Viisi myyttiä Suomen sotahistoriasta

Professori Nikolai Baryshnikov on Pietarin yliopiston tutkija, joka uusimmassa teoksessaan Finljandija iz istorii voennovo vremenii 1939-1944 arvioi, miten Suomessa on kirjoitettu toisen maailmansodan sotahistoriaa ja Suomen liittymistä Saksan liittolaiseksi.

Suomenkielen taitoisena hän on tarkoin perehtynyt Suomessa julkaistuihin teoksiin ja arkistolähteisiin ja sen lisäksi Saksassa, Englannissa ja USA:ssa julkaistuihin teoksiin. Venäjällä hän on tutkinut kotimaansa arkistomateriaalia.

Baryshnikov jakaa julkaistut historiaselvitykset pääkohdittain kolmenlaisiin: virallisiin lausuntoihin, konservatiivisiin selityksiin ja objektiivisiin totuuteen pyrkiviin tutkimuksiin ja -teoksiin.

Baryshnikov toteaa sodista esitetyn viisi totuudesta suuresti poikkeavaa myyttiä. Niitä hän käsittelee perusteellisesti ja kriittisesti.

Viisi myyttiä ovat:

• Saksan sotajoukkojen Suomeen tunkeutumisen vääristely pelkäksi kauttakulkusopimukseksi.
• Hyökkäyssodan esittäminen ”jatkosodan” luontoisena sotana.
• Myytti ”erillisodasta”.
• Legenda ”hyvästä tahdosta”.
• Myytti ”voitosta torjuntataistelussa”.

Seuraavana lyhyt seloste Baryshnikovin arvioista.

Miten Saksan sotajoukot tunkeutuivat ja päästettiin Suomeen

Baryshnikovin arvio on, että Suomen sotaan liittymisen historian myyttien rakentelu on alkanut siitä, millä tavoin Suomessa on kuvattu Saksan sotajoukkojen Suomeen tunkeutuminen. Vertailukohteeksi hän on ottanut Norjan.

Norjaan saksalaiset hyökkäsivät huhtikuussa 1940. Siitä alkoi Norjan miehitys ja norjalaisten taistelu saksalaista sortokomentoa vastaan.

Suomessa saksalaiset nousivat maihin 22.9.1940. Se tapahtui sen jälkeen kun marsalkka C.G.Mannerheim ja sotilasjohto olivat tehneet ”teknisen pöytäkirjan” saksalaisjoukkojen kauttakulusta Suomen kautta Norjaan. Tällä tavoin Saksan sotajoukoille aukaistiin ystävän tavoin ovet Suomeen.

Saksan taholta Suomeen tuloa ja liittämistä Saksan kumppanuuteen johti Hermann Göring. Suomessa hänen neuvottelupuolenaan oli Mannerheim, välittäjänä ja neuvottelijana toimi Joseph Veltjens. Kolmikko: Göring, Veltjens ja Mannerheim veivät käytännössä Suomen uuteen Neuvostoliiton vastaiseen sotaan. Takana oli myös ns. "sotakabinetti" ja sen hyväksyntä.

Suomen hallitus ja eduskunta eivät käsitelleet "kauttakulkusopimusta"; se oli sotilasasia ja sotilaiden asia. Presidentti Kyösti Kalliolle asiasta ei puhuttu mitään. Tosiasissa kauttakulkusopimus ja saksalaisten tulo merkitsi sitä, että sitä kautta Suomi liittoutui Saksan kanssa. Tietysti tällainen asia olisi vaatinut hallituksen ja eduskunnan päätöstä, mutta suomalaiset vietiin pää hupussa sotatielle.

Liittoutumisessa on alkuvaihe ja tiivistynyt loppuvaihe, jonka aikana käytiin sotilaalliset neuvottelut ja sovittiin yhteisestä hyökkäyksestä Neuvostoliittoa vastaan. Nämä vaiheet on päivitetty ja ne ovat kiistämättömiä tosiasioita.

