Seitsemän teesiä tilanteesta sotaa valmistelevan propagandan varjossa
1. Tämä ei ole sotaa
Vaikka terrori-iskujen mittasuhteet shokeeraavat: Tämä ei ole
sotaa. Ei vielä tähän mennessä. Sodat ovat aseellisia
yhteenottoja valtioiden välillä tai kansalaissotaa käyvien
osapuolten välillä jonkin maan sisällä; sota edellyttää
että vihollinen on tiedossa ja että sen sotilaallisia rakenteita
vastaan voidaan hyökätä.
Ilmaus "sota" vie huomion pois sellaisten sokeiden kostoiskujen
kyseenalaisuudesta, joihin ryhtymiseen painostetaan ennen muuta symbolisista
ja sisäpoliittisista syistä. Muistutettakoon että esimerkiksi
ne "kohteet" Sudanissa, joita USA pommitti 1998, osoittautuivat
jälkeenpäin "erehdykseksi". Terroria ei voida lyödä
vastaterrorilla eikä se oikeuta sitä.
2. Kaikkein tärkeintä on olla tekemättä tästä
sotaa
Puhe sodasta ja vastaiskun politiikasta leikittelee vastuuttomasti todellisen
sodan vaaralla, ennen kaikkea Lännen ja arabimaiden välisen sodan.
On kiistatonta, että maailman terrorilla on lähtökohtansa
myös USA:n ja Eurooppa maaperällä; se että kyseisten
"keskusten" pommittamiseen ei voida suhtautua ymmärtämyksellä,
koemme juuri. Mutta sama pätee myös Aasian, Afrikan tai Lähi-idän
maihin. Nyt juuri Länsi on se joka valmistelee hyökkäyssotaa
arabivaltioita vastaan, "hyvän sotaa pahaa vastaan". Vauhti,
jolla "tietona" levitettyä propagandaa tehtaillaan, on enemmän
kuin kyseenalainen. Ja se vastuuttomuus, jolla todellisen sodan vaaraan
suhtaudutaan, on yhtä shokeeraavaa kuin piittaamattomuus niistä
ihmisistä, joiden elämä vaarannetaan, suoraan tai välillisesti.
3. Tämä ei ole isku vapautta vastaan, ei edes kapitalismia
vastaan, eikä siitä saa sellaista tehdyksi
Tuhoisilla iskuilla ei hyökätty "vapaata maailmaa"
- so. Länttä - vastaan, ei "sivistynyttä maailmaa"
- so. teollisuusvaltioita - vastaan eikä "demokratiaa" -
so. kapitalismia - vastaan. Vaikka tähän mennessä ei tiedetäkään
kuka iskut teki ja mikä niiden tavoite oli, on selvää, että
niiden kohteena oli USA taloudellisen ja sotilaallisen intervention maailmanmahtina.
Kysymyksessä on suhteellisen spesifi viesti. Puhe "hyökkäyksestä
vapautta vastaan" samaistaa tämän spesifin väkivaltapotentiaalin
yhteiskuntaan ja sen jäseniin kaikkineen ja häivyttää
tietoisesti näkyviltä sen, että juuri tämä interventiomahti
ja -käytäntö on jo hyvin pitkään, tietoisesti ja
laskelmoiden sälyttänyt riskejä myös oman väestön
kannettavaksi - ennen muuta sitä kautta, että se harjoittaa väkivaltaa
ja luo köyhyyttä muualla, mutta myös sitä kautta, että
se aseistaa ajattelemattomasti sotilaallisia ryhmiä, joiden hallinnan
se sitten menettää.
4. Tämä ei ole isku vapauden puolesta, ei edes kapitalismia
vastaan, eikä siitä sellaista saa tehdyksi
Ei tarvitse tuntea lainkaan sympatiaa Pentagonia tai kansainvälistä
finanssipääomaa kohtaan voidakseen todeta että nämä
iskut olivat fasistista käsialaa. Samalla tapaa kuin Bolognaan, Oklahomaan
ja muualle suunnatuissa iskuissa oli tässäkin tarkoitus tappaa
mahdollisimman paljon ihmisiä maksimaalisella väkivallalla, jonka
odotettuja, toivottuja seurauksia ovat kaaos ja sota. Siviiliuhrien kuolema,
palestiinalaisille, israelilaisille, arabivaltioiden kansalaisille ja monille
muille aiheutettava välitön hengenvaara ovat iskun tekijöille
täydellisen yhdentekevä asia.
