Rosa Luxemburgin kumouksellinen perintö

05.03.2011 - 13:37
(updated: 16.10.2015 - 10:39)

Rosa Luxemburgin ajattelu kuuluu V. I. Leninin ja Lev Trotskin tavoin Toisen internationaalin marxismin yhä ajankohtaiseen perintöön. He kokivat ensimmäistä kertaa käytännössä työväenliikkeen välttämättä kapitalisminsisäisen toiminnan ja vallankumouksellisten perusintressien välisen jännitteen ja käsittelivät sitä materialistis-dialektisesti.

Vallankumouksellinen

Luxemburg kritisoi ennen kaikkea reformismia eli politiikan rajoittumista valtiollisiin uudistuksiin. Pamfletissaan Yhteiskunnallinen uudistustyö vai vallankumous hän korostaa, että toisin kuin marxismista reformismiin siirtynyt Eduard Bernstein väittää, kapitalismia määrittää yhä syvempiin kriiseihin johtava ristiriitaisuus. Tätä hän selittää markkinoiden rajallisuudella, joka on ristiriidassa pääoman kasvupakon kanssa.

Kasvun rajat ovat myös reformien rajoja. Kasautumiskriisin tarjoamat vaihtoehdot Luxemburg kiteyttää sloganiksi: "sosialismi tai barbaria".

Kriisikehityksessä myös työväenluokan taistelu radikalisoituu. Massenstreik-kirjassaan Luxemburg korostaa lakkoliikkeiden yleistymistä vallankumouksen muotona. Spontaani työväenliike antaa tällöin impulsseja marxilaiselle sosialidemokraattiselle puolueelle, joka puolestaan kiteyttää liikkeen kumouksellisuutta tietoiseksi johdoksi.

Sosialidemokratia oli kuitenkin jo 1900-luvun alussa vajonnut puolue- ja ammattiyhdistysbyrokratian painamana ja parlamentaarisen pikkupolitikoinnin avittamana toivottoman syvälle läntisen Euroopan valtiokoneistoihin ja niiden imperialismiin. Ensimmäisen maailmansodan sytyttyä marxilaiset ja siten internationalistiset sosialidemokraatit saattoivat vain järkyttyneinä todeta, että useimmat heidän puolueensa kannattivat nationalistisesti sotapolitiikkaa. Luxemburgin pamfletti Sosialidemokratian kriisi erittelee tätä Toisen internationaalin vararikkoa.

Sota näytti alkuun osoittavan, että reformistit olivat oikeassa: työväenliike oli integroitunut muun muassa sosiaalivakuutuksen kautta valtioihin. Tätä itsetyytyväisyyttä ei häirinnyt luokkakumppanuuden epätasapuolisuus: kapitalistit taistelivat sotasaaliista tapattamalla teollisella tehokkuudella työläisiä rintamalla ja kiristämällä riistoa kotirintamalla. Häiriöitä välttääkseen valtiot sulkivat Luxemburgin ja muita sodanvastustajia vankilaan. Tästä huolimatta työläisissä alkoi kyteä vastarinta. Tosiasiassa sodan barbaria oli osoitus kapitalismin syvästä kriisistä.

Tyytymättömyys puhkesi vallankumousliikehdinnäksi ensiksi Venäjällä, jonka bolshevikit olivat Toisen internationaalin merkittävin imperialisminvastainen ryhmä. Luxemburg kannatti varauksetta Lokakuun vallankumousta mutta kritisoi Leniniä ja bolshevikkeja kyvyttömyydestä nähdä valtiollisen keskityksen vaarallisuutta demokratian kannalta.

Venäjän vallankumouksen ja neuvostovallan kohtalo oli kuitenkin sidoksissa ennen kaikkea vallankumouksen leviämiseen Länsi-Euroopan teollisuusmaihin. Myös Saksassa syntyikin sodan jälkeen kumousliikehdintää.

Toisin kuin Venäjällä, Saksassa ei ollut vallankumouksellista puoluetta. Luxemburgin liikkeen spontaanisuutta korostaneen ajattelun mukaisesti vallankumoukselliset marxistit (kuten Luxemburg ja Karl Liebknecht) organisoituivat vasta liikehdinnän jo alettua ensin Spartacus-liitoksi (josta Berliinin vallankumousyritys sai nimen Spartakistikapina) ja sitten Saksan kommunistiseksi puolueeksi.

Kumousprosessin kuluessa Luxemburg lähestyi joissakin suhteissa Leninin strategiaa: hän käsitti entistä paremmin teorian valaiseman johtamisen ja liittolaispolitiikan merkityksen taistelun onnistumiselle. Lisäksi vallankumouksellisen liikkeen tärkeimmäksi muodoksi alkoi hahmottua lakkojen sijaan työväenvaltaa muodostava neuvostoliike.

Vallankumousimpulssin vaikutus Luxemburgin ajatteluun jäi kuitenkin traagisen lyhyeksi: pian Luxemburgin sanoin "järjestys hallitsi Berliinissä" yhä oikeistolaistuneen Sosiaalidemokraattisen puolueen tuella. Muun muassa Luxemburg ja Liebknecht teloitettiin.