Saksan sotajoukkojen Suomeen päästäminen merkitsi myös Moskovassa 13.3.1940 solmitun rauhansopimuksen rikkomista.

Saksalainen kenraali Hermann Hölter myöhemmin muistelmissaan kysyi, olisivatko suomalaiset nostaneet aseet Neuvostoliittoa vastaan, elleivät saksalaiset olisi tehneet interventiota Lappiin. Olihan Lapissa yli 200 000 saksalaista sotilasta. Ilman saksalaisjoukkoja Suomen armeijalla yksin ei olisi ollut riittävää voimaa aloittaa uutta sotaa.

Hyökkäyssodan kaunistelu jatkosodaksi

Toisena kohtana "mystisinä" historiankuvauksina Baryshnikov kiinittää huomion siihen, miten Suomessa on kuvattu uuden Neuvostoliiton sodan vastaisen alkamista kesäkuussa 1941.

Ensin sotaa kutsuttiin "kesäsodaksi". Saksalaisten salamasodan uskottiin tuovan muutamassa viikossa nopean voiton Neuvostoliitosta. "Kesäsota" ei kuitenkaan päättynyt kesällä, vaan jatkui jatkumistaan ilman tietoa päättymisestä. Niin oli pakosta luovuttava "kesäsota"-määritelmästä.

Uutta sotaa alettiin kuvata talvisodan jatkoksi – se oli samanlaista puolustustaistelua ja puolustussotaa. Talvisodan päättymisen ja uuden sodan välistä kautta alettiin kutsua vain "välirauhan ajaksi".

Presidentti Risto Ryti luonnehti radiopuheessaan 26.6.1941 Suomen uuden sodan puolustussodaksi. Se oli virallista sotapropagandan mukaista puhetta, joka oli kirjoitettu ja painettu jo ennen sodan alkamista.

Baryshnikov todistaa monin dokumentein sen, että Suomi aloitti uuden sodan, joka luonteeltaan oli hyökkäyssotaa ja tähtäsi alueelliseen valtaukseen ja Suur-Suomen luomiseen.

Suomen historiankirjoituksessa pidetään kuitenkin edelleen esillä "jatkosota"-nimitystä, vaikka objektiivisen historiankirjoituksen mukaan olisi puhuttava "hyökkäyssodasta", hyökkäyksestä Saksan liittolaisena.

Suomalaiset historiankirjoittajat Helge Seppälä ja eräät muut ovat tässä suhteessa tehneet tärkeän avauksen, kun he puhuvat uudesta kesäkuussa 1941 alkaneesta sodasta selvästi "Suomi hyökkääjänä" -määritelmällä.

Kolmas myytti: ”erillissota”

Baryshnikov selostaa "erillissota"-määritelmän syntyä. Akateemikko Kustaa Vilkuna, joka sodan aikana johti Suomen sotasensuuria, esitti ensimmäisenä määritelmän "erikoissota". Se tapahtui 5.9.1941 sos.dem. puolueen puolueneuvoston kokouksessa. Sitten presidentti Ryti tavatessaan amerikkalaisen lehtimiehen marraskuussa 1941 puhui Suomen käyvän "erillissotaa." Ryti halusi antaa amerikkalaisille sen kuvan, ettei Suomi ole Saksan liittolainen, vaan käy omaa erillistä sotaa omilla tavoitteillaan.

Baryshnikov tuo kirjassaan esille tunnetut tosiasiat Suomen liittoutumisesta Saksan kanssa ja kumoaa perusteettomina puheet "erillissodasta".

Baryshnikov toteaa myös, että valitettavasti myyttiä "erillissodasta" pidetään edelleen esillä jopa virallisella taholla ja mainitsee esimerkkinä presidentti Tarja Halosen, joka vieraillessaan Ranskassa vuonna 2005 kutsui sotaa "erillissodaksi".

