TA-ARVIO: Punaista ja mustavalkoista maisemaa

Alkuperäinen kirjoittaja: Tiedonantaja nro 40 / 31.10.2008

Suomen vuoden 1918 historiaa ja tapahtumia on viime vuosina uudelleenkirjoitettu ja tutkittu paljon. Yhden tarkastelukulman lisää avaa Valokuvataiteen museon syysnäyttely. Näyttelyssä Punamustavalkea 1918 nykytaiteilijoiden vuotta 1918 kommentoivat teokset lomittuvat rinnan vanhan kuvamateriaalin kanssa. Elina Heikan, museonjohtajan mukaan tarkoitus on auttaa yleisöä ymmärtämään syitä kansakunnan jakautumiseen kahteen leiriin ja sodan mentaalihistoriallisia merkityksiä. Mutta minulla on jo tieto, tunne, siitä, mitä tapahtui. Vai onko?

Mentaliteettihistorioitsijoiden ajatus on, että yksilön identiteetissä vaikuttaa kokemus, jota voi kutsua kansanmuistiksi tai etniseksi muistiksi. Tämän rinnalla elää monia muita mentaliteetteja, käsityksiä ja mielikuvia historiasta ja arvoista, vaikkapa siitä mikä on oikeudenmukaista. Näihin mentaliteetteihin lukeutuu myös "luokkamuisti". Esimerkiksi tunteet ja ajatukset siitä, mitä tapahtui vuonna 1918 ja sen jälkeen. Monien mielessä elävät isovanhempien, mummojen ja vaarien hiljaisella äänellä kertomat tarinat voimakkaammin kuin koulun historiantuntien opetukset.

Tänään kansalaissodaksi tai sisällissodaksi nimitetyn vuoden 1918 tapahtumia kutsuttiin pitkään kahdella nimellä. Valkoisten näkökulmasta kyse oli "Vapaussodasta". He "vapauttivat" maan Venäjän vallankumouksen seurauksista ja punaisesta terrorista. Ja Uusi Suomi otsikoi "Helsinki vapautettu. Punainen hirmuvalta kukistettu". Punaiset nimittävät sotaa luokkasodaksi, oli kyse työväenluokasta ja omistavasta luokasta, tasa-arvosta ja sen puuttumisesta. Oikeudesta.

Näyttelytiedotteen mukaan 1918 kuoli 36 000 ihmistä, joista 27 000 punaisten puolelta. Kuinka paljon kuoli sen jälkeen, vankileireillä, nälkään, tauteihin ja teloituksiin. Satatuhatta vai enemmän, missä oli oikeus?

Ismo Kajanderin (s.1939) installaatio Isä tuntuu tutulta kuin mummon kertomukset lapsuudessa. Karu punainen risti, vähän soraa reunoilla. Sen vieressä paperinukke, totinen, nuori punakaartilainen.

Oheistekstissä Kajander kertoo kuinka muistot alkoivat elää hänen mielessään kirpputorilta ostetun laatikon jälkeen. Ajatus liittyi toiseen, äidin vanhoilla päivillään maalaamiin akvarelleihin, vanhaan valokuvaan, juuri valmistuneeseen uuteen kotitaloon. Siihen kuinka isoisä teloitettiin ja kuinka isästä tuli 17-vuotiaana punakaartilainen. Ja kuten onnistunut tilateos tekee muistot jatkavat elämäänsä myös katsojassa, minun mielessäni.

Pekka Elomaa (s.1954) on valokuvannut vanhoja teloituspaikkoja. Maisemat ovat muuttuneet ja kipeät muistot, kuin piiloutuneet kauniissa värikuvissa: Kouvola: Tommolan veripelto 43 ruumista; Hauhon Mustiala: 36 vainajaa ja naiskomppanian teloitus, Lapikkaanummi 70 ammuttua punaista. Koskee mutta mitä tuntisin ilman oheistekstiä, joka kommentoi kuvamateriaalia. Katsoisin pelkkiä maisemia.

