Suomen tie Saksan rinnalle 1940 (osa 2)

Syyskuun 22. päivänä 1940 Vaasan läänin maaherra Jalo Lahdensuo ja poliisimestari totesivat äimistyneinä, että vieraita sotajoukkoja marssi täyspakkauksissa kaupungin läpi. Ne olivat saksalaisia joukko-osastoja, jotka olivat edellisenä iltana nousseet maihin sekä Vaasassa että Oulussa.

Vaasasta otettiin puhelu sisäministeri Ernst von Bornille, joka ei tiennyt vieraiden joukkojen saapumisesta mitään. Von Born kääntyi pääministeri Risto Rytin puoleen, joka kertoi, että kaikki oli kunnossa, saksalaisilla oli saapumislupa.

Suomen koko hallitus sai tietää asiasta vasta istunnossaan 24. syyskuuta. Eduskunnalle ulkoministeri Rolf Witting katsoi aiheelliseksi mainita asiasta vasta viikko sen jälkeen, kun saksalaiset olivat nousseet maihin. Hän selitti, että kysymys oli Pohjois-Norjaan sijoitettujen saksalaisten joukkojen ”lomalaiskuljetuksista”.

Vähitellen asia valkeni kansallekin. Suomen Tietotoimiston kautta asiasta annettiin uutinen, joka pääministerin ja ulkoministerin ohjeiden mukaan oli julkaistava huomaamattomalla paikalla ja ilman kommentteja.

”Tieto saksalaisten joukkojen saapumisesta Suomen oli kuin pommi”, kuvaili tunnelmiaan eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan jäsen C.O. Frietsch.

Kauttakulkuasian hoitaminen osoitti hyvin sitä salamyhkäistä tapaa, jolla muutamat Suomen johtohenkilöt luotsasivat maatamme Hitler-Saksan rinnalle ja liittolaisuuteen.

Tämän juttusarjan ensimmäisessä osassa (TA 18.6.) tarkasteltiin Suomen ja Saksan suhteiden kehitystä keväällä ja kesällä 1940. Tässä toisessa osassa käsitellään ns. kauttakulkusopimusta ja sen merkitystä.

8-9hitlerkööri.jpg

Saksan politiikan käänne

Suomen johtavat poliitikot kosiskelivat Natsi-Saksaa läheisempään yhteistyöhön pitkin kesää 1940. Saksa käytti kosiskelua hyväkseen, mutta varoi samalla antamasta sitovia sotilaallisia lupauksia. Elokuuhun 1940 tultaessa Saksan politiikassa tapahtui kuitenkin käänne. Adolf Hitler ilmoitti heinäkuun viimeisenä päivänä kenraaleilleen päättäneensä hyökätä Neuvostoliittoon. Nyt oli aika käyttää hyväksi myös Suomen alttiutta.

Hitler päätti jo elokuun alkupuolella näyttää vihreää valoa Suomen kanssa solmittaville asekaupoille. Elokuun 14. päivänä hän ilmoitti valtakunnanmarsalkka Hermann Göringille ja tunnetulle asekauppiaalle, everstiluutnantti evp Joseph Veljensille, että Suomelle oli annettava pikaista apua ja suuria asetoimituksia.

Veltjens sai tehtäväkseen matkustaa Suomeen ja neuvotella sotamarsalkka C.G. Mannerheimin kanssa Suomen valmiudesta ryhtyä sotilaalliseen yhteistyöhön Saksan kanssa. Veltjensin matkalla oli erityisen salainen luonne. Muistelmissaan Suomen Berliinin-lähettiläs Toivo Kivimäki kirjoitti, että ”tehtävä oli niin salainen, että vain Mannerheim sai vastaanottaa tiedon siitä”.

Kauttakulkusopimus

Veltjens saapui Suomeen 17. elokuuta. Seuraavana päivänä hän tapasi Mannerheimin ja 19. elokuuta pääministeri Risto Rytin, ulkoministeri Rolf Wittingin ja puolustusministeri Rudolf Waldenin.

Ryti ja Mannerheim ilmoittivat Veltjensille, että sodassa Neuvostoliittoa vastaan ”Suomi taistelee viimeiseen mieheen”.

Neuvotteluissa sovittiin, että Suomi antaa mahdollisuuden kuljettaa saksalaisia joukkoja alueensa läpi Saksan miehittämään Pohjois-Norjaan. Suomi puolestaan sai lupauksen asetoimituksista Saksasta. Walden ryhtyi heti järjestämään kauttakulkuun liittyviä toimenpiteitä.

