Susietsivän johtolankoina tassunjäljet ja karvaiset jätökset

Yksi tai useampi susi tappoi jahdissa olleen hirvikoiran. Susi seurasi naista kotipihaan. Susi raateli lammaslauman. Susi säikytti ponin kuoliaaksi. Sudet mellastavat maaseudulla. Susi häiriköi taajaman liepeillä. Susi raateli turkistarhan eläimiä. Tämän kaltaiset otsikot ovat olleet lähivuosina melkein jokaviikkoista luettavaa. Ja somessa uutisointi jatkuu ja paisuu. 

Susien yksilömäärä oli Luonnonvarakeskuksen (Luke) maaliskuun 2020 arvion mukaan 216–246. Uhanalaiseksi luokitellun suden kannanhoidollisen metsästyksen aloittamiseksi talvella 2020–21 on tehty lakialoite, koska susi koetaan uhkaa tai vaaraa aiheuttavaksi eläimeksi. Lakialoitetta tukevat eivät pidä kannanarviointeja luotettavina.

Jotkut myös väittävät, että Luken susitutkijat levittävät salaa susia ympäri maata ja syyttävät heitä salaliitosta. Suomessa tunnetaan suurta susivihaa, huolimatta siitä, että tutkimus on tuonut paljon uutta tietoa susista ja niiden vaarallisuudesta. Susien suurin kuolinsyy meillä on salametsästys. Toisenlaisiakin näkemyksiä on toki myös, ja susien puolesta puhujia on tullut viime vuosina lisää. Susi on ollut suojeltu vuodesta 1973 lähtien.

Mia Takula: Susien mailla (Docendo, 2020)
Tiedonantajan kuukauden kirja marraskuu 2020

Elämää susireviireillä

Elämää susien asuinalueilla tunnutaan melko yleisesti pidettävän huippuvaarallisena, lapsia varten järjestetään koulukyytejä ja metsästysporukat ovat jatkuvassa valmiudessa. Millaista on elää tuollaisessa vaarassa? 

Mia Takula, dokumentaristi, tietokirjailija ja eläinaktivisti, kokenut retkeilijä ja luonnossa kulkija, halusi selvittää asian itse. Taustalla olivat lapsuuden voimakkaat susipelot, joita kotikasvatus oli ruokkinut. Aikuisena pelot olivat hälvenneet, mutta Takula ymmärsi hyvin, millaisia tuntemuksia susitarinat ja susiviha voivat synnyttää. ”Ainoa hyvä susi on kuollut susi”, oli hänen isoisällään tapana sanoa. 

Luonto ja eläimet ja niiden hyvinvointi olivat kuitenkin jo nuoresta alkaen Takulalle sydämen-asioita. Hänestä tuli kasvissyöjä ja vegaani jo ennen kuin tiesi, mitä käsitteet tarkoittavat. Mikä oikeus ihmisellä on asettaa itsensä muun luonnon yläpuolelle ja päättää, mitkä lajit saavat elää ja mitkä eivät? 

Maastoretkiä pohjusti aina perehtyminen erilaisten lähteiden tietoihin reviirien tilanteesta.

Todellisuutta kartoittamassa

Susikiihkon keskellä Mia Takula halusi tutkia ja tuoda julki, millaista on olla taivasalla susireviirillä. Vuosina 2018–20 hän vietti yhteensä 150 yötä susien mailla, nukkuen kesät talvet teltassa. Lumisena aikana hän liikkui suksilla. Yleensä seurana oli hänen mainio toverinsa rescuekoira Asja, jonka hienosta hajuaistista oli usein hyötyä. 

Mia Takula kirjoitti kokemuksistaan kirjan Susien mailla. Sille, joka kaipaa jännitysnäytelmiä kohtaamisista hurjien petojen kanssa tai huikaisevia luontokuvia, kirja on varmaakin suuri pettymys. Sen sijaan avoimin mielin vastauksia etsivälle, luonnon monimuotoisuutta arvostavalle lukijalle se on hieno elämys, monin tavoin. 

