Elli Tompuri - Uusi nainen ja punainen diiva
Tällä otsikolla väitteli Helka Mäkinen tohtoriksi
Helsingin yliopistolla 23.2.2001 teatteritieteen alalta. Väitöskirja
on erittäin kiinnostava ja käsittelee tärkeätä
aihetta. Elli Tompuri (1880-1962) oli 1900-luvun merkittävimpiä
suomalaisia näyttämötaiteilijoita, ja samalla vuosisadan
alkupuolen teatterikentän ehkä tärkein toisinajattelija -
ja vieläpä nainen.
Tompuri on suurelle yleisölle tunnettu erikoisesti kolmiosaisista
muistelmistaan ja muista teatteria käsittelevistä teoksistaan,
joita hän kirjoitti elämänsä parina viimeisenä
vuosikymmenenä 1940-50-luvuilla. Profiili-sarjassa ilmestyi vielä
tiivistelmä noista aikoinaan kohutuista ja paljon kiitetyistä
muistelmista nimellä Myrskylinnun tie (WSOY 1980). Tompuri on muutenkin
paljon muisteltu, mutta toistaiseksi kovin vähän tutkittu kulttuuripersoona.
Helka Mäkisen väitös paikkaa tässä suhteessa
tärkeän aukon, vaikka ei olekaan lopullinen elämäkerta
tuon ´myrskylinnun´ vaiheista, eikä pyrikään
sellainen olemaan. Mäkinen ei siis kirjoita perinteistä kronologista
elämäkertaa, sellainen siis odottaa edelleen tekijäänsä,
vaan keskittyy eräisiin Tompurin elämän käännekohtavaiheisiin,
joilla voi katsoa olevanerityistä merkitystä koko suomalaisen
teatterielämän itseymmärrykselle.
Mäkisen valitsemat vaiheet ovat: 1) Tompurin läpimurtorooli
Oscar Wilden Salomena Suomen Kansallisteatterissa ja omana turneena ympäri
maata 1905-06, 2) Tompurin ´marginalisoituminen´, eli joutuminen
syrjään teatterikentän valkoisilta valtavirroilta 1918-23,
3) hänen uransa ´punaisena diivana´ ja suomalaisen sodan
ja fasismin vastaisen rintaman eräänä symbolina 1930-luvulla,
ja 4) Tompuri muistelijana, joka saikin ehkä yllättäen laajan
kansallisen tunnustuksen sotien aikana ja niiden jälkeisessä Suomessa.
Mäkisen käsittelemät käännekohdat ovat hyvin
valitut ja ne valottuvat väitöskirjassa monipuolisesti. Tietenkin
paljon jää myös pois, sillä Tompurin kaikki vaiheet,
sekä ylä- että alamäet, ´etu-, taka- ja syrjähypyt´
ovat omalla tavallaan kiinnostavia. Mäkinen on vielä nuori tutkija
ja toivottavasti hänelle suodaan joskus jatkossa mahdollisuus kirjoittaa
Tompurista myös kattava elämäkerta, mikä yleensä
ei voikaan olla juuri väitöskirjan aihe.
Kuten hyvään väitöstapaan kuluu on Mäkisen nyt
ilmestynyt tutkimus ongelmakeskeinen ja sillä on oma teoreettinen viitekehyksensä,
ranskalaisen Pierre Bourdieun kehittelemä sosiologinen toiminnan teoria,
jota Mäkinen soveltaa johdonmukaisesti, ehkä paikoin liiankin
palikkamaisesti. Bourdieun teoriat ovat lisäksi Suomessakin niin usein
sovellettuja, että ne eivät aina enää tuota uusia oivalluksia,
vaan alkavat vaikuttaa vanhan kertaukselta.
Tämä koskenee kuitenkin yhteiskuntatieteitä yleensä,
ei niinkään teatteritiedettä, minkä alueella teorian
muodostus Suomessa on muutenkin lähtenyt vasta hitaasti liikkeelle.
Toinen Mäkisen valitsema teoreettinennäkökulma ovat erilaiset
feministisen tutkimuksen tuottamat tulokset, mikä tietenkin Elli Tompurista
puhuttaessa on enemmän kuin paikallaan.