Saksalaisten käyttöön annettiin rautatiekalustoa. Kaikkiin huomattavimpiin keskuksiin, Vaasan ja Oulun satamiin, Rovaniemelle, Sodankylään, Ivaloon ja Salmijärvelle järjestettiin satama- ja paikalliskomendantit, erityiset vastaanotto- ja yhteyselimet upseerien johdolla, varattiin tulkkeja, varauduttiin huolehtimaan muonitustarpeesta, pystytettiin teltat Rovaniemelle ja Ivaloon, siirrettiin Korialta Rovaniemelle ja sieltä Salmijärvelle raskas moottoriponttonikalusto jne.

Kauttakulun käytännöllistä järjestelyä varten laadittiin sotilasviranomaisten kesken salainen sotilassopimus eli kauttakulkusopimus, joka allekirjoitettiin 12. syyskuuta. Todellisuudessa sopimus tehtiin jo 19. elokuuta edellä mainituissa neuvotteluissa. Suomen aloitteesta kauttakulusta solmittiin 22. syyskuuta myös poliittinen sopimus. Toinen kauttakulkusopimus solmittiin 22. marraskuuta 1940.

Pohjois-Suomen miehitys

Monet suomalaiset historiantutkijat pitävät edelleen kiinni väitteestä, ettei kauttakulkusopimus vielä viitoittanut Suomen joutumista Saksan rinnalle, käytännössä liittolaiseksi ja sotaan Neuvostoliittoa vastaan. Sopimus vain antoi maallemme hengähdystauon ja suojan Neuvostoliiton painostusta ja hyökkäysuhkaa vastaan.

Väite ei kestä kriittistä tarkastelua senkään vuoksi, että Suomen poliittisen ja sotilasjohdon saksalaissuuntaus ei alkanut vasta kauppakulkusopimuksen myötä tai myöhemmin vaan jo keväällä 1940. Itse asiassa saksalaissuuntaus oli vielä vanhempaa perua 1930-luvulta saakka.

Mitä tulee väitteisiin Neuvostoliiton hyökkäysuhasta, niin ne ovat Suomen Hitler-liittolaisuutta puolustavan ns. oljenkorsiteorian kivijalka. Eli kuten eduskunnan ulkoasianvaliokunnan jäsen Atos Wirtanen asiaa kommentoi:

”Saksalaissuuntaukseen oli lähdetty välittömästi talvisodan jälkeen. Aluksi varovasti ja hapuillen, myöhemmin – Ranskan kukistuttua – yhä määrätietoisemmin. Venäjän lisääntyvää painetta, joka oli tämän suunnistautumisen seuraus, väitettiin sen syyksi. Tällaisen epäloogisen hölynpölyn avulla kansakunta johdettiin harhaan.”

Ja todellisuudessa kauttakulkusopimus oli ensimmäinen merkittävä etappi Suomen kytkemisessä Hitlerin Neuvostoliiton-vastaisiin hyökkäyssuunnitelmiin. Sitä paitsi saksalaiset vakoojat olivat jo 1930-luvulla kiertäneet Suomen Lappia kartoittaen Saksan armeijan tulevaa sijoittumista alueelle.

Saksalaisjoukkojen kauttakulku Pohjois-Norjaan oli vain savuverho, jolla pyrittiin harhauttamaan Neuvostoliittoa ja länsiliittoutuneita ja rauhoittamaan suomalaisia.

Kauttakulkusopimus avasi monia uusia yhteyksiä Suomen ja Saksan kesken. Sopimuksen tultua solmituksi alkoivat muun muassa kummankin maan sotilasjohtajien epäviralliset neuvottelut, joissa yhteiset hyökkäyssuunnat laadittiin.

Kauttakulkusopimus merkitsi Suomen Pohjanmaan ja Lapin muuttumista Saksan armeijan pysyviksi sijoituspaikoiksi. Sinne perustettiin leirejä ja asevarastoja sekä rakennettiin teitä, joiden viitat varustettiin hakaristeillä. Yli 2 000 sotilasta ja upseeria kaikista Suomeen saapuneista jäi maan pohjoisosiin. Näin saksalaiset miehittivät tulevan sotatoiminäyttämön. Kesäkuun 1941 kuljetukset käsittivät jo toistatuhatta upseeria ja yli 20 000 miestä.