Takula ei etsinyt suuria kokemuksia eikä metsästänyt upeita otoksia. Hän metsästi susien jälkiä kymmenellä susireviirillä seuraten tietoja susihavainnoista ja keräsi samalla dna-näytteitä Luonnonvarakeskuksen susitutkijoille. Siinä tarkoituksessa saaliina olivat susien jätökset, karvaiset kakkakasat ja pissan keltaama lumi. Susia voi etsiä paitsi tassunjälkien ja kakkojen myös susien ruuantähteiden, kaluttujen luiden ja haaskojen avulla. Näistä tuli johtolankoja susietsivän tutkimuksissa, Asjan toimiessa luotettavana Watsonina. Maastoretkiä pohjusti aina perehtyminen erilaisten lähteiden tietoihin reviirien tilanteesta.

Artikkeli jatkuu kuvan jälkeen.Talvileiri. Kuva: Mia Takula

Haasteina reviirien koko ja metsänhoidolliset toimenpiteet 

Retkillä suurin haaste oli reviirien valtava koko. Suomalaisen susilauman reviiri voi olla jopa tuhat neliökilometriä. Sellaiselta lääniltä on työlästä löytää jälkiä jouhikuonoista, jotka ovat luonnoltaan liikkuvaa lajia. 

Vaikeuksia lisäävät avohakkuut ja muut metsien ns. hoidon karut jäljet Suomen luonnossa. Ei enää juuri ole vanhoja metsiä, joiden sammaleilla on mukava kulkea suurten puiden varjossa, vaan vaeltaja joutuu kompastelemaan risukoissa ja kiertämään syviä vetisiä ojia. Hakkuuaukeilla on kesällä tukahduttavan kuumaa ja muulloin hyytävän tuulista. Vesakoissa kiusaavat punkit ja hirvikärpäset. Samoin kunnollisen telttapaikan löytäminen voi olla vaivan takana tällaisessa maastossa. 

Takulan kirjasta hahmottuukin selkeästi susitilanteen todellisuuden lisäksi myös Suomen luonnon koko kuva. Se ei ole sellainen kansallisromanttinen idylli, jollaiseksi sen esittävät metsäteollisuuden lobbarit ja matkailumainosten laatijat. Takula muistuttaa myös siitä, että kansallispuistot pitävät omalta osaltaan yllä tätä markkinoiden luontokuvaa. Ihmiset matkustavat puistoihin kokemaan valmiin luontoelämyspaketin pitkospuilla ja autiotuvissa, eivätkä kohtaa todellisuutta. 

Sudet jäivät Takulan retkillä kohtaamatta, vaikka jälkiä jonkin verran löytyikin. Suurimpana vaarana olivat raivostuneet metsästäjät, joita silloin tällöin osui kohdalle. Myös kirjan julkaisemisen jälkeen Takula on saanut niskaansa vihapuhetta. 

Susia ei todellakaan ole sen paremmin pitkin pihoja kuin pitkin metsiäkään.

Susitilanteen todellisuus

Kaivolan susireviirillä Laitilassa eläinsuojeluyhdistys aloitti hiljattain populaatiokissojen loukuttamisen. Tästä olivat jotkut paikalliset kimpaantuneet, koska olisi tärkeämpää ensin hoitaa susiongelma pois päiväjärjestyksestä! Seikkaa kommentoi eräs keskustelija Facebookin Susiryhmässä oivaltavasti: ” Luulisi, että jos on susia pitkin pihoja niin olisivat hoitaneet kissaongelmankin jo?”

