Ekomarxilainen varoituspuheenvuoro

Harvoin on näin pieneen kirjaan tiivistetty näin paljon asiaa, ja myös kehotuksia kapitalismin vastaiseen toimintaan. Tällä tavalla tiivistäisin ekomarxilaisen filosofin Andreas Malmin uusimman teoksen How to blow up a pipeline sanoman. 

Malmin teos tuo hyvin yksinkertaisella tavalla Malmin keskeisiä ajatuksia suurelle yleisölle. Hänen tuotantoaan ovat siteeranneet monet muut ilmastonmuutoksen vastaisen liikkeen kärkihahmot kuten esimerkiksi Naomi Klein teoksessaan Tämä muuttaa kaiken: Kapitalismi vs Ilmasto (suomentaneet Teppo Eskelinen ja Kaj Lipponen, Into Kustannus, 2015).

Malmin taustoista ja aikaisemmasta tuotannosta

Ruotsalainen Malm on ympäristöekologian dosentti Lundin yliopistossa. Hän istuu tieteellisen Historical Materialism lehden toimituskunnassa ja kirjoittaa säännöllisesti Jacobin -lehteen, Yhdysvaltain johtavaan vasemmistolaiseen julkaisuun. Lund väitteli vuonna 2012, ja väitöskirjasta julkaistiin myöhemmin isompi laitos Fossil Capital: The Rise of Steam Power and The Roots of Global Warming (2016, Verso) eli fossiilipolttoainepohjainen pääoma vapaasti suomennettuna. Teoksesta on tullut nopeasti nykyaikaisen ekomarxilaisuuden perusteoksia. 

Malm on vaikuttanut myös konkreettisen ilmastoaktivismin tasolla esimerkiksi ilmastolakkoliikkeessä ympäri Eurooppaa. Malmin puolue- ja ay-poliittinen tausta on polveileva, mutta toisaalta looginen: puoluetausta hänellä on entisessä trotskilaisessa Socialistiska Partietissa, joka on sittemmin hajonnut useampiin osiin. Tätä ennen hän työskenteli syndikalistisen ammattiliitto SAC:n Arbetarenin toimituskunnassa vastaten kansainvälisistä uutisista. 

Loogisella kehityksellä tarkoitan sitä, että useat ilmastonmuutoksen vastaisen liikkeen kapitalismikriittisen siiven jäsenet viehättyvät aluksi anarkismista, mutta ovat siirtyneet sittemmin marxilaisiin liikkeisiin kirkastettuaan omaa ideologista analyysiään yhteiskunnallisesta tilanteesta ja päädyttyään johdonmukaisempiin ratkaisuihin. 

Jos Malmin koko tuotannon sanoman haluaa tiivistää lyhyesti, niin Malmin lähtökohta on, että koko ihmiskuntaa, saati yksilöä ei voi syyllistää hiilidioksidipäästöistä, vaan omistava kapitalistiluokka on käytännössä vastuussa käynnissä olevasta ekokatastrofista. 

Malm on myös käyttänyt käsitettä ekologinen lenininismi. Malm on käyttänyt käsitettä koronakriisin aikana, ja nyt arviossa oleva teos on valmistunut koronakriisin aikana.

Optimismi siitä, että koronakriisi muuttaisi kapitalismia ja siinä olennaisesti vallitsevia riistosuhteita ovat erittäin vahvasti liioiteltuja.

Liitoiteltua optimismia vastaan

Teoksen aikana Malm toistaa varoituksen, että siitä huolimatta miten kapitalistiset tuotantovoimat ovat näennäisesti pysähtyneet koronakriisin aikana, todellisuus on jotain muuta. Vaikka lentokoneet ovat pysyneet maassa, samaan aikaan Shell ja British Petroleum ovat lisänneet tuotantoaan merkittävästi ja näin ollen saman aikaisesti myös päästöjä. 

Optimismi siitä, että koronakriisi muuttaisi kapitalismia ja siinä olennaisesti vallitsevia riistosuhteita ovat erittäin vahvasti liioiteltuja. Vaikka kapitalistisen riiston muodot ovat joutuneet perääntymään kriisin aikana ennen näkemättömällä tavalla, niin saman aikaisesti mikään ei ole kuitenkaan muuttunut – riisto ja loputtoman kasvun idea ovat edelleen pinnalla.

