SDP:llä vain yksi tie ulos pulasta
Eero Heinäluoman päätös luopua toisesta kaudesta SDP:n puheenjohtajana yllätti kaikki. Mutta kun asiaa tarkemmin miettii, Heinäluoman ilmoitus ei tunnukaan mahdottoman yllättävältä.
SDP on nimittäin pahassa pulassa. Eivätkä puolueen tai Heinäluoman imago-ongelmat ole tässä pulassa muuta kuin toissijaisia seurannaisia.
SDP:tä on joskus puolileikillään kutsuttu Suomen NKP:ksi. Vuosikymmenten varrella sisältö syöpyi yhä enemmän puolueesta pois, ja jäljelle jäi pönäkkä "vallan puolue", jolle oleminen hallitusvallassa ja yhä enemmän pääomaa hyödyttävässä tulopoliittisessa järjestelmässä muodostui elinehdoksi ja itsetarkoitukseksi.
Tästä näkökulmasta – ja Suomen esimerkiksi Ruotsista poikkeavan puolueasetelman vuoksi – SDP:lle alkoi tulla itsestään selväksi yhteistyö porvaripuolueiden kanssa ja hallitukseen meno vaikka kokoomuksen kanssa. Tämä puolestaan liu"utti SDP:tä yhä enemmän oikealle ja mätiin kompromisseihin porvarien ja pääomapiirien kanssa.
Paavo Lipposen kahden sinipunahallituksen kaudet olivat SDP:lle ja myös sen apupuolueelle vasemmistoliitolle kohtalokkaat. Varsinaisesti juuri näiden hallitusten kausilla – jos kohta niitä seuranneella Matti Vanhasen punamultahallituksen kaudellakin – SDP ajoi itsensä umpikujaan ja hankki sen rökäletappion, josta Heinäluoma sanoi viime sunnuntaina ottavansa vastuun.
Noilla hallituskausilla paisutettiin olan takaa tuloeroja, lihotettiin rikkaita, hävitettiin valtionyhtiöitä, yksityistettiin, leikattiin sosiaaliturvaa ja alettiin puuhata kunta- ja palvelurakenneuudistusta. Noilla kausilla SDP myös sitoi itsensä yhä pahemmin EU:n ja Naton myötäilijäksi.
Kun piintynyt "vallan puolue" kärsi suuren vaalitappion ja jäi hallituksen ulkopuolelle, se putosi tavallaan tyhjän päälle. Ja kun se alkoi opetella oppositiopolitiikkaa, se näytti ja kuulosti falskilta ja epäuskottavalta. Omat kannattajat ja laaja äänestäjäkunta nimittäin muistivat, mitä puolue oli hallituksissa tehnyt.
Kaiken huipuksi pääomapiirit eivät välittäneet edes olla SDP:lle kiitollisia. Ne lopettivat kiihtyvällä vauhdilla tehtaitaan Suomessa ja siirsivät tuotantoaan halpamaihin. Vahvat demarivoittoiset paikkakunnat menettivät pysyviksi uskotut työpaikkansa ilman, että SDP osasi tai halusi sitä estää Pikemminkin SDP oli aiemmissa hallituksissa pohjustanut katastrofille tien.
Ja nyt seireenit SDP:n omistakin riveistä tarjoavat puolueelle ulospääsyreseptinä siirtymistä vielä enemmän oikealle niin sisä- kuin ulkopolitiikassakin, siis tuhon tien jyrkentämistä.
Voi vain toivoa, että Heinäluoma luopumisilmoitusta miettiessään ja SDP:n tuhannet riviaktiivit ilmoitusta sulatellessaan eivät ole kuunnelleet oikeistoseireeneitä vaan ovat ajatelleet syvällisesti puolueen ahdingon todellisia syitä ja vasemmistolaista tietä siitä ulos.
Se, että suuret porvaripuolueet jyräävät lopullisesti SDP:n, ei ole muun vasemmiston, työväenliikkeen eikä Suomen etu. Kommunistit toivovat SDP:n voittavan vaikeutensa modernina joukkopohjaisena ja vasemmistolaisena työväenpuolueena. Kommunisti kutsuvat sosiaalidemokraatteja ja kaikkia edistyksellisiä ihmisiä yhteistyöhön pääomapiirien, Nato-intoilijoiden ja porvarihallituksen mellastusta vastaan. Kaikin voimme voittaa, yksin emme voi.