Susia ei todellakaan ole sen paremmin pitkin pihoja kuin pitkin metsiäkään. Parisataa hukkaamme ovat levittäytyneet 24 reviirille. Suurin yksilömäärä on Länsi-Suomessa, vaikka siellä reviirit ovat pieniä verrattuna Kainuun ja Itä-Suomen laajoihin reviireihin, joista suurin on valtava Panjan alue, tämän vuoden tietojen mukaan peräti 2600 neliökilometriä. Kaivolan reviiri Lounais-Suomessa on pinta-alaltaan 930 ja Jurvan reviiri Etelä-Pohjanmaalla 760 km².

Missään ei Takula saanut kohdata sutta silmästä silmään, ei edes hännän heilahdusta. Jätökset ja ruuantähteet sekä tassunjäljet siellä täällä todistivat, että susia kyllä jossain liikkuu, mutta havaintojen perusteella tuntuu mahdottomalta uskoa, että susia olisi metsissä ja kylien liepeillä niin paljon ja niin pelottomasti kuin susipuheiden mukaan pitäisi olla.

Susien ulvontaa sentään kuului, ja kerran Takula pääsi todistamaan, kuinka jossain lähistöllä ilmeisesti susivanhemmat kommunikoivat jälkikasvunsa kanssa haukahduksin ja ulvahduksin. Laumassa voi olla vain yksi lisääntyvä alfapari, loput ovat pentuja tai ”lapsenvahteja” eli edellisen vuoden pentuja. Lauman jäsenten keskinäiset siteet ovat vahvat.

1880-luvun tapahtumatko susivihan taustalla?

Vuonna 2018 susi valittiin Viron kansalliseläimeksi. Siellä susia on noin tuplasti enemmän kuin meillä, mutta yhtä vahvaa susivihaa kuin Suomessa ei ole ilmennyt. Sama pätee muihin Euroopan maihin, joissa susia on kyllä vainottu läpi 1800-luvun. Silti monissa maissa on tuntuvasti suurempi susipopulaatio kuin meillä, mutta raivokasta yllytystä lajin hävittämiseen ei harrasteta, toisin kuin meillä. Laji on yhä vaarassa kadota meiltä kokonaan vainon takia. Miksi näin?

Tammikuussa 1880 Mynämäellä levisi huhu, että susi oli tappanut pikkupojan, ja sen jälkeen vielä 21 lasta. Tästä alkoi kiivas susivaino ja ennennäkemätön mediakohu. Olisiko mahdollisesti noiden tapahtumien jälkikaiku syynä siihen, että meillä tunnetaan yhä myyttistä pelkoa ja vihaa susia kohtaan, huolimatta siitä, että lapsensurmia ei ole voitu osoittaa susien tekemiksi?

Ajankohtaisempi syy vihaan on kuitenkin se, että sudet tappavat metsästyskoiria ja kilpailevat samasta riistasta metsästyksen harrastajien kanssa. Metsästys tapahtuu nykyään yleensä siten, että gps-pannoitetut koirat juoksevat vapaina maastossa jäljittäen riistaa. Metsästäjä seuraa koiran ja hirven liikkeitä sovelluksesta ja lähtee vastaan sopivaan paikkaan, josta voi sitten saaliin ampua. Suden kannalta tällainen koira on ravinnosta kilpaileva saalistaja sen reviirillä. Lammaslaitumilta susi etsii ruokaa, kun villiriista vähenee.

Susien mailla on rauhallista

Mia Takulan havainnot ja ansiokas kirja osoittavat, että susireviireillä on turvallista liikkua. Mediassa esiin tulevat lukuisat susihavainnotkin ovat osoittautuneet useimmiten todellisuudessa koiriksi. Jopa buldoggia on erehdytty pitämään sutena. Sutta ei silti pidä vähätellä eikä romantisoida. Susi on villieläin ja peto, joka voi yllättävässä kohtaamisessa ja kokiessaan itsensä ahdistetuksi olla vaarallinen ihmisillekin. Poikasiaan puolustava eläin voi hyökätä, niin susi kuin koirakin.