Talousortodoksian kaksi haastajaa

– Tämä pitää sanoa erittäin selkeästi: nykyisiä talouspoliittisia suosituksia ei voi tieteellisesti puolustaa mitenkään.

Näin tylysti Eurooppaa kurittavaa talousajattelua arvioi Karl Marx -seuran hallituksessa toimiva Miika Kabata, yksi elokuisen SKP:n ja DSL:n kesäyliopiston alustajista.

Hänestä talousteorian ja talouspolitiikan suhde on nykypäivänä lievästi sanottuna ongelmallinen.

– Nykypäivän taloustieteilijät eivät juuri tutki talouden rakenteita, mikä on täysin käsittämätöntä. Samaan aikaan rahapolitiikka on luovutettu kokonaan EKP:n byrokraattien käsiin, ja finanssipolitiikkaa rajataan täysin mielivaltaisilla säännöillä.

Esimerkiksi voi ottaa EU:n niin sanotun Kasvu- ja vakaussopimuksen, jonka mukaan julkisen talouden vaje ei saa olla yli 3 %.

– Mistä tulee tämä 3 %? Se on täysin hatusta vedetty byrokraattinen päätös. Sitä ehdotettiin François Mitterrandille sillä perusteella, että luku tuo mieleen kristillisen kolminaisuuden!

Miten tähän on tultu?

Historiallinen kompromissi

Nykyisen talousajattelun takaa löytyy Kabatan mukaan kahden suuntauksen historiallinen sekametelisoppa.

Toisen maailmansodan jälkeen taloustieteessä syntyi uusi synteesi - kompromissi, jossa mikrotasolla vanha monetaristinen teoria säilyi voimassa, vaikka makrotasolla työllisyydestä ja inflaatiosta puhuessa hyväksyttiin myös John Maynard Keynesin valtion roolia korostavat ajatukset.

Tämä uusklassinen kompromissi mureni 60-70-luvulla öljy- ja talouskriisin myötä. Tilalle kehittyi uusliberalismiin sulautunut uuskeynesiläisyys, sekä kaikista äärimmäisintä markkinauskoa edustava uusklassinen makrotaloustiede.

Suomalaisen talouspoliittisen keskustelun kentällä uuskeynesiläisiin voidaan lukea esimerkiksi Sixten Korkman ja Juhana Vartiainen, uusklassisiin vaikkapa Björn Wahlroos.

Tätä ortodoksiaa haastaa jälkikeynesiläinen koulukunta, joka pyrkii herättämään henkiin Keynesin hylätyt ideat. Suomessa suuntauksen ovat tehneet tunnetuksi etupäässä Raha ja talous -blogistaan tunnetut Jussi Ahokas ja Lauri Holappa.

Kysymys on uusintamisesta

Miika Kabata on aiemmin arvioinut jälkikeynesiläisyyttä marxilaisesta näkökulmasta yhdessä Joel Kaitilan kanssa Tiede & edistys -lehdessä ilmestyneessä artikkelissa. Hänelle peruskysymys on se, miten kapitalismin perusinstituution nähdään voivan uusintaa itseään.

Valtavirran taloustieteessä kapitalismi pystyy uusiutumaan helposti. Kriisit johtuvat valtion sekaantumisesta markkinoiden toimintaan. Taloutta voidaan mallintaa matemaattisella tarkkuudella. Tätä voidaan kutsua markkinafundamentalismiksi.

– Siihen sisältyy tietty arvojärjestelmä: Markkinat hyvä, valtion ohjaus paha. Yksityinen omistus hyvä, julkinen paha. Kapitalisti hyvä, työläinen vaatimassa etujaan paha, Kabata luettelee.

Tähän liittyy myös kysymys työttömyyden välttämättömyydestä. Taloustieteen valtavirta puhuu työvoiman tarjonnan lisäämisestä työttömyysasteesta huolimatta, sillä tarjonta luo aina lisää kysyntää.

– Tätä sanotaan Sayn laiksi. Marxin mukaan väite on hölynpölyä, eivätkä jälkikeynesiläisetkään usko säännön toimivan pitkällä aikavälillä.

Siinä missä Keynes ja Marx näkivät työttömyyden kuuluvan kapitalismin luonteeseen, nykyretoriikassa työttömyyden nähdään johtuvan pääasiassa ihmisestä itsestään. Valtavirran taloustieteessäkin tosin tunnetaan niin sanottu luonnollisen työttömyyden käsite.

– Taloustietäjät kyllä myöntävät tämän ilmiön olemassaolon, jos heiltä sitä kysytään, mutta puhuvat silti työttömyydestä henkilökohtaisena valintana. Tätä makro- ja mikrotason ristiriitaa ei edes yritetä selittää!

Reformi vai kumous?

Jälkikeynesiläiset edustavat valtioreformismia. Siinä tiedostetaan, ettei kapitalismi järjestelmänä ole täysin vakaa. Investointeja voivat ohjata järjen sijaan eläimelliset vaistot. Keskeiset instituutiot, yksityisomistus, markkinatalous ja palkkatyö toimivat yleensä hyvin, mutta joskus ne epäonnistuvat. Tarvitaan sääntelyä ja muita tuotantotapoja.

– Ahokas ja Holappa eivät analyysissään mene tätä pidemmälle. He ovat tyytyväisiä kapitalistiseen rahatalouteen, siihen tarvitaan vain paremmat instituutiot, joilla turvataan kasvu ja kehitys tasa-arvoisempaan ja ekologisempaan suuntaan.

Marxilaisuuden suhde kapitalismiin on täysin erilainen. Siinä missä Keynes pyrki kapitalismin järkiperäistämiseen, Marxin ajatuksena oli kapitalismin ylittäminen – vallankumous ja täysin uusi tuotantotapa.

– Keynes oli edistysmielinen porvari sanan parhaassa merkityksessä. Hän oli rikas mies, sijoittaja ja yliopistointellektuelli, jonka vanhemmat olivat myös akateemikkoja. Marx taas oli ajattelijana radikaali.

Marxille kapitalismin kyky uusintaa itseään ei ole itsestäänselvyys, vaan vaatii jatkuvaa kasvua - "Kasatkaa, kasatkaa, se on Mooses ja profeetat!"

– Kaikki on kuitenkin rajallista. Ensin kansalliset markkinat tulevat vastaan, sitten maailmanmarkkinat ja lopulta ekologiset resurssit. Sitä kautta kriisit ovat väistämättömiä.