Hallitus on tehnyt koko vaalikauden ajan miljardiluokan talouden ”sopeutustoimia” – eli leikkauksia ja veronkorotuksia.

Vaikka joitain kosmeettisia näkemyseroja hallituspuolueiden talouspoliittisista linjauksista löytyykin, toistaa pohjavire hyvin samaa säveltä. Taustalla on uusklassinen taloustiede – se sama, jonka mukaan niin teollisuusmaiden OECD-järjestö kuin vaikkapa Euroopan unioni tekevät talouspoliittisia linjauksiaan.

Uusklassisen koulukunnan haastaja

Raha ja talous –blogia (rahajatalous.wordpress.com) pyörittävä kaksikko Jussi Ahokas ja Lauri Holappa on jo muutaman vuoden ajan pyrkinyt tuomaan talouspoliittiseen keskusteluun toisenlaista näkökulmaa. Heidän edustamansa jälkikeynesiläinen koulukunta edustaa uusklassisesta radikaalisti eroavaa talouspolitiikkaa.

Maaliskuun alussa ilmestyi Liken kustantamana Rahatalous haltuun –kirja, jossa Holappa ja Aho käyvät läpi kapitalistisen talouden toimintaperiaatteita ja piirteitä, mutta esittävät myös konkreettisia poliittisia ratkaisuja, joilla voidaan toteuttaa kirjan alaotsikossa hahmoteltu tavoite: irti kurjistavasta talouspolitiikasta. 

Yksiäänisyys kaventaa demokratiaa

Taloustieteen ja laajemminkin talouspolitiikan yksiäänisyys on Lauri Holapan mukaan hyvin ongelmallista.

– Kaikki yhteiskunnallinen tutkimus on aina luonteeltaan näkökulmallista, jopa ideologista. Se koskee niin kirjamme edustamaa jälkikeynesiläistä suuntaa kuin valtavirran uusklassista näkemystä. Tätä ei julkisessa keskustelussa ymmärretä.

Holapan mukaan tämä johtaa siihen, että syntyy kummallisia nimityksiä, kuten ”talousviisaat” tai ”talousmiehet”. Taloustieteilijöistä puhutaan objektiivisen, neutraalin tieteen edustajina, vaikka on olemassa erilaisia koulukuntia.

Hänen mielestään on hyvä, että koulukuntia on erilaisia, mutta tällä hetkellä suomalaisessa keskustelussa kuuluu vain uusklassisen taloustieteen ääni.

– Tämä aiheuttaa demokratian kannalta ongelmia, koska talouspolitiikan reunaehdot tulevat uusklassisesta teoriasta. Monet poliittiset päättäjät eivät edes osaa kuvitella vaihtoehtoja.

Eräs kirjan tavoitteista onkin laajentaa julkista keskustelua ja sitä myötä demokratiaa.

Raha on kapitalismin keskeinen instituutio

Klassinen ja uusklassinen taloustiede edustavat Holapan mukaan näkemystä, että talous on ennen muuta niin sanottua vaihtokauppataloutta. Siinä korostetaan reaalisten tekijöiden, kuten työn tuottavuuden ja tarjonnan merkitystä pitkällä aikavälillä. Nimellisillä, rahamääräisillä tekijöillä ei nähdä olevan suurtakaan merkitystä.

Sen sijaan jälkikeynesiläinen koulukunta korostaa rahan asemaa kapitalismin keskeisimpänä instituutiona. Kapitalismin keskeiset prosessit kietoutuvat rahan ympärille.

Teoriat ja näkemykset ovat toki ajan saatossa kehittyneet myös uusklassisen valtavirtateorian piirissä. Yhtä kaikki johtopäätökset ovat Holapan mukaan edelleen samoja.

Uusklassisen taloustiede väittää, että pitkällä aikavälillä kokonaiskysynnällä ei ole merkitystä vaan ainoastaan työn tuottavuus ja tarjonta määrittävät talouskasvun ja työllisyyden tason.

Sen sijaan jälkikeynesiläinen, rahataloudellinen koulukunta korostaa kokonaiskysynnän merkitystä työllisyyteen ja talouskasvuun.

Kapitalismia eteenpäin kiihdyttävä voima on tarve kerryttää rahamääräisiä voittoja. Esille nousevat myös rahan velkaluonne ja se, miten velan varallakin toteutettavat investoinnit synnyttävät uutta rahavarallisuutta talouteen.

Kapitalismi on kysyntävetoista

Ei ole syytä olettaa, että kokonaiskysyntä automaattisesti tasaantuisi jollekin luonnolliselle tasolle. Kokonaiskysyntä voi heilahdella, minkä vuoksi me tarvitsemme julkisen vallan toimia, joilla kysyntää ylläpidetään maksimaalisella tasolla.

Mikäli kysynnästä ei pidetä huolta, työttömyys kasvaa ja talouskasvu hidastuu. Tätä puolta ei esimerkiksi euroalueella harjoitetussa talouspolitiikassa ole otettu tarpeeksi huomioon.

Länsi-Euroopan maihin oli jo ennen talouskriisiä pesiytynyt korkea työttömyys. Investointivetoisesta politiikasta on luovuttu, mikä on näkynyt Suomessakin korkeina työttömyyslukuina.

