Pääkirjoitukset
Kun Afganistanin sotatilanteessa tapahtui käänne, USA:n pommitusten
oikeellisuudesta ja tehokkuudesta alettiin puhua ensin eräiden lehtien
pääkirjoituksissa.
Sitten astui esiin yhdysvaltalaisen ohjusfirman osakesalkun omistaja,
ministeri Kimmo Sasi, joka kehui suorasukaisesti pommituksia: "Tehokkaat
sotilaalliset iskut täsmäpommituksineen ovat osoittautuneet oikeaksi
ratkaisuksi. Myös siviiliuhrien määrä jäi vähäiseksi."
Sasi ilkkui niille, jotka olivat vaatineet pommitusten lopettamista tai
keskeyttämistä: "Jos näitä neuvoja olisi noudatettu,
Taleban olisi edelleen vallassa lähes koko Afganistanissa."
Sen jälkeen asiaan tarttui Helsingin Sanomien toimittaja Saska Snellman,
joka rauhanaktivistin uraansa muistellen huokaili: "Onko tosiaan pakko
olla Kimmo Sasin kanssa samaa mieltä? Miten tässä näin
pääsi käymään?" Huokailtuaan ja vedettyään
Afganistanin, Persianlahden ja Kosovon sotien mutkat suoriksi Snellman päätyi
olemaan Sasin kanssa samaa mieltä: "pitäisi hyväksyä,
että sota voi joissakin tilanteissa olla välttämätön
- ellei hyvä, niin ainakin pienempi paha".
Asiassa on vähintään kolme näkökulmaa. Tärkein
niistä on periaatteellinen. Voidaanko sota hyväksyä tavaksi
ratkaista ongelmia? (Emmekä puhu nyt puolustussodasta maahanhyökkääjää
vastaan.) Voiko paha - sotiminen, pommittaminen, siviilien tappaminen -
aiheuttaa hyvää ja pitääkö se hyvän nimissä
hyväksyä? Mitä moraalia on oikeuttaa siviiliuhrit "välttämättömänä
pienempänä pahana"?
Jos sota hyväksytään keinoksi, ei jää muuta
neuvoa kuin kehottaa: "Antaa mennä, pojat!" Sodan kynnystä
on Persianlahden sodasta lähtien jatkuvasti alennettu. Sodankäynti
on hivutettu kansainvälisen politiikan hyväksytyksi normiksi.
Kansainvälisen politiikan militarisoimiselle on raivattu röyhkeästi
yhä lisää tilaa. Sodan hyväksyminen keinoksi ratkaista
ongelmia on antautumista tämän kehityksen edessä. Kuka uskoo,
että Afganistan on viimeinen? Katseet tähyävät jo seuraavia,
tietysti Washingtonin näkökulmasta tarkkaan valikoituja, kohteita.
Toinen näkökulma liittyy sodankäynnin konkretiaan. Miten
Sasi ehti jo pari viikkoa sitten laskea Afganistanin "vähäiset"
uhrit, kun niitä on tullut sen jälkeen koko ajan lisää?
Kuinka paljon, ja kuinka paljon lisää vielä tulee, kuinka
paljon ihmisiä kuolee sodan takia nälkään ja kylmyyteen,
kuinka paljon tapetaan joukkomurhissa, sitä kukaan ei tiedä. Sillä
mihinkään mitä Afganistanista raportoidaan ei voi luottaa.
On lyhytnäköistä julistaa sotiminen Afganistanissa onnistuneeksi.
Sodan saldoahan me emme voi vielä tietää. Taleban-hallinnon
kukistamisenhan ei pitänyt olla sodan varsinainen päämäärä.
Kenties sodan saldona ovat tuhannet kuolleet ja vammautuneet, yhden palkkasoturiarmeijan
vaihtuminen toiseen ja väkivallan kierteen jatkuminen.
Kolmas aspekti liittyy USA:n liittolaisineen käymien sotien todellisiin
vaikuttimiin ja seurannaisvaikutuksiin. Snellmanin naiivisti toistamiin
USA:n selityksiin ei kannata uskoa enempää Afganistanin sodan
kuin aiempienkaan sotien osalta. Jos tai kun sodankäynnin vaikuttimet
ovat muut kuin julistetut, sodan käyttäminen keinona on monin
verroin rikollista ja sen seurannaisvaikutukset arvaamattoman vaarallisia,
myös terrorismiongelman ja maailman tulevaisuuden kannalta. (ES)
Elinkeinoelämän valtuuskunnan Evan tuore raportti suomalaisten
asenteista osoittaa, että mielipideilmasto maassa on koko ajan muuttumassa.
Jos jo edellisen vuotta 1998 koskeneen selvityksen tuloksista heijastui
kansalaisten halu panna jarruja markkinavoimille, niin syksyllä 2000
kansalaisten keskuudessa olivat jäsentymässä poliittisiin
tahoihin ja politiikan suuntaan kohdistuvat muutosvaatimukset.