Tähän kysymykseen puuttui äskettäin 12.12.2010 Helsingin Sanomissa kolumnisti Jaakko Lyytinen kirjoittaen, että ehkä Halonen ajatteli, "että sodat ovat suomalaisille niin herkkä asia, että mieluummin sinivalkoinen puolitotuus kuin epämiellyttävä täystotuus". Historioitsijat Markku Jokisipilä ja Oula Silvennoinen ovat osoittaneet, "että puheet erillissodasta kannattaa haudata".

Niin ei ole tapahtunut: entinen pääministeri Paavo Lipponen ja toimittaja Pekka Reinikainen puolustavat entiseen tapaan "erillissota"-väitettä ponnekkain sanoin: "Suomen jatkosota oli päivänselvästi erillissota" (HS 14.12.2010).

Baryshnikovin kriittistä huomautusta konservatiivit eivät tule hyväksymään.

Myytti ”hyväntahtoisuudesta”

Baryshnikov on tutkinut myös sitä, miten Suomessa on kuvattu Suomen armeijan toimintaa miehittäjänä Neuvosto-Karjalassa ja suhtautumista Leningradin saartoon ja saksalaisten suunnitelmaan pyyhkäistä Leningrad pois maailmankartalta.

Hän toteaa, että muutamat historioitsijat ovat piirtäneet kuvan, että Suomi toimi miehittäjänä hyväntahtoisesti ja humaanisti, Neuvosto-Karjalan väestö pelastettiin tuhoamiselta ja nälänhädältä; Leningradia pyrittiin suojelemaan ja sitä ei pommitettu.

Baryshnikov selostaa, että Hitlerillä oli suunnitelma Leningradin tuhoamisesta ja se saatettiin ja oli Suomen sotilasjohdon tiedossa. Samalla Hitler lupasi, että Suomi saa runsaalla mitalla Leningradin alueella mitä haluaa.

Niille puheille ei Suomen johdossa esitetty vastalausetta. Presidentti Ryti antoi 11.9.1941 kannatuksensa Saksan lähettilään Wipert von Blücherin esittämälle tiedolle Saksan suunnitelmasta tuhota Leningrad suurena kaupunkina. "Saksa ottaa Leningradin, sen jälkeen Suomi saa rajan Nevalle." Rajansiirto Nevalle sai myös pääministeri Jukka Rangellin hyväksymisen.

Baryshnikov sanoo, että Suomen virallisessa historiankirjoituksessa tästä vaietaan ja vakuutetaan, ettei Suomessa jatkettu pyrkimystä Leningradin haltuun ottoon.

Mannerheimistä pyritään niinikään antamaan kuva hyvänä ja humaanina henkilönä, joka kieltäytyi hyökkäyksestä Leningradin suunnalla.

Baryshnikovin mielestä se ei pidä paikkaansa. Suomella ei yksinkertaisesti ollut riittävästi sotilaallista voimaa jatkaa hyökkäystä Karjalan kannaksella. Suomi oli kyllä mukana pystyttämässä Leningradin kaksitahoista saartorengasta, toinen Kannaksella, toinen Syvärillä, jonka seurauksena Leningradissa koettiin hirvittävä nälänhätä ja satojen tuhansien ihmisten nälkäkuolema.

Suomalaiset olivat myös auttamassa saksalaisten ja italialaisten merivoimien hyökkäystä Laatokalla 22.10.1942 Leningradin "elämäntien" katkaisemiseksi. Suomen ilmavoimat tekivät pommituslentoja Leningradia vastaan.

Neuvosto-Karjalassa suomalaiset sulkivat yli 64 000 venäläistä keskitysleireihin, joissa elinolosuhteet olivat hirvittävät. Suomen sotavankileireillä menehtyi yli 18 700 neuvostosotavankia.

Baryshnikov sanoo, että nämä hirvittävät tapahtumat on historiankirjoituksessa tunnustettava tosiasioina.