Eli kuten C.O. Frietsch kirjoitti: ”Kenenkään, joka tahtoi, ei ollut vaikeata vakuuttua siitä, että se, mitä tapahtui Pohjanmaalla ja Lapissa ei ollut ’kauttakuljetusta’ vaan suoranaista miehitystä.”

Kenraali Paavo Talvela kirjoitti kauttakulkusopimuksen ratkaisuviikkoon viitaten: ”Tämä viikko oli Suomen kohtalon viikko. Silloin kääntyi tiemme kulkuun Saksan rinnalle.” Hermann Göringin mukaan kauttakulkusopimuksen myötä ”ratkesi Suomen kohtalo”.

Valtiopetos ja vallankaappaus

Kauttakulkusopimuksen junaili Suomen puolelta neljä henkilöä, C.G. Mannerheim, Risto Ryti, Rolf Witting ja Rudolf Walden. He toimivat kansan, eduskunnan, ulkopolitiikasta vastanneen presidentti Kyösti Kallion ja hallituksen pääosan selän takana.

Kyse oli siis mitä selvimmästä valtiosäännön rikkomisesta ja valtionpetoksesta. Kallion syrjäyttämisen osalta valtiopetokseen liittyi suoranainen vallankaappaus.

Kun Ryti joutui tappiollisen sodan päätyttyä syytetyksi sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä, hän yritti kiistää Mannerheimin väitteen, jonka mukaan hän oli heti Joseph Veltjensin kanssa neuvoteltuaan ilmoittanut tämän tekemistä ehdotuksista Rytille ja saanut tältä illalla 18. elokuuta suostumuksen myönteisen vastauksen antamiseen Veltjensille. Mannerheim välittikin Rytin vastauksen Veltjensille heti seuraavana aamuna 19. elokuuta.

Niin professori Edwin Linkomies kirjoituksessaan Valvoja-lehdessä n:o 2/1960 kuin valtiotieteen tohtori Paavo Hirvikallio artikkelissaan Helsingin Sanomissa 24.10.1959 totesivat, että ”todennäköisyyssyyt” ja ”käytettävissä oleva aineisto” osoittivat Mannerheimin ottaneen kyseisessä asiassa yhteyden Rytiin ja saaneen tältä myöntävän vastauksen. Saman vahvisti myös eversti M.K. Stewen laajassa kauttakulkusopimusta koskeneessa artikkelissaan Uudessa Kuvalehdessä 1.1.1961.

Miksi presidentti Kalliolle ei puhuttu?

Joka tapauksessa on erityisen kummallista, että Mannerheim kääntyi asiassa pääministeri Rytin eikä suoranaisen esimiehensä tasavallan presidentin Kyösti Kallion puoleen, jolle kuului vastuu valtakunnan ulkoasioista.

Mannerheimin muistelmissaan esittämä väite, että Kallio olisi ollut sairaana kesäasunnossaan Kultarannassa, ei Paavo Hirvikallion suorittamien tutkimusten (Helsingin Sanomat 24.10.1959, Uusi Kuvalehti n:o 4/1960 ja n:o 9/1960) mukaan pitänyt paikkaansa. Pääministeri Ryti ei hoitanut kyseisenä aikana valtionpäämiehen tehtäviä.

Kenraali Erik Heinrichs mainitsi teoksensa Mannerheim Suomen kohtaloissa toisessa osassa, ettei tiedetä, saiko ja milloin Kallio tiedon kauttakulun myöntämisestä. Paavo Hirvikallion mukaan totuus asiassa oli se, että kauttakuljetussopimuksesta sopivat 18.8.1940 presidentin tietämättä Mannerheim ja Ryti.

Lisäksi asiaan vihittiin ulkoministeri Witting ja puolustusministeri Walden. Walden vakuutti kenraali Heinrichsin mukaan olleensa alun alkanen tietoinen myönteisen vastauksen antamisesta Veltjensille.

Kallion halvauskohtaus

Vasta kymmenen päivää myöhemmin eli 28.8.1940 kolme salaiseen kauttakulkuasiaan vihityistä eli Mannerheim. Ryti ja Walden tiedottivat Hirvikallion suorittamien tutkimusten mukaan Saksalle annetusta myöntävästä vastauksesta Suomen ulkopolitiikan korkeimmalle johtajalle, presidentti Kalliolle.

Kallio sai kyseisten herrojen käynnin jälkeen halvauskohtauksen. Niin järkyttynyt hän oli saksalaisten joukkojen maahantulosta, joka merkitsi Suomelle uutta sotaa. Hänet sekä eduskunta oli asiassa kylmästi syrjäytetty.