Puolueiden kaksoisroolit

Syyskuussa eräs tuttavani bloggasi yrityksestään osallistua Talvivaaran kaivostoiminnan vastaiseen mielenosoitukseen. Perinteisiä banderolleja, iskulauseita ja kulkuetta ei näkynyt. Sen sijaan paikalla oli runsain joukoin vihreiden tunnuksia ja liivejä sekä niitä kuvaamaan tuotettu mediaväki. Taustaa selviteltäessä mielenosoituksen järjestäjäksi paljastui Vihreä liitto, joka vain oli netissä kätkeytynyt epämääräisen "Talvivaara-ryhmä"-nimen taakse.

Vihreät ovat olleet asialla ennenkin. Hieman ennen kevään eduskuntavaaleja Tampereella järjestettiin turkistarhauksen vastainen mielenosoitus. Vihreät olivat hoksanneet tapahtuman loistavaksi tilaisuudeksi tehdä vaalityötä, ja sitä myös sumeilematta tehtiin. Vihreäliiviset muodostivat kulkueessa oman selkeän osastonsa, ja kun oli saavuttu Keskustorille, en voinut enää olla "joutumatta" yhden tyrkkyehdokkaan kanssa kiivaanpuoleiseen väittelyyn. Vielä häiritsevämpi tilanne oli ollut ydinvoiman vastaisessa mielenosoituksessa Helsingissä. Vihreät olivat kuulemma kaapanneet näyttävällä ja äänekkäällä läsnäolollaan koko tilaisuuden omaksi mediatapahtumakseen.

Asetelma olisi jollain lailla ymmärrettävä, mikäli vihreät olisivat oppositiopuolue. Sitä he eivät ole kuitenkaan olleet sitten alkuvuoden 2007. Vihreät olivat mukana porvarihallituksessa, joka hyväksyi uuden ydinvoimalan rakentamisen. Vihreät ovat myös nykyisessä hallituksessa, ja heidän vastuullaan on nimenomaan ympäristöministerin tehtävä (jota hoitaa puolueen puheenjohtaja Ville Niinistö). Vihreäliivisten mielenilmaus on siis periaatteessa hallituksen mielenilmaus. Kuvitelkaa: hallitus osoittaa kadulla mieltään! Kansalaisliikeimago on vihreille niin tärkeä, etteivät he suostu luopumaan siitä edes sitouduttuaan kokoomusjohtoiseen hallituspolitiikkaan. Luultavasti he myös käyttävät hyväksi tutkittua tosiasiaa, ettei keskivertosuomalainen välttämättä tiedä, mitä puolueita hallituksessa kulloinkin istuu.

Mikä valitettavampaa, vihreät eivät ole ainoa samaan roolipeliin syyllistyvä puolue. Hallituksessa istuu myös Vasemmistoliitto, joka niin ikään pyrkii epätoivon vimmalla säilyttämään "kapinallisen" imagonsa samalla kun on luopunut kaikesta kapinasta käytännön politiikassa. Asetelma on täsmälleen sama kuin kevään 1995 eduskuntavaalien jälkeen. Tuolloin Vasemmistoliitto järjesti kotikaupungissani kaksi vappumarssia hallituspuolueena, ennen kuin ymmärsi vetäytyä sivuun. Me järjestimme 1996 vaihtoehtoisen kulkueen, sillä ajatus osallistumisesta "hallituksen marssiin" oli täysin järjenvastainen. Samanlaista käyttäytymistä on tiedossa – itse asiassa jo näkyvissä – myös tällä vuosikymmenellä. Toki se ilmentää sitä tosiasiaa, että Vasemmistoliiton rivit ovat hajallaan ja tuntuva osa jäsenistöstä ei alun perinkään hyväksynyt hallitukseen menoa.

Kun asioita pohtii tarkemmin, huomaa myös SDP:n olleen melkoisessa kaksoisroolissa ison osan historiastaan. Demareiden paikoin lähes itsevaltaisesti miehittämät ammattiliitot ovat näytelleet karkeaotteisten työtaistelijoiden roolia, kun samaan aikaan oma puolue on ollut hallitusvastuussa ja tukevasti kiinni vallankahvassa. Nenilleen on usein saanut omistavan luokan sijaan syrjitty köyhälistö.

Meidän Suomemme ei ole tässä asiassa mikään erityistapaus, vaan ilmiö on tuiki tavallinen kaikkialla länsimaissa. USA:ssa on käynnissä keskustelu demokraattipuolueen yrityksestä omia Wall Streetin valtaus ja muut torikokoukset itselleen. Vastapuoli ja kyynikot ovatkin jo kokeilleet julistaa koko kadunvaltausliikkeen pelkäksi demokraattivastineeksi republikaanien omimalle teekutsuliikkeelle. Itse kadunvaltaajista moni on päinvastoin valmis heittämään Obama-johtoisen politiikan samalle tunkiolle entisen Bush-johtoisen politiikan kanssa. Yhdyn siihen näkemykseen kotimaan viitekehyksessä: ihan sama puolueen nimelle ja imagolle – riistokapitalistien ympäripyöreitä hyysääjiä ei enää tarvita eikä haluta.