Perintö

Luxemburgin ja Leninin elävä perintö on ennen kaikkea kapitalismin ristiriitaisesta kehityksestä kohoavan työväenliikkeen ja sitä tietoistamalla johtavan puolueen välisen suhteen tarkastelussa. Erilaisia historiallisia kokemuksia heijastavista painotuseroista huolimatta molempien lähestymistapa on dialektinen: sikäli kuin liikkeen edistyneimpien osien kokemus tiivistyy teorian välityksellä puolueessa, puolue voi antaa liikkeelle tietoisemmin radikaalin ja lopulta vallankumouksellisen luonteen.

Luxemburgin erityinen vahvuus on luokkataistelun perusedellytysten johdonmukainen käsittäminen: työväenluokan vapautuminen voi olla vain sen omaa taistelua, joka kohdistuu myös liikkeen omaa byrokratisoitumista vastaan. Liikkeen valtiollistumista seuraa ideologinen reformismi ja nationalismi.

Tähän vahvuuteen yhdistyy elimellisesti hänen ajattelunsa heikkous, taipumus abstraktiuteen. Esimerkiksi hänen jyrkän kielteinen kantansa kansallisuuteen ei mahdollista luokkataistelun ja kansallisen vapautusliikkeen välisen suhteen hegemonista tarkastelua. Muun muassa tässä suhteessa Leninin konkreettinen tilanneanalyysi on hedelmällisempi lähtökohta.

Bolshevismin taantuminen stalinismiksi, joka oikeutti valtionbyrokraattista hallintaa ja työväenliikkeiden alistumista porvarillis-kansallisille liikkeille, ei osoita, että Luxemburgin abstrakti oikeaoppisuus olisi pätevää. Myös Lenin käsitti selvästi byrokratisoitumisen vaaran ja yhtyi sisällöllisesti Luxemburgin kantaan, että "ei ole sosialismia ilman demokratiaa eikä demokratiaa ilman sosialismia". Ongelman ydin on, ettei abstrakteista perustotuuksista seuraa välittömästi vastausta kysymykseen, mitä on tehtävä. Niin bolshevikit kuin spartakistitkin joutuivat etsimään vastauksiaan lopulta traagisissa historiallisissa tilanteissa.

Pieneltä osalta tragediaa syvensi, että he joutuivat etsimään teitään Toisen internationaalin melko mekaanisen marxismin heikossa valossa. Luxemburgin teos pääoman kasautumisesta syvensi aikansa marxilaista kapitalismi- ja kriisiteoriaa, mutta sortui Marxin Pääoman toisen kirjan uusintamismallien harhatulkintaan eikä tavoittanut voittoasteen muodostumisen ristiriitaista dynamiikkaa. Koska Toisen internationalismin marxistit eivät olleet käsittäneet Marxin teoriaa kapitalistisen tuotantotavan ja sen luokka- ja valtiomuotojen historiallisesta erityisyydestä, Luxemburgin valtiososialismin kritiikki saattoi perustua vain (välittömästi) luokkataistelua "yleensä" korostaneeseen historialliseen materialismiin. Siksi hänkään ei kyennyt selittämään työväenliikkeen alistumista pääomalle.

Myöhempi lähinnä "akateeminen" marxismi on kehittänyt pätevämpiä käsitteistöjä kapitalismin luonteen käsittämiseksi, mutta siltä on puuttunut muun muassa bolshevikkien, spartakistien, nuoren Lukácsin ja Gramscin ajattelua elävöittänyt kapitalismin ylittämisen käytännöllinen näköala. Vallankumouksellisten subjektien muodostumisen kannalta ei olisi huono ajatus tarttua paitsi Marxiin myös hänen kumouksellisuuttaan harvinaisen hyvin ymmärtäneeseen Luxemburgiin ja tarkentaa hänen reformismikritiikkiään aikamme kehittyneimmällä kapitalismiteorialla. Tästä olisi hyvä jatkaa kohti konkreettisia tilanneanalyyseja ja niiden opastamia tekoja.


Tilaa Tiedonantaja!

Piditkö lukemastasi? 
Auta Tiedonantajaa julkaisemaan jatkossakin.
Tue Tiedonantajaa lahjoituksella
tai tilaa lehti kotiin!

 

 

 

 

Teoria

Kommentit (1 kpl)

Voit kommentoida Tiedonantaja.fi:n blogikirjoituksia käyttäjätunnuksella Kirjaudu sisään jollei sinulla ole vielä käyttäjätunnusta, Rekisteröi tunnus tästä

Jos osallistuit keskustelun vanhoilla Tiedonantaja.fi -sivuilla, voit palauttaa vanhat tietosi sähköpostiosoitteesi avulla. Klikkaa oheista linkkiä, syötä sähköpostiosoitteesi, ja saat piakkoin postiisi viestin, jonka avulla voit luoda uuden salasanan itsellesi. Palauta vanha käyttäjätunnus.