Riippumatta siitä, ovatko tekijät arabifundamentalisteja, amerikkalaisia
äärioikeistolaisia, useampien ryhmien yhdistelmä tai joitakin
aivan muita: Iskuille ei voida kehitellä kapitalisminvastaista kontekstia,
kysymys on taantumuksellisen, organisoidun voimapotentiaalin välienselvittelystä
vastustajan kanssa joka on sen oman vallan tiellä; teurastuksen tavoitteena
on eskalaatio, jonka toivotaan vahvistavan omaa valtarakennelmaa lukemattomien
muiden kustannuksella.
5. Iskut merkitsevät sotilaalliseen ja poliisivoimaan perustuvan
turvallisuuspolitiikan konkurssia; jatkaminen tähän suuntaan on
vastuutonta uhkapeliä
Puhe sodasta hämärtää myös sen tosiasian, että
terrori-iskuilta ei voida suojautua pitävästi. Oman turvallisuuden
lisääminen on politiikan, ei sotilaallisen iskuvoiman asia. Se
edellyttää politiikkaa, joka rakentuu vähintäänkin
tähänastista voimakkaammin yhteistyölle, sovittelulle ja
kompromisseille talouspolitiikassa ja kansainvälisten konfliktien ratkaisussa.
Vaikka terrori-iskut eivät voikaan "edustaa" yhtään
ketään, on niillä silti edellytyksenään laaja ja
todellinen viha Länttä ja USA:ta kohtaan, eihän niille olisi
muutoin löytynyt tekijöitä eikä niitä olisi onnistuttu
suojaamaan vuotamiselta. Tätä vihaa ei voida lyödä sotilaallisesti;
se on sellaisen politiikan satoa, jolla ei ole mitään annettavanaan
suurelle osalle ihmiskuntaa - ei edes kapitalismille tyypillisen juuri ja
juuri siedettävän elämisen ambivalenssia, vaan kirjaimellisesti
ei-mitään, ei mitään muuta kuin köyhyyttä,
karkotuksia ja nöyryytyksiä.
Järkevä turvallisuuspolitiikka perustuisi nykyisin G8-maiden
politiikan vastustamiseen. Se jonka mielestä nyt on kaikkein tärkeintä,
että (muun muassa) Saksankin armeija kasvattaa mahdollisimman nopeasti
globaalia interventiokykyään, ei ole vain kyyninen; näin
ajatteleva vaarantaa vapaaehtoisesti meidän kaikkien elämän
eliittien ja "systeemipakkojen" edun vuoksi.
6. On välttämätöntä tehdä selväksi
että kieltäydymme käymästä sotaa
Se sinänsä tunnettu totuus, että sota on kaikkein pahin
vaihtoehto, vaiennetaan nykyisin kiireellä. Joudumme kuuntelemaan sotaa
valmistelevaa propagandaa. On tärkeää tehdä selväksi,
että sotaa noustaan vastustamaan. Osanoton- ja solidaarisuuden ilmaukset
USA:ssa tapettuja ja heidän omaisiaan kohtaan ovat tärkeitä.
Bushin sisäpoliittisten tavoitteiden tai Lähi-idässä
toimivien (muiden, esimerkiksi) saksalaiseliittien voimapoliittisten intressien
tukemisen kanssa sillä ei ole mitään tekemistä.
7. On välttämätöntä asettua vastustamaan
rasismin kierrettä
USA:ssa ja Saksassakin on jo hyökätty ulkomaalaisia, erityisesti
arabimaista tai muslimienemmistöisistä maista lähtöisin
olevia ihmisiä vastaan. Ylhäällä pelattava peli on samanlaista
kuin aina: Sattuneita tapauksia valitellaan, mutta jatketaan politiikkaa,
joka valmistelee niitä. Kysymys ei todellakaan ole siitä, että
"eivät kaikki arabit sellaisia ole" tai että islamilaisuus
voi olla ihan kivaakin. Kysymys on aktiivisesta turvasta uhanalaisille,
kysymys on itsekriittisestä asenteesta omaa politiikkaa ja ylivaltiutta
kohtaan. Kysymys on sen tosiasian tunnustamisesta että on olemassa
myös vihaa ja että sillä on todelliset syynsä.
On kysymys sen tosiasian myöntämisestä, että Länsi
on vastustanut kovin ottein ja kompromisseitta kaikkia emansipatorisia tai
sosiaalisia vaihtoehtoja islamin sisällä tai arabiyhteiskunnissa,
öljyn vuoksi, yksinkertaisesti. Ja kysymys on siitä, että
on vihdoinkin tunnustettava eri näkemysten, poliittisten vakaumusten
ja sosiaalisten voimien todellinen moninaisuus ja ryhdyttävä tekemään
yhteistyötä, kommunikoimaan ja neuvottelemaan sen sijaan että
luotaisiin viholliskuvia joiden tarkoituksena on oikeuttaa yhä uudelleen
se oma viimeinen isku.