Pikettyn Pääoman jälkipuintia

Thomas Pikettyn kirjoittama Pääoma 2000-luvulla on nostattanut suuren kohun. Piketty ajaa progressiivista verotusta ja maailmanlaajuista varallisuusveroa. Hän näkee ne ainoina keinoina vastustaa kapitalismin ”patrimoniaalisen”, isäntävaltaisen, muodon kehittymistä, jonka tunnusmerkiksi Piketty nimittää ”hirvittäviä” tulo- ja varallisuuseroja. Hän osoittaa myös vastaansanomattoman yksityiskohtaisesti, kuinka varallisuuden ja tulojen yhteiskunnallinen epätasa-arvo on kehittynyt kahden viime vuosikymmenen aikana, erityisesti varallisuuden suhteen.

Piketty kumoaa laajalti hyväksytyn näkemyksen siitä, että vapaiden markkinoiden kapitalismi levittäisi vaurautta tai toimisi yksilönvapauksien suojamuurina. Vapaiden markkinoiden kapitalismi ilman valtion aktiivista puuttumista tulonjakoon tuottaa epädemokraattisia oligarkioita, kuten Piketty osoittaa. Pikettyn esitys on herättänyt voimakkaita reaktioita ja se on saattanut esimerkiksi Wall Street Journalin vastahyökkäykseen.

Pikettyn 2000-luvun Pääomaa on usein luonnehdittu Karl Marxin 1800-luvun Pääoman korvaajaksi. Piketty kiistää tämän olleen hänen tavoitteensa. Pikettyn kirja ei itse asiassa käsittele pääomaa lainkaan; se ei kerro, mistä vuoden 2008 romahdus johtui ja miksi niin monet ihmiset yhä edelleen kärsivät pitkittyneen työttömyyden ja miljoonien talojen pakkohuutokauppojen seurauksista. Kirja ei auta meitä myöskään ymmärtämään, miksi kasvu on USA:ssa tällä hetkellä niin hidasta Kiinaan verrattuna ja miksi Eurooppa on lukittautunut kurjistamispolitiikkaan ja talouden pysähtyneisyyteen.

Se, minkä Piketty osoittaa tilastollisesti (ja meidän tulisi olla siitä kiitollisia hänelle ja hänen tutkijakumppaneilleen) on, että pääoma on pyrkinyt koko olemassa olonsa ajan tuottamaan yhä suurempaa epätasa-arvoa. Tämä tuskin on meistä monellekaan uutinen. Marx päätyi itse asiassa täsmälleen samaan teoreettiseen johtopäätökseen Pääoman I osassa. Piketty ei sitä mainitse, mikä ei yllätä, koska hän on ilmoittanut oikeistolehdistön syytettyä häntä salamarxilaiseksi, että hän ei edes ole lukenut Marxin Pääomaa.

Tulo- ja varallisuuserot

Piketty pohjaa esittämänsä väittämät laajaan aineistoon. Hänen laskelmansa tulo- ja varallisuuseroista ovat vakuuttavia ja avaavia. Näiden lisäksi hän esittää kirjassaan perustellun mallin perintöveroista, progressiivisesta verotuksesta ja globaalista omaisuusverosta mahdollisiksi (vaikkakaan tuskin poliittisesti toteuttamiskelpoisiksi) vastalääkkeiksi varallisuuden ja vallan edelleen keskittymiselle. Mistä sitten johtuu ajan myötä kasvavan epätasa-arvon trendi? Piketty johtaa aineistostaan (maustettuina osuvilla viittauksilla Jane Austeniin ja Honoré de Balzaciin) matemaattisen lainalaisuuden selittääkseen mitä oikein tapahtuu: Jatkuvasti kiihtyvä vaurauden kasautuminen kuuluisalle yhdelle prosentille (termin teki tunnetuksi tietysti Occupy-liike) johtuu siitä yksinkertaisesta seikasta, että pääoman tuotto (r) on aina talouskasvua (g) isompi. Tämä on ja on aina ollut Pikettyn mukaan pääoman ”keskeinen ristiriita”.

Pääoman ja työn suhteen muutos

Esitetynkaltaisesta tilastollisesta säännönmukaisuudesta tuskin on yksinään adekvaatin johtopäätöksen tai lainalaisuuden pohjaksi. Piketty ei kerro, mitkä voimat tuottavat ja ylläpitävät mainittua ristiriitaa. Marx olisi luonnollisestikin johtanut tuollaisen lainalaisuuden pääoman ja työn välisestä epätasapainosta, ja se selitys on edelleen vedenpitävä.

