Perheet: hyvinvointivaltion kivijalka
Viime aikoina on tullut pohdittua ja väiteltyä hyvinvointivaltiosta uusin akateemisin käsittein. Erityisesti tanskalaisen sosiologin Gøsta Esping-Andersenin pohdinnoissa on potentiaalia laajentaa ymmärrystämme hyvinvointivaltion toimimisesta. Esping-Andersen erottaa toisistaan sosiaalipolitiikan, hyvinvointivaltion ja hyvinvointijärjestelmät. Hyvinvointijärjestelmillä tarkoitetaan perheen, markkinoiden ja hyvinvointinvaltion yhdistelmiä, joiden lopputulos riippuu niiden keskinäisestä vuorovaikutuksesta. Eräs tutkijatoverimme teeseistä liittyy hyvinvointivaltion kokemaan kriisiin, jonka syyt löytyvät ennen kaikkea julkisen hallinnon suhteesta perheeseen ja työmarkkinoihin, joiden todellisuus on muuttunut radikaalisisti viimeisten viidenkymmenen vuoden aikana. Jäykkä valtiokoneisto ei olekaan kyennyt reagoimaan muutoksen myötä nousseisiin uusiin riskeihin.
Emme elä enää aikakautta, jolle hyvinvointivaltion malli alun perin rakennettiin toisen maailmansodan jälkeen. Sen mallin mukaan tehdastyö oli yleisin työnmuoto perheissä, joiden toimeentulo oli vähän koulutettujen miespuolisten elättäjien vastuulla samalla, kun naisille lankesi kodinhoitajan rooli. Väestön piirteiden ja riskien arvioitiin siis olevan suhteellisen vakaita ja yhdenmukaisia. Vaikka perheen ja työn luonne ovat muuttuneet, ne ja niistä ylläpidetyt käsitykset ovat edelleen hyvinvointivaltioajattelun perusta. Perhe on yhteiskunnan keskeisin instituutio ja toimija. Yhteiskunnallisena voimana perheinstituutiolla on paljon valtaa varsinkin silloin, kun tuhannet perheet muuttavat käytöstään suhteessa työmarkkinoihin ja valtioon. Nopeasti yleistynyt kahden elättäjän malli on selkeä osoitus radikaaleista muutoksista, joihin johtavat päätökset syntyvät perheen sisässä. Toisaalta yksinhuoltajat, sinkut, uusio- ja satenkaariperheet sekä avioerojen suuri määrä ovat muokanneet perheiden todellisuutta radikaalisti viimeisten vuosikymmenten aikana. Esping-Andersen pitääkin miespuolisen elättäjän ja naispuolisen kodinhoitajan toimintamallia historiallisena ja lyhytikäisenä poikkeuksena ennemmin kuin pysyvänä laitoksena. Heteroseksuaalinen ja feministien mukaan seksistinen perhe on sukupuuton partaalla, mutta hyvinvointivaltio ei ole kehittänyt sosiaalipolitiikastaan riittävän joustavaa, jotta se kykenisi vastaamaan nykyajan haasteisiin.
Eräs hyvinvointivaltion peruspilareista liittyy työn markkina-arvon kyseenalaistamiseen. Kattavien tukijärjestelmien tarkoituksena on ollut nimenomaan vähentää yksilöiden riippuvuutta ailahtevista markkinoista. Sosiaalidemokraattisen ajattelun mukaan markkinat toimivat paremmin, jos ne kesytetään. Samaan tapaan sisäisesti ristiriitainen ja epätasa-arvoon johtava kapitalistinen talousjärjestelmä toimii siedettävästi vain, jos sen ongelmiin vastataan tasa-arvopolitiikalla. Desfamiliarisaatio taas viittaa pohjoismaisen ajattelun arkipäivään: valtio ottaa lähes täyden vastuun perheen työtehtävistä kuten lasten- ja vanhustenhoidosta, jotta perheenjäsenet ja erityisesti naiset voivat taistella leivästään vapaan markkinatalouden ehdoilla. Desfamiliarisaatio vähentää yksilöiden riippuvaisuutta perheestä ja lisää siten individualisaatiota. Esping-Andersenin mukaan vain Pohjoismaissa, Belgiassa ja Ranskassa valtio on ottanut merkittävissä määrin vastuun perheistä itselleen. Myös Yhdysvalloissa ja Kanadassa naiset voivat luottaa esimerkiksi päivähoitopalveluiden, koska niiden hinta markkinoilla on alhainen. Viime aikaisissa tutkimuksissa on todettu, että mitä enemmän naiset tekevät palkkatöitä, sitä vähemmän he keskittyvät kotiaskareisiin. Kuitenkin naisten palkkatyön ja lasten hankkimisen suhde on kääntynyt kielteisestä myönteiseksi viime vuosikymmeninä. Siis naiset synnyttävät enemmän lapsia, jos heidän työtilanteensa on hyvä. Familiarismi tai perhekeskeisyys on Etelä-Euroopassa tyypillinen malli, jossa valtio sälyttää pääasiallisen vastuun hyvinvoinnista perheille itselleen. Kuitenkin näissä maissa hankitaan nykyisellään Pohjoismaita vähemmän lapsia, sillä työttymyys ja myöhäinen perheiden perustaminen tekevät perheenlisäyksestä vaikeaa tilanteessa, jossa valtio ei tue kotitalouksia. Siispä, hyvinvointivaltio on vahva silloin, kun se ottaa suoraan vastuun perheiden arjesta.
Viime aikainen kehitys suhteessa palvelukustannuksiin, kertoo että Suomi on enää hitusen Keski-Euroopan maiden ja Uuden-Seelannin yläpuolella. Suomi ei ole juurikaan lisännyt panostuksiaan hyvinvointipalveluihin, kun taas Ruotsi ja erityisesti Norja kasvattavat etumatkaansa jatkuvasti. Jos ajattelemme hyvinvointivaltiota isona kerrostalona, sen perusteiden vahvuus riippuu palveluiden saatavuudesta ja niiden kattavuudesta. Ehkei Suomessa ole kovin selkeää luokkayhteiskuntaa, koska kuten Joseph Alois Schumpeter on sanonut: vaikka bussi olisi aina täynnä ihmisiä, ei ole pysyviä luokkaeroja, jos bussiin nousevien ihmisten joukko vaihtuu jatkuvasti. Ainakin nuorten kohdalla tämä on totta nyky-Suomessa. Esping-Andersen löytää oman ideologiansa rawlsialaisesta ajattelusta, jonka mukaan muutosten tulee tuoda suurin mahdollinen etu kaikkein haavoittumille osapuolille eli köyhille. Kansallisessa politiikassa on aika seurata tätä ihannetta, ennen kuin on liian myöhä meille kaikille, jotka seilaamme hyvinvointivaltion proomuilla yhä kiihtyvien ristiaallokkojen seassa.
Kirjoittajan blogikirjoitukset
- ‹ edellinen
- 7 / 7
Kirjoittajan blogikirjoitukset
- ‹ edellinen
- 7 / 7
Voit kommentoida Tiedonantaja.fi:n blogikirjoituksia käyttäjätunnuksella Kirjaudu sisään jollei sinulla ole vielä käyttäjätunnusta, Rekisteröi tunnus tästä
Jos osallistuit keskustelun vanhoilla Tiedonantaja.fi -sivuilla, voit palauttaa vanhat tietosi sähköpostiosoitteesi avulla. Klikkaa oheista linkkiä, syötä sähköpostiosoitteesi, ja saat piakkoin postiisi viestin, jonka avulla voit luoda uuden salasanan itsellesi. Palauta vanha käyttäjätunnus.