Sensuroitu sota
Rintamakirjeenvaihtajat olivat jatkosodassa niitä reporttereita, jotka tallensivat ”aitoa” rintamaelämää juoksuhaudoissa. Artikkelit ja kuvat kulkivat aikalaisille, sotilaille ja siviileille – ja onneksi jälkipolvillekin.
Rintamakirjeenvaihtajat, niin sanotut TK-miehet laativat tuhansia artikkeleita, piirsivät kuvia rintamaoloista, valokuvasivat ja filmasivat sotaa, joskus jopa taistelutapahtumia. Päämaja oli se paikka ja sensuurilaitos, jonka läpi TK-miesten työn tulokset kulkivat ennen kuin päätyivät lehtiin tai valkokankaalle. Kirjeenvaihtajat olivat päämajan tiedotusosaston alaisia. Kaikkea heidän kirjoittamaansa ei suinkaan julkaistu, mutta suuri osa sensuroiduistakin töistä säilyi arkistoissa nykypäiviin saakka.
Rintamakirjeenvaihtajien hankala työnkuva
Helena Pilke on kaivanut jatkosodan julkaisemattomat artikkelit päivänvaloon, Pääesikunnan tiedotusosaston ja puolustusvoimien luvalla. Uudessa tietokirjassaan Julkaiseminen kielletty hän lainaa lukuisia sensuroituja juttuja ja analysoi myöskin niiden kieltämisen syitä. Äkkipäätä arvioiden sensuuri oli suht tarkkaa ja monen artikkelin kohdalla tulee ajatelleeksi miksiköhän tämäkin on sensuroitu. Tunnetuimpiin, sekä päämajassa että rintamalla työskenteleviin TK-miehiin kuuluivat kirjailija ja kulttuurimies Olavi Paavolainen sekä Martti Haavio, joiden artikkelit päätyivät yleensä lehtiin sellaisinaan. Elokuvaajista kuuluisin oli Erik Blomberg. Lukuisia muitakin kirjailijoita, taiteilijoita ja kameramiehiä sekä kuvaajia rintamalla liikkui.
Julkaiseminen kielletty kuvaa rintamaoloja nimenomaan TK-miesten – he kaikki taisivat olla miehiä (?) – näkökulmasta. Kirjeenvaihtajien työtä haittasi paljolti se, että esimerkiksi tarkkoja tapahtumapaikkoja, joukkojen liikkumisia ja kokoja tai kaatuneiden määriä ei sotaoloissa saanut julkaista lainkaan, jotta tieto ei kulkeutuisi viholliselle.
Toinen seikka, joka esti usein laadukkaan työn tekemistä, oli se, että korsujen ja eturintaman jermut eivät aina välttämättä luottaneet kirjoituskoneen tai kameran kanssa liikkuvaan kirjeenvaihtajaan. Hänet luettiin siviiliksi ja eliittiin kuuluvaksi. Niinpä päämaja määräsikin yhdessä vaiheessa kirjeenvaihtajat oikeisiin rintamaoloihin ja korsuelämään muutamaksi viikoksi. Se oli monelle hankala paikka siksikin, että kaikilla ei ollut (armeijan lisäksi) mitään varsinaista sotilaskoulutusta tai kokemusta. Korsuelämä toi kuitenkin TK-miesten juttuihin uutta syvyyttä ja esimerkiksi monet asemasodan aikana syntyneet artikkelit kuvaavat erilaisia harrastuksia, urheilukilpailuja, ohjelmakiertueita ja pienimuotoisia juhlallisuuksiakin rintamalla. Eniten artikkeleita ja kuvia syntyi sodan alkuvaiheessa, nimenomaan loppuvuodesta 1941.
Sensuurin periaatteet ja mittasuhteet
Millaisia TK-miesten artikkeleita sitten sensuroitiin? Karkeasti arvioiden julkaisukieltoon joutuivat liian räväkät taistelukuvaukset yksityiskohtineen; esimerkiksi tarkka-ampujien haastatteluja sensuroitiin. Samoin jutuista poistettiin vähätkin positiiviset arviot vihollisen menestyksistä. Sodan johtoa tai esimiesupseereita ei saanut arvostella. Asemasodan aikana ei voinut liiemmin kirjoitella siitä sotaväsymyksestä, mikä iski korsu- ja juoksuhautaelämään kyllästyneisiin sotilaisiin. Sodan loppupuolella alettiin karttaa esimerkiksi ”ryssä”-sanaa ja hillitä uutisointia vaikkapa mottiin tai Leningradin piiritykseen joutuneiden kannibalismista. Partisaanien tekemistä julmuuksista haluttiin myös vaieta, jotta paniikki ei leviäisi rajaseudun siviiliväestön keskuuteen.
Partisaanien tekemistä julmuuksista haluttiin vaieta, jotta paniikki ei leviäisi rajaseudun siviiliväestön keskuuteen.