Ilmastoliikkeen kolme sykliä – ja niiden kritiikkiä

Teoksen ensimmäisen kolmanneksen aikana Malm käy lävitse ilmastoliikkeen kolme erilaista sykliä ja niiden toiminnan muotoja. Ensimmäinen näistä tapahtui Pohjois-Euroopassa 2006–2009 kun ilmastoaktivistit pyrkivät pysäyttämään lentokoneita kentille mm. Yhdistyneessä Kuningaskunnassa. 

Toinen sykli käynnistyi Yhdysvalloissa vuonna 2011, kun Barack Obama oli epäonnistunut lupauksissaan päästöleikkausten suhteen, ja tällöin ympäristöliike keskittyi vastustamaan Keystone XL-öljyputkea, jonka rakennustöiden käynnistäminen olisi tarvinnut Obaman hyväksynnän.  Lopulta Obama suostui perääntymään hankkeesta. Obaman viimeisiä kuukausia presidenttinä puolestaan leimasi laaja kymmenien tuhansien ihmisien liikehdintä Standing Rockissa, kun Sioux-alkuperäiskansa kapinoi Dakota Access öljyputkea vastaan. Molemmat näistä protestiliikkeistä onnistuivat politisoimaan useita aikaisemmin täysin poliittisesta toiminnasta kokemattomia ihmisiä, mikä oli merkittävä saavutus. Mutta Obaman seuraaja Donald Trump vauhditti ensi töikseen presidenttikautensa ensimmäisinä kuukausina molempien hankkeiden käynnistämistä, ja ilmastoliikkeen toinen sykli päättyi tähän. 

Kolmas sykli sijoittui puolestaan vuoteen 2018, jolloin harvinaisen kuuma kesä Euroopassa herätti monet ilmastoaktivistit toimintaan. Tuolloin käynnistyi ilmastolakkoliikehdintä, Greta Thunberg pyöräili Ruotsin valtiopäiville, ja yli puoli miljoonaa lasta ja nuorta alkoi kävellä ulos kouluista perjantaisin. Pian käynnistyi myös Elokapina, johon liittyviä muistoja Malm käy myös lävitse. 

Kronikoituaan kaikki nämä kolme sykliä Malm esittää kuitenkin kriittisen puheenvuoron. Jos tämän päivän Greta Thunbergit varttuvat nelikymppisiksi ja kaikista rauhanomaisista protesteista huolimatta heräävät eräänä päivänä todellisuuteen, jossa kapitalismi ja fossiilisilla polttoaineilla käyvät tehtaat edelleen porskuttavat ja hallitseva kapitalistiluokka rikastuu edelleen. Malm toteaa myös, että huolimatta protestien massiivisuudesta näissä pyrittiin ainoastaan käytännössä keskusteluyhteyteen valtaapitävien kanssa, vaikka pakkokeinoja olisikin protestoijien taholta käytetty. Näin ollen keskusteluyhteyteen pääseminen hallitsevan luokan kanssa ei toimi, minkä osoitti myös tämän syksyinen Glasgown ilmastokonferenssi.

Pasifismin kritiikkiä

Kirjan nimi on ”how to blow up a pipeline” eli kirjaimellisesti ”miten räjäyttää öljyputki”. Tässä päästään Malmin teoksen keskeisimpään sanomaan eli, ilmastonmuutoksen vastaisten liikkeiden (kuten Elokapinan) pasifististen toimintatapojen kritiikkiin. Malmin pääteesi on, että suora sabotaasi on monesti parempi keino kuin pasifistinen toiminta ja hän perustelee tätä lukuisilla historiallisilla esimerkeillä.

Malmin mukaan pasifistien suurimmat esikuvat, kuten Mohandas Gandhi eivät ole esikuvallisuuden arvoisia. Vaikka Gandhi toimi Intiassa pasifistisesti, niin Etelä-Afrikan vuosinaan Gandhi pyrki aktiivisesti värväämään intialaisia sotimaan brittien rinnalla buurisodissa ja myöhemmin zulukapinnoissa, sekä myöhemmin 1. maailmansotaan. Gandhin strategiaan brittejä vastaan Intiassa ei siis koskaan sisältänyt väkivaltaa brittejä vastaan, mutta sen sijaan väkivaltaa brittien rinnalla muita vastaan. Gandin kohdalla Malm toteaa pistävästi: ”jos liike tarvitsee johtotähden menneisyydestään se voi yhtä hyvin valita joko Mahdin, Grigori Rasputinin, Nostradamuksen tai Zabbatai Zevin”.