Ulko- ja turvallisuuspolitiikan alalla tämä ilmenee muun muassa
Nato-jäsenyyden vastustuksen lisääntymisenä. Vain kahdeksan
prosenttia kansalaisista oli enää ehdottomasti sitä mieltä,
että Suomen tulisi liittyä Natoon. Myös suhtautumisessa EU-jäsenyyteen
suunta oli sama. Ja entistä harvempi oli sitä mieltä, että
Suomi on saanut hyvin äänensä kuuluviin EU:n päätöksenteossa.
Entistä useampi, peräti 85 prosenttia, oli täysin tai
jokseenkin samaa mieltä siitä, että suomalainen hyvinvointivaltio
on aina hintansa arvoinen, vaikka hyvän sosiaaliturvan ja muiden julkisten
palvelujen ylläpitäminen maksaa. Terveydenhuolto, sosiaaliturva
ja koulutus olivat korkealla kansalaisten tärkeimpinä pitämissä
kehittämiskohteissa. Julkisten palvelujen yksityistämistä
vastusti nyt selvä enemmistö suomalaisista.
Peräti 73 prosenttia oli täysin tai jokseenkin samaa mieltä
siitä, että muuttoliikettä kasvukeskuksiin tulisi hillitä,
vaikka se edellyttäisi suuria kustannuksia aiheuttavia aluepoliittisia
tukitoimia.
Peräti 70 prosenttia jakoi enemmän tai vähemmän sen
mielipiteen, että omistus keskittyy maassamme huolestuttavasti, ja
66 prosenttia sen mielipiteen, että yhteiskunta on ajautunut liiaksi
sokeiden markkinavoimien ja itsekkään voitontavoittelun ohjattavaksi.
Rikkaiden ja köyhien, kasvukeskusten ja syrjäseutujen sekä
hyvin ja huonosti koulutettujen ristiriitojen ja vastakohtaisuuksien arvioi
voimistuvan 78-63 prosenttia kansalaisista. Sama trendi oli tulevaisuuteen,
vuoteen 2025 ulottuvassa ennakoinnissa. Selvä enemmistö arvioi
tulo- ja hyvinvointierojen kasvavan ( 87%), maaseudun autioituvan (75%)
ja ympäristön tilan huomattavasti huonontuvan (67%). Enemmistö
ei uskonut elintason huomattavaan kohoamiseen, työttömyysongelman
ratkeamiseen eikä yksilön vaikutusmahdollisuuksien lisääntymiseen.
Harjoitettava politiikka on syvässä ristiriidassa kansan enemmistön
asenteiden ja toiveiden kanssa. Maa huutaa poliittista vaihtoehtoa. (ES)
Kuukauden kuluttua saa sinettinsä Lipposen hallituksen tekemä
suuri petos kansaa kohtaan, kun Suomen markka vaihtuu euroon. Suomi ajettiin
Emu-jäsenyyteen kansalaisia kuulematta, vaikka EU-jäsenyydestä
syksyllä 1994 äänestettäessä uskoteltiin, ettei
tuolloin äänestetty rahaunioniin liittymisestä eikä
markan hävittämisestä.
Hallitus jatkaa silmänsä ja korvansa sulkien EU-tiellä
kohti unionin Belgian huippukokousta. Hallituksen EU:n tulevaisuutta koskevassa
selonteossa tuetaan Nizzan sopimuksen hyväksymistä ikään
kuin irlantilaiset eivät olisikaan kaataneet sitä kansanäänestyksessä.
EU:n omien sääntöjen 46. pykälän mukaan sopimus
ei astu voimaan ennen kuin kaikki jäsenmaat ovat sen hyväksyneet.
Hallitus ei ole asiasta tietävinäänkään. Se on
demokratiaa a'la EU.
Selonteossa tuetaan EU:n toimivallan laajentamista ja liittovaltiokehityksen
voimistamista ja annetaan tuki epädemokraattisella konventtimenetelmälle
valmisteltavalle uudelle perussopimukselle. Konventtimenetelmän ydin
on se, ettei sopimuksesta koskaan tarvitse syntyä yhteisymmärrystä.
Siitä tehtävän yhteenvedon ei tarvitse vastata kaikkien jäsenmaiden
kantaa.
Selonteosta on tarkoituksella jätetty pois EU:n militarisointi.
Siitä ei puhuta sanaakaan, vaikka militarisointi etenee ripeää
vauhtia.
Hallitus selittää, että sen integraatiopolitiikka ei vaaranna
Suomen itsenäistä päätöksenteko-oikeutta. Todellisuudessa
itsenäistä päätösvaltaa luovutetaan koko ajan lisää
pois. (ES)