Helena Pilken laskelmien mukaan sensuroituja juttuja kertyi mappeihin 1 070 eli noin 14 % kaikista kirjoitetuista. Sensuroituja kirjoittajia oli 184, mikä tarkoittaa keskimäärin kuutta kiellettyä juttua per kirjoittaja. Tosin vaihtelu kirjoittajaa kohti oli suurta: joku räväkkä huumorimies saattoi päätyä sensuroiduksi miltei joka juttunsa kohdalla, toinen kirjoitti ehkä nimenomaan siinä toivossa, että ”totuudenmukaiset” artikkelit päätyisivät edes jälkipolville.
Joitakin taistelukuvauksia, valokuvia ja elokuvia on Suomessa kuten monessa muussakin maassa epäilty lavastetuiksi. Mannerheimin luottomies, ”vakoilupäällikkö” Aladar Paasonenkin epäili usein valokuvien ja tarinoiden autenttisuutta ja ilmaisi esimiehelleen kuinka häntä tympäisi lukea ainaisia sankarillisia tarinoita, joihin ei itse uskonut. Toisaalta, eri rintamalohkoilla oli ilmassa myös kateutta jos ja kun TK-miehet kertoivat muiden kuin oman pataljoonan menestyksellisistä operaatioista. Tottakai TK-miehille saatettiin kertoa taistelujen tauottua hyvinkin valikoitua tai väritettyä totuutta.
Sensuurin ja propagandan suhde
Kirjan loppupuolella Helena Pilke pohtii sensuurin ja propagandan suhdetta. Suomessa ei ollut mittasuhteiltaan sellaista propagandakoneistoa kuin Saksassa tai Neuvostoliitossa, mutta kyllä TK-miehetkin propagandaa osaltaan suolsivat. He olivat tavallaan puun ja kuoren välissä ja hyvinkin eriarvoisessa asemassa: aniharvoin he uskalsivat julkisesti arvostella päämajan päätöksiä saati omien artikkeliensa sensurointia. Yksityisesti kritiikkiä kyllä rintamalla kuuli, kuten Olavi Paavolainenkin muistelee Synkässä yksinpuhelussaan.
TK-miehet harrastivat harvoin mitään yleisempiä analyyseja sodasta. Enemmän kerrottiin yksittäistapahtumista tuoreeltaan ja jonkun henkilön suulla. Sota näyttäytyy sensuroitujen ja julkaistujen artikkeleiden perusteella huomattavan siistiltä, kun siitä on kauhun ja pelon vivahteet, verisyys ja julmuudet karsittu.
Pilke, Helena. Julkaiseminen kielletty. Rintamakirjeenvaihtajat ja päämajan sensuuri 1941-1944. SKS 2016, 304 s.
Kirjoittajan artikkelit
- ‹ edellinen
- 4 / 4
Tilaa Tiedonantaja!
Piditkö lukemastasi?
Auta Tiedonantajaa julkaisemaan jatkossakin.
Tue Tiedonantajaa lahjoituksella
tai tilaa lehti kotiin!
Kulttuuri
Kirjallisuuslajina dekkari on voimakas yhteiskunnallisen todellisuuden kommentoija, vaikka kirjallisuus on itsessään myös heijastuma tästä todellisuudesta, kuten kaikki kulutettava kulttuuri. Marxilaisen kirjallisuustieteilijä Robert Tallyn mukaan USAn aloittaman terrorisminvastaisen sodan ja uusliberalismin hegemonisen aseman myötä kirjallisuus- ja kulttuurikritiikki on yleisellä tasolla menettänyt hampaansa
Kesällä luetaan dekkareita. Historiallisesti dekkari- ja jännityskirjallisuus on omannut hyvin vasemmistolaisia ja kommunistisia sävyjä ja tästä ovat monet kirjailijat saaneet myös kärsiä.
Petteri Orpon johtama oikeistohallitus kohtelee kulttuurialaa todella kovalla kädellä. Minja Kosken mielestä hallituksen tekemät leikkaukset kulttuuriin ja muuallekin yhteiskuntaan aiheuttavat suurta surua. Koski löytää silti myös toivon pilkahduksia.
Voit kommentoida Tiedonantaja.fi:n blogikirjoituksia käyttäjätunnuksella Kirjaudu sisään jollei sinulla ole vielä käyttäjätunnusta, Rekisteröi tunnus tästä
Jos osallistuit keskustelun vanhoilla Tiedonantaja.fi -sivuilla, voit palauttaa vanhat tietosi sähköpostiosoitteesi avulla. Klikkaa oheista linkkiä, syötä sähköpostiosoitteesi, ja saat piakkoin postiisi viestin, jonka avulla voit luoda uuden salasanan itsellesi. Palauta vanha käyttäjätunnus.