoista. Leikkisästi aloitettu huumori on välillä jyrkkää, kovapintaista ja voimaperäistä, voisi sanoa, että raakaa, mutta silti leppymättömän tahdikasta. Leppoisan Lylyn jälkeen syleillään kupolin pohjan perimmäistä kauhua. Ja kun sekin tehdään levollisen huumorin hengessä, niin on sanottava, että Jalostamo ja Siperia tekivät juuri sellaista hyvää tekevää teatteria, jota on aihetta kaivata.

KIRJALLISUUS: Camus, Albert. (ilman vuotta) Oikeamieliset. (Les Justes). 5-näyt. näytelmä. Suom. Eugen Terttula. Helsinki: Suomen Teatteriliitto. Žižek, Slavoj. (2017) Uusi luokkataistelu. Suomentanut Miika Luoto. Riika: Into Kustannus.

Jalostamo-kollektiivi ja Teatteri Siperia: Die Hard Tampere

• Alkuteksti: Marika Heiskanen, Tuukka Huttunen, Anna Lipponen, Janne Pellinen ja Saija Raskulla
• Ohjaus ja dramaturgia: Janne Pellinen
• Lavastus- ja valosuunnittelu: Petri Tuhkanen ja Raisa Kilpeläinen
• Pukusuunnittelu: Raisa Kilpeläinen
• Äänisuunnittelu: Saija Raskulla
• Näyttämöllä: Marika Heiskanen, Tuukka Huttunen ja Anna Lipponen
• Tuotanto: Teatteri Siperia / Jalostamo-kollektiivi
• Vastaava tuottaja: Richard Katajisto
• Tekninen tuotanto ja suunnittelu: Petri Tuhkanen
• Graafinen suunnittelu ja valokuvat: Petri Tuhkanen
• Esitystilan toteutus: Petri Tuhkanen, Raisa Kilpeläinen, Saija Raskulla, Nadja Räikkä ja Jyrki Lehtinen