Vastakkaisella seinällä arkistovalokuvia punakaartilaisista. Seinäteksteissä kerrotaan kuinka punaisilla, sekä miehillä että naisilla, oli tapana kuvauttaa itsensä aseen kanssa, punainen nauha kädessään ennen taisteluun lähtöä. He poseeraavat juhlallisina, vakavin kasvoin kuin vanhoissa hääkuvissa, aavistamatta mitä tuleman pitää. Tappion jälkeen valokuvat muuttuivat raskauttavaksi todistusaineistoksi ja hengenvaarallisiksi.

Katselen Mannerheimin valokuvia, kuvallinen kulttiasu luotiin 1920-luvulla. Yhtä tuttuja eri virastoista kuin ratsastajapatsas Mannerheimintiellä. Monen muun kuvaajan ohessa lehti- ja rikoskuvaaja Harald Rosenberg kuvasi Mannerheimia. Rikoskuvaaja nimike hymyilyttää. Mieleen palaa pilkkalaulua valkoisten joukkojen ylipäälliköstä. Vasta viime vuosina olen ymmärtänyt, että Mannerheim oli myös jotakin muuta, ihminen ja tutkimusmatkailija.

o o o

Punamustavalkea-näyttelyn lisäksi museossa on esillä kahden suomalaisen dokumenttivalokuvauksen uranuurtajan Mikko Savolaisen (s.1933) ja Ismo Höltön (1940) yhteisretrospektiivi. Taiteilijoina molemmat ovat ehdottomia; uskollisia itselleen ja uskollisia kohteelleen. He kuvaavat periferian maisemaa ja kasvoja, ihmisiä vailla valtaa.

Höltön kuvat ajoittuvat vuosille 1961-71, Savolaisen kuvat kattavat pitemmän ajanjakson, 1960-luvulta vuoteen 2002 ja muodostavat siksi laajemman perspektiivin niin kohteissa kuin paikoissakin. Kummaltakin on ilmestynyt useita valokuvakirjoja. Tärkeitä raportteja ovat yhteistyössä syntyneet Toisenlainen Suomi (1970), Suomen romaanit (1972) ja Vanhukset (1982).

Höltön kuvat näyttävät suomalaisen maiseman ja autioituvan maaseudun. Vaitonaiset ihmiset katsovat suoraan kameraan, he näyttävät hylätyiltä kuin maaseutukin. Kuvat on nimetty paikkakuntien mukaan, näin katsoja antaa kuvalle tarinan, sen henkilölle oman kertomuksensa ja tulkintansa.

Savolainen keskittyy kuvissaan yhteisöllisyyteen. Köyhyyden ja surumielisyyden alta aistii voimaa. Ehkä se on tunne kuulumisesta joukkoon, ryhmäidentiteetistä. Yksinäisinäkin he ovat yhdessä kuten kuvassa Terva-Pekka (1986). Ukko sanomalehdin tapetoidussa tuvassaan koiran ja kissansa kanssa. Ikkunasta siivilöityy valo lattialla makaileviin eläimiin. Huone on täynnä rauhaa.

Viimeisten viidentoista vuoden ajan Savolainen on dokumentoinut eurooppalaisia vähemmistöjä, muun muassa Helsingin kaduillakin tänään tuttuja Romanian mustalaisia.

Valokuvamuseon näyttelyt osoittavat kuinka taide, kuvat ja dokumentit ovat ainoastaan osatekijöitä tai kommentteja totuudesta, jonka itse valitsemme meille tarjotuista ja joskus "sisäsyntyisistä" totuuksista ja todellisuuksista. Lopullinen päätös ja valinta on tehtävä itse.

SEIJA VÄÄRÄNEN

* Punamustavalkea 1918. Suomen valokuvataiteen museo 6.1.2009 asti.

* Mikko Savolainen-Esko Hölttö retrospektiivi. Suomen valokuvataiteen museo 1.6.2009 asti.