TA-ARVIO: Saatanalliset säkeet natsismista
Edward Said on teoksessaan Ajattelevan ihmisen vastuu käsitellyt muun muassa totuuden puhumista. Said menee teoksessaan niin pitkälle, että vaatii intellektuelleja sitoutumaan ikuiseen sanasotaan kaikkein pyhimpinä pidettyjä näkemyksiä ja niitä vartioivia vastaan.
Nämä pyhinä pidettyjen näkemysten ja tulkintojen vartiomiehet ovat aiheuttaneet aikain saatossa mittaamatonta tuhoa, koska eivät ahdasmielisyydessään siedä erimielisyyttä tai vähäisintäkään uutta ja erilaista tulkintaa betoniin valetusta muka-totuudesta. Ehdoton vapaus ajatella ja ilmaista mielipiteitään on älykön tärkein tavoite; sen puolustamisen hylkääminen tai sen perustuksiin puuttumisen sietäminen tarkoittaa älykön tapauksessa oman kutsumuksensa täydellistä pettämistä!
Kirjailija Salman Rushdien Saatanallisten säkeiden sisällöstä voi olla mitä mieltä tahansa, mutta sen puolustamisen voi kuitenkin hyvällä syyllä sanoa olleen ehdottoman tärkeää jo muiden kirjailijoiden, lehtimiesten ja historioitsijoiden ilmaisunvapauteen kohdistuneiden rikkomusten tähden.
Said korostaa, että ilmaisunvapautta ei voi tavoitella yhdellä alueella ja hylätä toisella! Hänen mukaansa jumalallista auktoriteettia puolustavien kanssa ei voi keskustella, sillä auktoriteetilla on tapana iskeä poikkeavia käsityksiä esittäviä älyköitä penin halpamaisin asein.
Yksi viime vuosikymmenten tärkeimpiä kysymyksiä sananvapauden saralla on ollut auktoriteetin kyseenalaistaminen, ellei peräti sen rikki räjäyttäminen. Yksi taistelukenttien kelvottomimpia tapoja on osoitella hurskaasti väärinkäytöksiä muualla ja antaa anteeksi omassa yhteiskunnassa tapahtuvat sananvapausrikkomukset.
o o o
Valtiotieteiden tohtori, dosentti Johan Bäckman tietää mitä on olla betoniin kaiverrettujen historiakäsitysten oikoja. Hänen juuri ilmestynyt teoksensa Pronssisoturi on herättänyt pahaa verta niin, että hänelle on satanut uhkauksia ja törkypostia, ja hänen oikeutensa toimia yliopistossa opettajana on kyseenalaistettu sananvapautta valvovan PEN-järjestön useiden jäsenten toimesta. Häneen on lyöty milloin FSB-miehen, milloin provokaattorin tai kommunistin leimaa.
Mistä tässä "sensorien" kynsiin joutuneessa teoksessa lopulta on kysymys? Sen esittelyteksti toteaa kirjan olevan "jännittävä sukellus Suomen ja Viron historian torjuttuihin muistoihin sekä siihen kevääseen, jolloin Tallinnan Pronssissoturi-patsaasta tuli venäläisen intifadan symboli."
Pronssisoturi on ennen kaikkea suomalais-virolaisen natsismin kronikka. Bäckman on tehnyt todellisen suurtyön kirjaamalla tähän "natsismin mustaan kirjaan" lähes kaiken mahdollisen. Siinä liikutaan juutalaisten ja mustalaisten kansanmurhan jäljillä niin vankileirien saaristossa Itä-Karjalassa kuin Virossakin.
Bäckman on kuin reportteri, joka kurkkii keskitysleireille piikkilankojen raosta; hän seisoo vastakaivetun haudan äärellä pian ammuttavien housuissa, hän haistelee Virossa teurastettujen juutalaislasten ja -naisten käryäviä ruumiita. Jatkuvasti hän palaa myös kommunistien karmeisiin kohtaloihin natsien kynsissä. Kerttu Nuortevan raiskauksesta ja nöyryyttämisestä on raskasta lukea, vaikka itse tarina pääpiirteissään on tuttu. Pronssisoturi kasvaa joutsenlauluksi fasismia vastaan taistelleille tovereille.
Johan Bäckman ei päästä tappajia helpolla. Hän seuraa heidän jälkiään Islantiin, Australiaan ja Etelä-Amerikkaan. Hän jahtaa armotta heidän jälkeläisiäänkin yhteiskunnan johtopaikoille. Hän viskelee kalikoita, tai oikeastaan kasapanoksia niin että jytisee. Suomalainen lehdistökin saa oman paukkunsa. Kuka Suomessa lietsookaan ryssävihaa? kysyy Bäckman.
Entä onko niin, että vanha virolaissuomalainen natsiyhteistyö Neuvostoliiton ja kommunismin kaatamiseksi jatkuu edelleen uusin maustein nyky-Venäjän kampittamisena? Miksi vanhan natsiyhteistyön salaaminen on niin tärkeää? Entä ketkä tätä työtä tekevät ja keitä se hyödyttää? ...
ARTO TUOMINEN
* Arvio kirjasta Johan Bäckman: Pronssisoturi – Viron patsaskiistan tausta ja sisältö. Tarbeinfo 2008, sivuja 381.