Palkkatulojen kansantulo-osuuden tasainen väheneminen 1970-luvulta lähtien johtuu työväen vähenneestä poliittisesta ja taloudellisesta vaikutusvallasta, pääomavaltaisen teknologian käyttöönotosta, työttömyydestä, tuotannon siirtämisestä ulkomaille ja työläisvihamielisestä (mm. Margaret Thatcherin ja Ronald Reaganin ajamasta) politiikasta kaikenlaisen opposition murskaamiseksi. Kuten Thatcherin taloudellinen neuvonantaja Alan Budd ilmaisi asian varomattomuuden hetkenään: Inflaationvastainen politiikka 80-luvulla osoittautui ”erittäin hyväksi tavaksi nostaa työttömyyttä, ja työttömyyden nostaminen oli harvinaisen hyvä tapa heikentää työväenliikkeen voimaa --- marxilaisittain ilmaistuna kyseessä oli kapitalismin kriisi, joka loi työläisten vara-armeijan ja on mahdollistanut kapitalisteille korkeat voitot siitä asti”. Työläisen keskipalkan ja toimitusjohtajan ansioiden suhde oli 30/1 vuonna 1970. Tällä hetkellä suhde on selvästi yli 300/1 ja McDonaldsin tapauksessa 1200/1.

Kysyntä ja verotus

Marxin Pääoman 2. osassa (jota Piketty ei myöskään ole lukenut; hän sivuuttaa sen iloisesti) Marx osoitti, että pääoman taipumus palkkojen laskemiseen rajoittaa jossain vaiheessa markkinoiden kykyä imeä itseensä pääoman tuote. Jo Henry Ford tunnisti tämän dilemman, kun hän alkaessaan maksaa työntekijöilleen 5 dollarin palkkaa 8 tunnin työpäivästä totesi tekevänsä sen lisätäkseen kulutuskysyntää.

Monet olivat sitä mieltä, että kulutuskysynnän puute voimisti 1930-luvun suurta lamaa. Tähän perustui toisen maailmansodan jälkeinen keynesiläinen, elvyttävä talouspolitiikka, joka johti jossain määrin tuloerojen (vaikkakaan ei varsinaisesti varallisuuserojen) pienenemiseen vahvan kysynnän viedessä kasvuun. Keynesiläinen ratkaisu tuki työväenliikkeen voimistumista ja hyvinvointivaltion luomista progressiivisen verotuksen avulla.

Piketty kirjoittaa: ”Kaikkiaan vuosina 1932 – 1980 - lähes puolen vuosisadan ajan - veroprosentti ylimmässä tuloluokassa oli keskimäärin 81 %.” Eikä tämä millään tavalla hidastanut kasvua (toinen Pikettyn todiste, joka kyseenalaistaa oikeiston uskomukset).

1960-luvun loppuun mennessä oli monelle kapitalistille käynyt selväksi, että työväen liialliselle vaikutusvallalle oli tehtävä jotain. Tästä johtui Keynesin alentaminen taloustieteilijöiden kaanonissa, siirtyminen Milton Friedmanin tarjontalähtöiseen ajatteluun, ristiretki verotuksen vakiinnuttamiseksi ja alentamiseksi, hyvinvointivaltion purkaminen ja työväen kurinpalautus. Vuoden 1980 jälkeen korkeimpia veroasteita laskettiin ja kaikkein rikkaimpien pääasiallista tulonlähdettä, myyntivoittoja, alettiin verottaa aiempaa USA:ssa paljon helläkätisemmin, mikä johti rikkaimman prosentin varallisuuden valtavaan kasvuun. Vaikutus talouskasvuun, kuten Piketty todistaa, oli kuitenkin merkityksetön. Niinpä ns. valumaefekti – köyhien hyötyminen rikkaiden tulojen kasvusta (toinen oikeiston suosikkiuskomuksista) – ei toimi. Mikään tuolloin tehdyistä toimenpiteistä ei perustunut mihinkään matemaattiseen lainalaisuuteen. Kyse oli ainoastaan politiikasta.

Luokkapolitiikkaa

Iso pyörä pyörähti ja taas tultiin saman kysymyksen eteen: Missä on kysyntä? Piketty ohittaa tämän kysymyksen systemaattisesti. Vastausta kysyntäongelmaan lykättiin 1990-luvulla lainakannan paisuttelulla, mikä piti sisällään asuntoluottojen laajentamisen sub-prime markkinoille. Velkakupla oli kuitenkin rakennettu poksahtamaan, kuten sitten tapahtui 2007 - 08 kun Lehman Brothers kaatui ja sen mukana luottojärjestelmä. Tästä huolimatta liikevoitot ja yksityisomaisuuden keskittyminen palautuivat ennalleen hyvin nopeasti vuoden 2009 jälkeen, vaikka kaikkialla muualla meni huonosti.

Tällä hetkellä liikevoitot ovat Yhdysvalloissa suurempia kuin koskaan aiemmin. Yritykset istuvat käteisvuorten päällä ja kieltäytyvät käyttämästä niitä, koska markkinat eivät ole vakaita.