Tämänkin vuoksi on ymmärrettävää, että
tekstin sivuilla vilahtelee aina silloin tällöin toinenkin ´uusi
nainen ja punainen diiva´ Suomessa, nimittäin Tompurin aikalainen
ja hyvä ystävä Hella Wuolijoki (1886-1954).
On tavallaan historiallinen vahinko, että tämä ´tuttu
paristo´ ei koskaan päässyt läheisempään
yhteistyöhön keskenään sotien välisenä aikana,
vaan he ajautuivat molemmat omalla tavallaan marginaaliin. Tuosta yhteistyöstä
olisi voinut syntyä näyttävää jälkeä
patriarkaalisessa ja luterilaisessa, suojeluskuntien vahtimassa valkoisessa
Suomessa (tosin molemmat ladyt olivat niin itsenäisiä ja omapäisiä,
että yhteistyö olisi voinut jäädä lyhyeksi).
Wuolijoesta ilmestyi muuten viime vuoden lopulla Helka Mäkisen esimiehen
ja kollegan, Helsingin yliopiston teatteritieteen professorin Pirkko Kosken
samalla tavoin erittäin kiinnostava ja perusteellinen esitys Kaikessa
mukana, Hella Wuolijoki ja hänen näytelmänsä (Otava
2000). Jopa Wuolijoen tyttärenpoika, ulkoministeri ja itsekin lähihistorian
aiheesta (Pekka Kuusi) väitellyt tohtori Erkki Tuomioja totesi Helsingin
Sanomissa (7.1.2001), että näytelmäkirjailijana Hellasta
lienee nyt lähes kaikki sanottu, vaikka ´valkoisen variksen´
muissa puolissa voi olla vielä paljonkin tutkittavaa.
Mäkisen Tompuri-tutkimus on väitöskirjaksi harvinaisen
selkeätä ja suorasanaista suomea, siksikin sille soisi riviväikkäriä
laajemman lukijakunnan. Tietenkin se pyrkii kohtuulliseen puolueettomuuteen
ja monipuolisuuteen, mutta ei myöskään salaa tutkijan sympatioita,
jotka,mukavaa kyllä, ovat samansuuntaiset kuin Tompurilla itsellään,
ja kohdistuvat syrjittyihin, vähäosaisiin ja naisiin.
Erikoisesti kaksi jaksoa Mäkisen tutkimuksessa valottuvat monipuolisesti
ja ovat myös poliittisesti äärimmäisen kiinnostavia:
läpimurtorooli Salomena välittömästi suurlakon 1905
jälkeisessä Suomen suuriruhtinaskunnassa ja Kaunis Saksa - Poltettua
runoutta heti lapualaisvuosien jälkeen 1933 - se oli merkittävä
suomalaisen kansanrintaman alkusignaali (tämän lausuntaillan ainutlaatuinen
tekstikokonaisuus löytyy väitöskirjasta sen viimeisenä
liitteenä). Nämä kaksi jaksoa ainakin pitäisi jokaisen
taiteen ja yhteiskunnan välisistä suhteista kiinnostuneen teatterintekijän
lukea - ja miksei ei myös ns. suuren yleisön edustajien.
Jos puutteita haetaan, niin hieman ihmettelin Raoul Palmgrenin vähäistä
osuutta Mäkisen tutkimuksen tekstissä ja lähteissä,
joihin eivät kuulu edes R. Palomeren nimellä julkaistut loisteliaat
muistelmat 30-luvun kuvat (Tammi 1953). Niistä ainakin minä ensi
kertaa oivalsin, mikä merkitys Tompurin taiteella tuolloin oli, ja
kuinka historiallinen tapahtuma oli juuri lausuntailta Kaunis Saksa - Poltettua
runoutta.
Tämä on ehkä myös ikäpolvikysymys: meille suurten
ikäluokkien radikaalisiiven edustajille juuri Palmgren ja hänen
tuotantonsa on ollut niin ratkaiseva herättäjä 1900-luvun
alkupuolen suomalaisen todellisuuden tajuamiselle, erikoisesti kulttuurin
ja taiteen alueella, että soisin kaikkien aina mainostavan juuri Palmgrenia.
2000-luvun alkaessa löytyy kuitenkin myös useita muita asian hyviä
tutkijoita, joista Helka Mäkinen itse alkaa olla mielestäni nyt
esimerkki, eräiden toisten joukossa.