Myytti ”torjuntavoitosta”

Baryshnikov tekee arvion myös sodan viimeisestä suuresta taistelusta Tali-Ihantalassa. Baryshnikov toteaa, että Suomessa se esitetään siinä valossa, että tämän taistelun avulla, jossa puna-armeijan hyökkäys pysähtyi heinäkuussa 1944, saavutettiin "voitto", Suomi pelastui miehitykseltä ja pysyi itsenäisenä.

Baryshnikov selostaa tekijät, joiden takia Viipurin valtauksen jälkeen puna-armeijan hyökkäys hidastui. Syitä oli kolmenlaisia: Saksan armeijan avulla oli suuri vaikutus, Suomen joukkojen vahvistaminen joukkojen siirrolla muilta rintamilta ja se, että puna-armeijan joukot tarvitsivat operatiivista taukoa.

Ratkaisevinta oli kuitenkin Josif Stalinin antama määräys hyökkääville joukoille: "Sota ratkaistaan Berliinissä eikä Helsingissä".

Karjalan Kannaksen, Viipurin ja Karjalan valtauksen jälkeen puna-armeijalle oli selvää, että Suomen armeijasta oli saavutettu sotilaallinen voitto. Suomi oli saatettu tilanteeseen, jossa sen oli pakko hakea välirauhaa Neuvostoliiton kanssa.

Välirauha solmittiin 19.9.1944 ja se merkitsi uutta käännettä Suomen politiikassa. Baryshnikov muistuttaa, että presidentit J.K. Paasikivi, Urho Kekkonen ja Mauno Koivisto ovat puhuneet, että välirauha ja sen jälkeiset historialliset suunnanmuutoksen päivät ovat tärkeitä päiviä, joita ei saa unohtaa.

Sitten myöhemmin Max Jakobson kirjoitti "Torjuntavoitto avasi tien rauhaan" (HS. 3.9.2004), jossa tärkeäksi historian muistamisen päiväksi nimettiin Talin-Ihantalan taistelu. Jakobson antoi sen kuvan, että Suomi selvisi sodasta voittajana, "oli voittaja".

Baryshnikov pitää tätä myytin rakentamisena.

Myyteillä historiasta annetaan virheellinen kuva

Päätteeksi Baryshnikov selostaa, että historiatieteessä tunnetaan monia myyttien rakenteluita ja eräs varhaisin ja parhain esimerkki on Antiikin Kreikasta rakennettu historian myytti.

Historiatieteessä on pyrittävä totuuteen ja uusien tosiasioiden tullessa esiin, historiankirjoitusta on korjattava, Baryshnikov huomauttaa.

Esimerkkinä Baryshnikov mainitsee, että talvisodasta on Venäjällä tehty tarkistettu totuudenmukainen historiankirjoitus. Neuvostoliiton aikaisissa historiankirjoissa sota miltei sivuutettiin tai puhuttiin vain "aseellisesta konfliktista Suomen kanssa". Kun sittemmin on tullut tunnetuksi Stalinin puhe huhtikuulta 1940, jossa hän sanoi, että Neuvostoliiton oli pakko Leningradin turvallisuuden takaamiseksi aloittaa sota sen jälkeen, kun neuvottelut rajansiirrosta eivät olleet tuottaneet tulosta, Venäjän historiankirjoitus on tältä kohdin korjattu totuuden mukaiseksi. Todetaan, että Neuvostoliitto aloitti sotatoimet.

Baryshnikov kirjoittaa, että venäläisten ja suomalaisten historioitsijoiden tapaamiset ja yhteiset teokset ovat olleet myönteistä kehitystä siitäkin huolimatta, ettei kaikin kohdin ole päästy yhteneviin historiankäsityksiin. Yhteistä tutkimusta on jatkettava.

Arkistojen kätköissä on edelleen materiaalia, joka täydentää kuvaa sotahistoriasta. Valkopesijöiden myytit on oikaistava.

Baryshnikovin teos on arvokas naapurin puheenvuoro, ja se on pikimmiten käännettävä suomeksi.