Antimilitaristit kokoontuivat Laukaan Nammo-tehtaan porteille protestoimaan suomalaisen aseteollisuuden osuutta Gazan sotaan. PATRIArkaatti Palasiksi -ryhmä sulki tehtaan rahdin kuljetusväylän ja syytti Nammoa palestiinalaisten kansanmurhasta hyötymisestä. Mielenosoittajat vaativat Suomen asekauppojen lopettamista ihmisoikeuksia rikkovien maiden kanssa sekä radikaalia muutosta maan asepolitiikkaan.
Kun Yle ja yliopisto kohtasivat luokan
04.09.2025 - 10:15
Antero Holmila ja Marko Tikka (oikealla) piirsivät kuvan ajasta, 60- ja 70-luvuista, jolloin media ja politiikka olivat erottamattomasti kietoutuneet yhteen. Kuva: JP (Juha-Pekka) Väisänen.
Tampereen Työväenmuseo Werstas tarjosi elokuun lopulla tilan keskustelulle, joka ei jäänyt pelkäksi menneisyyden muisteluksi. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seuran kesäseminaari 2025 kokosi yhteen kymmeniä osallistujia – tutkijoita, keskustelijoita ja kuulijoita, joiden puheenvuoroista välittyi akateeminen asiantuntemus, työväenkulttuurin harrastuneisuus sekä kiinnostus yhteiskunnallisiin rakenteisiin.
Paneelikeskustelu “Punainen Tampere, punainen Yle?” avasi näkymiä 1970-luvun kulttuuriseen ja poliittiseen perintöön. Jyväskylän yliopiston professori Antero Holmila johdatti kuulijat aikakauden mediatodellisuuteen, jossa Yleisradion rooli oli kaikkea muuta kuin neutraali:
“Yleisradio toimi 1970-luvulla voimakkaan politisoitumisen tilassa, jossa puolueiden ja erityisesti vasemmiston vaikutusvalta näkyi suoraan ohjelmapolitiikassa.”
Holmila korosti, että historiantutkimus ei näe 1970-lukua yksivärisenä vaan kerroksellisena:
“On tärkeää muistaa, että se, mitä me tänään kutsumme punaiseksi 1970-luvuksi, näyttäytyy historiantutkijan silmin monisyisempänä ilmiönä kuin pelkkänä poliittisena värityksenä.”
Yleisradio oli paitsi vallankäytön väline myös yhteiskunnallinen foorumi:
“Yle ei ollut vain vallankäytön väline, vaan myös foorumi, jossa käytiin koko yhteiskuntaa koskevia kamppailuja sananvapauden, kulttuurin ja tiedonvälityksen rajoista.”
Keskustelussa nousi esiin myös vertailu nykyhetkeen. Kun yleisöstä kysyttiin, mitä tutkijat olivat oivaltaneet 1970-luvun tutkimuksesta tämän päivän rähmällään olemisen näkökulmasta, Holmila vastasi varoen – mutta myönsi havainneensa, että nykyajassa on samoja tunnistettavia piirteitä kuin tuolloin. Rähmällään olo ei ole vain menneisyyden ilmiö, vaan se voi ilmetä myös nykyisessä poliittisessa ilmapiirissä, vaikkapa suhteessa trumpilaiseen Amerikkaan.
Tampereen yliopiston dosentti Marko Tikka siirsi keskustelun painopistettä journalistien koulutuksen historiaan. Hänen puheenvuoronsa kuljetti kuulijat Tampereen toimittajakoulutuksen satavuotiseen kaareen – ei kronologisesti, vaan teemallisesti ja kokemuksellisesti:
“Tampereella alkanut toimittajakoulutus 1920-luvun lopulla oli aluksi pienimuotoista ja kytkeytyi vahvasti yliopistolliseen jatkokoulutukseen.”
“1970-luku merkitsi suurta murrosta, sillä silloin toimittajakoulutus institutionalisoitui osaksi Tampereen yliopistoa ja sen myötä opiskelijaliikkeiden vaikutus näkyi myös koulutuksen sisällöissä.”
“Kun tänään tarkastellaan sata vuotta täyttänyttä journalistien koulutusta Tampereella, näemme jatkuvan jännitteen ammattimaisuuden, akateemisuuden ja poliittisuuden välillä.”
Holmilan ja Tikan puheenvuorot täydensivät toisiaan. Kun toinen avasi Yleisradion politisoitumista ja sen merkitystä suomalaiselle julkiselle keskustelulle, toinen osoitti, kuinka toimittajakoulutus kulki rinnakkaista polkua ja heijasti aikansa poliittisia virtauksia. Yhdessä he piirsivät kuvan ajasta, jolloin media ja politiikka olivat erottamattomasti kietoutuneet yhteen.
Tampereen seminaari puhui luokasta – mutta ei sen kanssa
Keskustelu ei tarjonnut helppoja vastauksia, mutta se teki näkyväksi sen, miten historia ei ole vain taustaa vaan peili. Werstaan tilassa käytiin akateemista ja sivistynyttä analyysiä työväenliikkeen perinnöstä. Käytettyjen puheenvuorojen perusteella paikalla olleet kuulijat eivät edustaneet fyysisen työn tekijöitä, vaan pikemminkin akateemisten alojen duunareita ja työväenkulttuurin harrastajia.
