Nahuat kesyttivät markkinat rengikseen

Perinteisesti antropologisessa kirjallisuudessa on ajateltu kapitalistisen hegemonian mukaisesti, että intiaanien olisi luovuttava omasta etnisestä identiteetistään ”edistyäkseen” sosioekonomisessa hierarkiassa. Kuitenkin Guerreron Alto Balsasin nahuat ovat näyttäneet esimerkillään, ettei alkuperäiskansojen suhteen tulisi soveltaa mitään mekaanisia kehitysmalleja tai että kapitalistista talousmallia voi hyödyntää yksipuolisesti ilman sen tuhoavaa vaikutusta intiaaniyhteisöjen perinteiseen elämäntapaan.

Useat Alto Balsasin kylät kuten San Juan Tetelcingo, San Agustín Oapan ja Ameyaltepec käyvät oivasta esimerkistä, kun ajattelemme vaihtoehtoja kapitalistiselle tuhotaloudelle. Vaikka itse tein vastikään kenttätöitä Tetelcingossa, Ameyaltepecin tapaus on paremmin dokumentoitu (Good Eshelman 1988). 1200-luvun mittaan alueelle asettunut coixca nahuakansa muodosti aikanaan osan mexicoiden imperiumia aina espanjalaisvalloitukseen asti. Kolonialistisella aikakaudella intiaanien asema ei heikentynyt huomattavasti, koska Alto Balsasin alueella ei ollut juurikaan merkittävää espanjalaisasutusta, kyliä ei yhdistetty pakkotoimin ja asutus saattoi keskittyä yhä esi-isien maille. Historiallisessa valossa omatoimisesti käyty suolakauppa toimi nahukansan yrittäjyyden vetojuhtana aina vuoteen 1939, jolloin viranomaisten verotuspolitiikka teki siitä kannattamatonta. Kuitenkin samaan aikaan Meksikon hallitus alkoi investoimaan suuria summia turismiteollisuuteen, jonka keskuksina Guerrerossa toimivat sekä Acapulco että Taxco.

Nahuat riippuivat tuohon aikaan vahvasti omavaraisesta maataloudestaan, jota he harjoittivat suhteellisen kuivassa ja osittain autioituneessa maaperässä vaikeissa topografisissa olosuhteissa. Lisäksi vuosittaiset sateiden vaihtelut aiheuttivat silloin tällöin menetyksiä sadon suhteen. Koko intiaanien identiteetti ja perinteinen elämäntapa oli uhattuna heikon taloudellisen tilanteen vuoksi. Silloin alkoi kuitenkin itää niin sanottu etnogenesis, eräänlainen etninen uudestisyntyminen, joka johti tuoreisiin oivalluksiin perinteiden pelastamiseksi. Vanhastaan useissa alueen kylissä oli maalattu keramiikkaa kotitalouksien käyttöön. Nyt kun osavaltioon virtasi tuhansittain turisteja läpi vuoden, nahuat alkoivat oma-aloitteisesti myydä heille keramiikkaansa. Sen kuljettaminen Acapulcoon, Taxcoon tai pääkaupunki Méxicoon oli kuitenkin ongelmallista, sillä ruukut ja muut painavat keraamiset esineet oli kuljetettava aasin tai muulin kyydissä useiden tuntien matkan päähän, jos ne eivät särkyneet sitä ennen.

Nopeasti ilmaantui idea niin sanotulle amate-paperille maalaamisesta. Prehispaanisina aikoina paperille kirjoitettiin tiedot verotuksesta, historiasta ja runoudesta, mutta sen valmistaminen oli jäänyt marginaaliseksi kuluneiden vuosisatojen aikana. Kuitenkin Pueblassa otomien asuttamassa San Pabliton kylässä valmistettiin yhä puunkuoresta käsityönä tehtävää paperia. Nahuat alkoivat siirtää keramiikan motiiveja amate-paperille. Ensimmäisenä maalattiin lintuja ja pieniä luontosommitelmia, jonka jälkeen syntyi myös tapa kuvata kylien elämää monimutkaisina kosmisina visioina. Jo 1950-luvun lopussa kymmenet ja lopulta sadat perheen alkoivat myydä naivistisin piirtein varustettuja amate-maalauksiaan turisteille. Uudesta taidemuodosta tuli nopeasti Meksikon käsityön historian ensimmäinen varsinainen hittituote, mikä romahdutti hinnat lopulta 1970-luvulle tultaessa. Toisaalta jotkut taidemaalarit pitivät näyttelyjä aina Yhdysvalloissa asti. Nahuat muokkasivat hienostuneesti strategiaansa alkaen myydä myös puisia naamioita, mitä moninaisimmista kivilajeista tehtyjä koruja ja prehispaanisista esikuvista muokattuja kivisiä veistoksia. Amaten spesialisteina he ostivat muiden valmistavat uudet käsityöt myydäkseen ne uudelleen suoraan turisteille.