Malm käy myös lävitse Yhdysvaltain kansalaisoikeusliikettä, jota on pidetty oppikirjaesimerkkinä pasifismista. Kuitenkin myös kansalaisoikeusliikkeen aikana käytettiin väkivaltaa; esimerkiksi Ku Klux Klania kohtaan kohdistettiin systemaattista väkivaltaa ja myös Martin Luther King säilytti kotonaan aseita itsepuolustusta varten. Tästä nousee mieleeni esimerkki, jonka Pulitzer-palkittu kirjailija Alice Walker kertoo kirjassaan In Search of Our Mothers Gardens: Womanist Prose miten itse kansalaisoikeusliikkeeseen osallistuneet aktiivit pitivät kotonaan Winchester-kiväärejä ja saksanpaimenkoiria samaisen Ku Klux Klaanin hyökkäyksiä hyökkäyksien varalta.

Tämän jälkeen Malm siirtyy varsinaisiin öljyputkien sabotaaseihin kronikoiden miten palestiinalaisten vapautusliikkeet kuten PFLP (Popular Front for Liberation for Palestine) sabotoivat öljyputkia 1970-luvulla ja miten Nigeriassa Niger-joen suiston öljynporausalueella MEND-sissijärjestö (Movement for the Emancipation of Niger Delta) on kohdistanut useita sabotaasioperaatioita Shellin öljyputkiin. Malm esittelee myös öljy- ja kaasuyhtiöihin kohdistuneita operaatioita Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa.

Huolimatta tästä pitkästä historiallisesta osuudesta Malmin teos on tässä kohden hieman hyppivä, ja etenee liian nopeasti. Kirja olisi kaivannut reilusti enemmän teoreettista taustoitusta. Malm viittaa kyllä marxilais-leniniläiseen filosofi Frantz Fanoniin hakiessaan oikeutta suoralle toiminnalle mutta turhan lyhyesti, jolloin teoksen teoreettinen lihasmassa jää liian ohueksi. 

Malmin pääteesi on, että suora sabotaasi on monesti parempi keino kuin pasifistinen toiminta.

Loppukaneetti - joitain valuvikoja

Lopuksi haluaisin esittää hiukan negatiivista palautetta, vaikka Malmin teos on saanut paljon positiivista palautetta maailmalla. Teoksella on siis joitain valuvikoja. Näistä ensimmäinen liittyy sen vahvuuteen eli lyhyyteen. 200 sivuun (joista 39 sivua on lähdeviitteitä) on tiivistetty niin paljon asiaa, että Malmin vahva marxilaisen filosofian ja teorianmuodostuksen tuntemus toiminnan oikeuttamisen tueksi ei tule kovin voimakkaasti esille. 

Lisäksi Malmin teoksen teoreettinen heikkous nousee esiin siinä, että se käsittelee globaalia ilmiötä liian yleistävästi. Egyptiläinen marxilais-leniniläinen taloustieteilijä Samir Amin huomautti viimeisinä vuosinaan useasti, miten eurooppalaiset marxilaiset käsittelevät globaalissa etelässä tapahtuvia luokkataisteluja usein omista luokkataistelua koskevista näkökulmistaan käsin huomioimatta paikallisia olosuhteita. Malm astuu hiukan tähän Aminin kuvailemaan ansaan, koska teoksen teoreettinen pohja jää liian ohueksi. Amin on esittänyt samoista näkökohdista käsin kritiikkiä juuri trotskilaisia kohtaan, joissa Malmin teoreettinen koti lepää. Ehkä Malmin värikäs teoreettinen tausta näkyy juuri tässä, voisin todeta piikikkäästi näin lopuksi.

On kuitenkin todettava, että Malmin teoksen suurin arvo on siinä, että se kehottaa toimintaa tilanteessa, jossa vaihtoehtoja on hyvin vähän. Jos yhtään.

Verso, 2021
s. 208