Poliittinen eliitti uskoo, että työn tarjonnan lisääminen parantaisi työllisyystilannetta tai vauhdittaisi talouskasvua. Kokonaiskysynnän merkitys on sivuutettu kokonaan.

– Kapitalismi on kysyntävetoinen järjestelmä, summaa Holappa.

Tavoitteeksi täystyöllisyys

Jussi Ahokas selventää kirjan poliittista osuutta: miten nämä tuiki tärkeät kysyntätekijät otetaan talouspoliittisessa päätöksenteossa jatkossa paremmin huomioon.

Ahokkaan mukaan lähtökohtainen ajatus on, että yhteiskunnassa kannattaa tavoitella täystyöllisyyttä. Se tarkoittaa sitä, että kaikilla niillä, jotka haluavat ja kykenevät työtä tekemään, on myös siihen mahdollisuus.

Mikäli töitä ei kaikille järjesty niin sanotusti työmarkkinoiden kautta, ehdottavat Ahokas ja Holappa työtakuujärjestelmää. Se tarkoittaa valtion sitoutumista viime kädessä työllistää ne, jotka työtä haluavat.

– Emme tarkoita vastikkeellista sosiaaliturvaa, vaan oikeita työpaikkoja, joista maksetaan yhteisesti sovittua minimipalkkaa, tarkentaa Ahokas.

Kohti vakaampaa taloutta

Toisena tavoitteena Ahokas nostaa esille talouden vakauden.

– Viime vuosien finanssikriiseihin ja niistä seuranneisiin reaalitalouden kriiseihin ei ole kyetty nykyisellä talouspolitiikalla vastaamaan ilman että on seurannut syvä lama ja yhteiskunnallinen kriisi esimerkiksi eteläisessä Euroopassa, huomauttaa Ahokas.

Hänen mukaansa nykyinen euron kriisi johtuu paljolti siitä, että valuuttajärjestelmä mahdollistaa taloudellisten epätasapainojen syntymisen eikä epätasapainoja voi korjata sen sisällä. Tämä asettaa reaalisia rajoitteita kysynnän sääntelyn politiikalle. Markkinavoimat estävät valtioita harjoittamasta elvyttävää, täystyöllisyyteen tähtäävää politiikkaa. Sen vuoksi eurooppalaisen rahajärjestelmän instituutioihin on tehtävä muutoksia. Esimerkiksi Euroopan keskuspankin pitäisi tukea voimakkaammin finanssipolitiikkaa.

Toinen kirjassa esitetty ratkaisumalli on globaalin tason järjestelmä, joka on poliittisesti hankalampi toteuttaa.

– Kirjassamme Suomi kuuluu yhä euroalueeseen, ja sen vuoksi kysynnän sääntelyn pitää olla euroalueen laajuista, toteaa Ahokas.

Investoinnit vauhtiin

Ahokkaan ja Holapan mukaan paras tapa kaventaa nykyisten rahoitusmarkkinoiden valtaa on lisätä keskuspankin valtuuksia. Keskuspankki tarvittaessa – eli kun kokonaiskysyntä supistuu – tukee suoraan valtioita, jotta ne voivat harjoittaa elvyttävää talouspolitiikkaa. Tämä laajentaa politiikan tekemisen mahdollisuuksia muutenkin kuin vain talouden alalla.

Kysyntää on myös syytä järkevästi säädellä. Jussi Ahokas toteaa, että kysynnän sääntelyn peruspohja löytyy julkiselta sektorilta, julkisesta tuotannosta ja tulonsiirroista, jotka vakauttavat automaattisesti taloutta. Tämä merkitsee nykyisen hyvinvointivaltion roolin laajentamista.

Tämän rinnalle tarvitaan investointipolitiikkaa, jolla vastataan talouden heilahteluihin.

– Rahataloudessa investoinnit luovat paitsi uutta kysyntää, myös uusia innovaatioita ja auttavat ottamaan harppauksia tuotantorakenteen ja uudenlaisen teknologian kehittämisessä, huomauttaa Ahokas.

Kokonaiskuvioon kuuluvat myös tulonjakoa tasoittavat mekanismit. On fakta, että matalamman tulotason omaavat käyttävät tuloistaan suurimman osan kulutukseen, mikä pitää omalta osaltaan talouden pyöriä pyörimässä. Tuloerojen tasaamisella on toki muitakin yhteiskunnallisia hyötyjä.

Kapitalistisessa taloudessa voi syntyä paineita inflaatiolle, rahan arvon alenemiselle. Ahokas ja Holappa esittävätkin kirjassaan erilaisia ratkaisumalleja, joilla inflaatiota voidaan hillitä. Palkankorotukset voidaan esimerkiksi tehokkaasti sitoa yleiseen tuottavuuteen.

Kestävät perusideat

Rahatalous haltuun –kirjan julkaisutilaisuuteen Helsingin yliopiston Tiedekulmaan oli teosta kommentoimaan saapunut kaksi raskaan sarjan suomalaista talousvaikuttajaa.

Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen (VATT) ylijohtaja Juhana Vartiainen on tullut tutuksi tavastaan heittää julkiseen keskusteluun melkoisen provosoivia puheenvuoroja ja ehdotuksia. Milloin hän on ollut vaatimassa sosiaaliturvaa vastikkeelliseksi, milloin palkkojen leikkaamista kilpailukyvyn parantamiseksi.

Työeläkeyhtiö Ilmarisen johtaja Jaakko Kiander työskenteli aikaisemmin ay-liikettä lähellä olevan Palkansaajien tutkimuslaitoksen johtajana. Kiander edustaa näkökulmaa, joka on Vartiaista huomattavasti lähempänä Ahokkaan ja Holapan jälkikeynesiläisiä linjauksia.

Sekä Vartiainen että Kiander pitivät kirjaa hyvänä ja selkeänä puheenvuorona, josta oppii kansantaloudesta paljon.

Vartiaisen mukaan Keynesin perusidea on kestävä: talous voi ajautua pitkäaikaiseenkin taantumaan. Paljon muutakin allekirjoitettavaa Vartiainen kirjasta löytää.

Vartiainen huomauttaa, että keynesiläinen politiikka vaatii järjestelmältä paljon. Päätöksenteon pitää olla valistunutta ja ylikansallista, eikä Vartiainen oikein tunnu luottavan siihen, että kumpikaan näistä toteutuisi.

Vartiaisen mukaan kestävyysvaje – työllisten määrä suhteessa työvoiman ulkopuolella olevaan väestöön – on yhteiskunnallinen ongelma, johon pitää jollakin tavalla vastata.

Työttömyyslukuja vedetään hatusta

Vartiainen kokee rakenteellisen työttömyyden torjumisen kysyntää kasvattamalla ongelmalliseksi. Miten estetään palkkojen ja sitä myötä hintojen nousu ja inflaation ryöstäytyminen käsistä? Hänen mukaansa täystyöllisyyden lupaukset ovat enimmäkseen populistista politiikkaa. Suomessa on mahdotonta päästä alle kuuden prosentin työttömyyteen.

Jaakko Kiander huomauttaa, että kunkin maan niin sanottu luonnollinen työttömyysaste on pitkälle mutu-tuntumaa ja määrittyy vaihtelevasti. Esimerkiksi OECD arvioi sen järjestään liian korkeaksi. Esimerkiksi EU:n komission esittämät luvut ovat usein hatusta vedettyjä, vaikka niillä on suuri poliittinen merkitys.

Kianderin mukaan Yhdysvalloissa on toteutettu huomattavasti keynesiläisempää politiikkaa kuin Euroopassa. Siellä valtio lähti voimakkaasti omilla toimillaan elvyttämään kriisissä jumittavaa taloutta.

Kestävyysvajeeseen Kiander, Holappa ja Ahokas kommentoivat, että mikäli työttömyyttä voidaan painaa alaspäin muutamalla prosenttiyksiköllä, korjautuu koko paljon puhuttu vaje sen myötä.

– Esimerkiksi Ruotsissa julkisen talouden alijäämä on samaa luokka kuin Suomessa, mutta siihen suhtaudutaan eri tavalla. Meillä on kriisi, siellä ei, kuvaa Kiander näkökulmien eroa naapurimaiden poliitikkojen välillä.

Rahatalous haltuun vastaa kahteen huutoon

Lauri Holapan mukaan Rahatalous haltuun –kirja syntyi vastaamaan kahteen huutoon, ja sen vuoksi sillä on kaksoisluonne.

– Haluamme osallistua akateemisella tasolla käytävään taloustieteelliseen keskusteluun. Suomessa taloustieteellinen keskustelu on jopa poikkeuksellisen uusklassista. Jostakin muusta taloustieteen traditiosta ponnistavaa perusteosta ei ole julkaistu miesmuistiin. Viime syksynä ilmestyi Antti Alajan ja Esa Suomisen Taloutta työväelle, mutta se on luonteeltaan erilainen.

Akateemisen tason ohella Jussi Ahokas ja Holappa esittävät eväitä konkreettiseen talouspoliittiseen keskusteluun. Kyseessä on siis tietokirja, jolla pyritään vaikuttamaan myös politiikkaan.

Kaikkeen kirja ei tarjoa ratkaisua. Esimerkiksi pinnalla olevat kysymykset sosiaalisesta ja ekologisesta kestävyydestä ovat Ahokkaan mukaan kirjassa kevyesti käsiteltyjä, vaikka näitä todellisia resurssirajoitteita on syytä pohtia vakavasti.

Jaakko Kiander pitää kirjan vahvuutena rahan käsittelyä.

– Tämä kertoo hyvin siitä, miten maailma pyörii ja miten sitä rahaa voidaan tehdä. Se on monille aika mystinen juttu, että mistä se raha tulee, Kiander sanoo.

– On aina hämmentävää kuulla, että rahaa voidaan käytännössä tehdä rajattomasti, kun aina kuitenkin itketään rahapulaa.

Kianderin mukaan valtavirtaisessa talousteoriassa ei käsitellä rahaa juuri lainkaan.