Juuri siksi herää kysymys: missä tilassa, ja millaisessa muodossa, työväenliikkeen analyysi voisi tavoittaa ne, joiden elämästä se kertoo? Mikä olisi se paikka, jossa työläiset itse kuulisivat heistä kertovaa analyysiä – ei ylhäältä, vaan rinnalta? Voisiko se olla ammattiliiton taukotila, metallipajan kahvihuone, rakennustyömaan yhteinen aamupalaveri? Tai kenties festivaali, joka ei myy ideologiaa vaan tarjoaa tilan ajatella toisin?
Työväenliikkeen historia ei kuulu vain museoihin. Voisiko keskustelua käydä myös siellä, missä työtä tehdään – ja missä sen merkitys voidaan sanoittaa uudelleen.
Anteroi Holmilan mukaan historiantutkimus näkee 1970-luvun kerroksellisena. Kuva JP (Juha-Pekka) Väisänen.
Kirjoittajan artikkelit
Kun pääoma vie huollot ulkomaille ja osingot ajavat turvallisuuden edelle, jäävät työläiset puristuksiin – entinen Finnairin asentaja Ari Hautala kertoo, miten ammattiylpeydestä tuli globaalin halpatyökilvan sivutuote. Työväenluokan ääni on vaiennettu neuvottelupöydissä, mutta kone ei lähde ennen kuin ammattimies sen hyväksyy. Kysymys kuuluu: kuka lopulta määrää, milloin työ on tehty – markkinat vai työntekijä?
Metsästä tuli näyttämö ja näyttelijöistä sen tulkkeja, kun Metsäteatteri toi huumorin, utopian ja kriittisen kysymisen keskelle Sävärin metsää Sastamalassa. Metsäkissa2044-hankkeen osana toteutettu Puut ja heidän vehreytensä -demo kutsui yleisön katsomaan metsää toisin – ei vain kuitupuuna, vaan yhteisenä elämän tilana, jossa ilo ja nauru voivat olla radikaalia vastarintaa. Jutun lopusta löydät tiedot Tampereen metsissä syksyllä nähtävistä maksuttomista Metsäteatterin esityksistä ja niihin ilmoittautumisesta.
- ‹ edellinen
- 2 / 15
- seuraava ›
Tilaa Tiedonantaja!
Piditkö lukemastasi?
Auta Tiedonantajaa julkaisemaan jatkossakin.
Tue Tiedonantajaa lahjoituksella
tai tilaa lehti kotiin!
Teoria + Uutiset
Näyttivätkö kaikki naistenlehdet samalta 1960–1970-luvuilla – vaikka niiden sanoma palveli eri luokkia? Tamperelaisessa Työväki ja media -seminaarissa dosentti Arja Turunen nosti esiin yllättävän havainnon: vaikka suomalaiset naistenlehdet olivat ideologisesti kaukana toisistaan, niiden ulkoasu muistutti toisiaan hämmentävän paljon. Vasemmistolainen Uusi Nainen vaati rakenteellisia uudistuksia työväenluokan naisten aseman parantamiseksi, kun taas porvarillinen Suomen Nainen puolusti perinteisiä rooleja ja yksilön vastuuta. Kaupallinen Me Naiset liukui näiden välillä, myyden tasa-arvoa muodin ja kulutuksen kautta. Turusen puheenvuoro osoitti, että lehdet eivät olleet vain viihdettä – ne olivat luokkien välinen taistelutanner, jossa työväen ääni kamppaili näkyvyydestä pääoman hallitsemassa julkisuudessa. Kun nykykeskustelu tasa-arvosta ja oikeudesta itse määritellä oma sukupuoli käy yhä kiivaampana, on aika kysyä: kenen ääni kuuluu, ja kenen kokemukset eivät pääse lehtien sivuille?
Karl Marx -seura kokosi huhtikuisella Kirjan talolla Helsingissä seminaarissaan nimekkään joukon tutkijoita ja vasemmistolaisia ajattelijoita pohtimaan kysymystä, joka ei ole vain historiallinen: miten Seppo Toiviaisen perintö haastaa nykyvasemmiston ja ajattelun kenttää? Keskustelu sai lisävauhtia Lauri Hokkasen kirjasta Kommunismin teloitettu unelma – Seppo Toiviaisen elämä ja tragedia (Docendo, 2024), joka pyrkii kuvaamaan Toiviaista murheellisen kohtalon miehenä.
Laajassa Kansainvälisen naistenpäivän artikkelissa Tiina Sandberg käsittelee Suomessa vallitsevaa tilannetta naisiin kohdistuvan väkivallan suhteen sekä kysymystä militarismista ja naisiin kohdistuvasta väkivallasta. Suomen tilanne on paljon huonompi, kuin voisi kuvitella. Tasa-arvon mallimaassa naiset joutuvat erittäin usein väkivallan uhreiksi.