Erikoista käsityön pioneerien tapauksessa on se älyllinen ja taiteellinen voima, jota he ovat osoittaneet suhteessa markkinoiden mahdollisuuksiin. Sen sijaan että he olisivat alistuneet maanviljelijöiden enemmistön tapaan välikäsien hyväksikäyttöön, he järjestivät alusta lähtien oman kauppansa itsenäisesti. Varsin lyhyessä ajassa he valtasivat kymmenet kaupungit eri puolilla Meksikoa tavoittaakseen turistit ja kehittivät uusia tapoja myydä taidettaan valtion virastoille ja yksityisille keräilijöille.

Rahalliset voitot kasvoivat pian suuriksi, mutta nahuat kanavoivat ne omaan perinteiseen yhteisöelämäänsä tavalla, joka ei tuhonnut heidän omaehtoista tapaansa järjestäytyä intiaanikansana. Kapitalistisen talousjärjestelmän vaikutus rajoittui yhteisön ulkopuolelle, jossa käytiin tietyin väliajoin myymässä omissa kodeissa tehdyt käsityöt. Samaan aikaan yhteisön sisällä rahataloudelle ei annettu aikaisempaa enempää sijaa; maatalous, rituaalinen elämä ja sosiaaliset suhteet jatkoivat yhä toimimistaan ilman rahan korruptoivaa vaikutusta yhteisöllisyyteen. Päinvastoin nahuat investoivat entistä suurempia summia rahaa perinteisiin rakenteisiin, jotka toimivat vastavuoroisuuden periaatteella. Millä tahansa hetkellä saatoit luottaa toisten apuun, myöhemmin toisten sitä tarvitessa palvelus palautettiin. Nahuat eivät myöskään alkaneet säästää, vaan ylijäävä raha sijoitettiin uusin rakennuksiin, karjan lisäämiseen ja entistä mittavampiin rituaaleihin. Kylien sisällä ei juuri perustettu minkäänlaisia yrityksiä eikä työvoimasta maksettu edelleenkään, vaan sitä vaihdettiin palveluksina kyläläisten kesken entiseen tapaan. Varsin joustava, mutta tarkkoihin sääntöihin perustuva, perinteinen sosiaalinen rakenne sopeutui uusiin olosuhteisiin. Esimerkiksi harjannostajaiset saattoivat tulla jopa kalliimmiksi kuin työvoiman palkkaaminen, sillä niiden rituaalisen luonteen mukaisesti jopa 150 osanottajalle oli tarjottava runsaasti virvoitusjuomia ja olutta sekä ruuaksi kokonainen härkä tai muutama porsas.

Sen sijaan että Alto Balsasin nahuat olisivat antaneet kapitalistisen riiston tuhota heidän elämäntapansa, he järjestäytyivät eräänlaisiksi järjestelmän varkaiksi tässä kaksipuolisessa pelissä. He kävivät seikkailemassa kaupungien humussa ryöstääkseen suhdanteen edut, mutta eivät päästäneet kapitalismia omaan arkielämäänsä kylässä, jossa suurin rikkauden lähde on edelleen yhteisöllisyys, jonka varassa koko kulttuurinen, uskonnollinen ja taloudellinen elämä lepää. Myöskään maasta ei tehty kauppatavaraa, vaan yhteisö jakoi sitä edelleen viljelykäyttöön ja kodin rakentamiseen maksutta. Kylään ei syntynyt mitään taloudellista eliittiä, koska kaikenlainen keinottelu olisi ollut kannattamatonta, olivathan kaikki perheet mukana käsityökaupassa. Kukaan ei voinut kuvitellakaan saavansa markkinoita suurempaa voittoa rahallisesta toiminnasta sosiaalisten suhteidensa kustannuksella. Varakkaimmat perheet itse asiassa sijoittivat yhteisön vastavuoroisiin järjestelmiin muita enemmän, mikä takasi resursseja väliaikaisesti niitä tarvitseville perheille. Kenellekään ei olisi myöskään tullut mieleen hakea lainaa joltakin ulkopuoliselta taholta. Kylässä riitti aina resursseja niitä tahtoville, koska kaikki ylijäämä sosialisoitiin yhteiseksi omaisuudeksi, joka kierron päätteeksi palautettiin alkuperäiselle sijoittajalle. Toisaalta rahallinen omaisuus materialisoidaan useiksi taloiksi, karjaksi ja tuhotaan rituaalisesti, joka korostaa sen sosiaalista merkitystä entisestään. Rahalle annetaan vain välinearvo, mikrokosmoksessa jossa yhteisö on kaikkien yksilöllisten tarpeiden tai vaatimusten yläpuolella.

Nahuat onnistuivat haastamaan kapitalistisen talousjärjestelmän rahaan, markkinoihin ja lisäarvoon perustuvan logiikan omien traditioidensa voimalla. He käyttivät etnisyyttänsä, omaa nahuatlin kieltänsä ja perinteisiä tapojaan hyväkseen menestyäkseen kauppiaina. He kutsuvat kaupantekoa ”taisteluksi”, mikä heijastaa heidän legitiimiä ja menestyksekästä yritystään puolustaa paikkaansa Meksikon yhteiskunnassa juuri intiaaneina, jotka ruokkivat itseään globalisaation verisuonista käsin. Tosin ruokaa he eivät juuri osta, koska se saadaan yhä omasta pellosta.