Pikettyn muotoilu matemaattisesta lainalaisuudesta peittää asiaan liittyvästä luokkapolitiikasta enemmän kuin se paljastaa. Suursijoittaja Warren Buffett on huomauttanut: ”On selvää, että luokkasota on käynnissä. Sitä harjoittaa minun luokkani, rikkaat, ja me olemme voitolla.” Yksi tämän voiton keskeisistä mittareista on rikkaimman prosentin kaikkiin muihin verrattuna kasvavat varallisuus- ja tuloerot.

Mitä on pääoma?

Pikettyn argumentaatiossa on yksi keskeinen heikkous: Se tukeutuu virheelliseen pääoman määritelmään.

Pääoma on prosessi, ei esine. Se on kiertokulun prosessi, jossa rahaa käytetään lisärahan tekemiseen usein, muttei yksinomaan työvoiman riiston avulla. Piketty määrittelee pääoman yksityishenkilöiden, yhtiöiden ja valtioiden sellaisen varallisuuden kokonaisuutena, jolla voi käydä kauppaa markkinoilla riippumatta siitä käytetäänkö näitä varoja vai ei. Tämä sisältää maan, kiinteistöt ja immateriaalioikeudet yhtä hyvin kuin minun taide- ja korukokoelmanikin. Näiden asioiden arvon määrittely on vaikea tekninen ongelma, johon ei ole sovittua ratkaisua. Pääoman tuoton (r) laskemiseksi meillä täytyy olla jokin tapa alkuperäisen pääoman arvon määrittämiseksi. Valitettavasti ei ole mitään tapaa laskea arvoa pääomalle sen tuottamista tavaroista tai palveluista käsin tai millä hinnalla sen voi myydä markkinoilla.

Koko uusklassinen talousajattelu (jolle Pikettyn ajattelu pohjautuu) perustuu tautologiaan. Pääoman tuotto riippuu ratkaisevasti talouskasvun asteesta, koska pääoma saa arvonsa sen tuoton perusteella, ei sillä perusteella, mitä sen tuottamiseksi on käytetty. Pääoman arvoon vaikuttavat voimakkaasti spekulatiiviset olosuhteet ja se voi olla vakavasti vääristynyt kuuluisan ”järjettömän ylenpalttisuuden” (irrational exuberance) vuoksi, termin, jolla Alan Greenspan (Yhdysvaltojen keskuspankin entinen johtaja) luonnehti osake- ja kiinteistömarkkinoita. Jos vähennämme pääoman määritelmästä asunnot ja kiinteistöt – puhumattakaan hedge-rahastoijien taidekokoelmien arvosta (ja perustelu niiden sisällyttämiseksi on aika heikko), Pikettyn selitys kasvavista varallisuus- ja tuloeroista menisi myttyyn, vaikka hänen kuvauksensa menneen ja nykyisen epätasa-arvon luonteesta pätisikin yhä.

Raha, maa, kiinteistöt ja koneet ja laitteet, joita ei käytetä tuotannollisesti, eivät ole pääomaa. Jos käytettävän pääoman tuottoaste on korkea, johtuu se siitä, että osa pääomasta on otettu pois kiertokulusta ja oikeastaan mennyt lakkoon. Uusiin investointeihin kohdistuvan pääoman tarjonnan rajoittaminen (ilmiö, jota paraikaa todistamme) varmistaa korkean tuoton kiertokulussa olevalle pääomalle. Tällaista keinotekoisen niukkuuden luomista eivät harjoita ainoastaan öljy-yhtiöt varmistaessaan korkean tuoton pääomalle: näin kaikki pääoma käyttäytyy aina tilaisuuden tullen. Tämä voimistaa (riippumatta siitä, kuinka pääoma määritellään ja mitataan) pääoman tendenssiä tuottaa aina kansantulon kasvua enemmän. Siten pääoma varmistaa oman uusintamisensa välittämättä muille aiheutuvista seurauksista. Tällä tavalla elää myös kapitalistiluokka.

Tarvitaan Marxia

Pikettyn aineistossa on paljon arvokasta tietoa. Hänen johtopäätöksensä sen suhteen, mistä epätasa-arvo ja harvainvaltaiset tendenssit nousevat, sisältää kuitenkin vakavia puutteita. Pikettyn ehdotukset eriarvoisuuden korjaustoimenpiteiksi ovat naiiveja – elleivät utopistisia. Hän ei ole onnistunut konstruoimaan 2000-luvun pääoman toimintamallia. Siihen me tarvitsemme yhä Marxia tai hänen nykypäivän vastinettaan.

17.5.2014

http://davidharvey.org/2014/05/afterthoughts-pikettys-capital/

(Käännös Kalle Hernberg, julkaistu Tiedonantajan numerossa 26/2014)