Etelä-Afrikan kommunistinen puolue 100 vuotta

Etelä-Afrikan kommunistinen puolue juhlii tänä vuonna satavuotisjuhlaansa. Vuoden aikana on arvioitu puolueen asemaa, ei vain historiallisesti vaan myös Etelä-Afrikan nykyisessä kriisitilanteessa ja poliittisessa romahduksessa.

SACP:llä on nyt noin 320 000 jäsentä ja vahva rakenteiden verkosto Etelä-Afrikan yhdeksässä maakunnassa. Sillä on useita satoja osastoja ja piiritason järjestöjä.

Puolue toimii yhteistyössä hallituksessa olevan Afrikan kansalliskongressin (ANC) ja Etelä-Afrikan ammattiyhdistysten kongressin (Cosatu) kanssa. Kolmikantainen liittouma on harvinainen muodostelma valtavirtapolitiikassa kaikkialla maailmassa. Sen juuret ovat vapautustaistelussa valkoisen vähemmistön hallintoa ja mustan väestön enemmistön erottelua ja alistamista vastaan, joka vallitsi Etelä-Afrikassa siitä lähtien, kun eurooppalaiset siirtomaahallinnon aloittivat sen1600-luvulla.

Rasistinen sorto virallistui pahimmillaan apartheid-järjestelmässä. Se otettiin käyttöön vuonna 1948, ja siitä tuli tärkein mustiin eteläafrikkalaisiin kohdistuvan sorron väline. Valkoisten, alun perin lähinnä Alankomaista ja Iso-Britanniasta tulleiden siirtolaisten, osuus koko väestöstä on perinteisesti ollut alle kymmenen prosenttia.

Mustaa valtaväestöä käytettiin työvoimana, mutta sillä ei ollut kansalaisoikeuksia. Useimmat mustat joutuivat asumaan pienillä ”kotiseuduilla” - jotka kattoivat vain 13 prosenttia maasta - ja jotka valkoinen hallitus loi joihinkin Etelä-Afrikan karuimpiin osiin.

Kansallinen demokraattinen liike uudistuu vain, jos sen luonteessa ja aktivismissa on syvenevä sosialistinen suuntaus.

Joukkoliikettä perustamaan

Etelä-Afrikan kommunistisen puolueen (CPSA) perustaminen vuonna 1921 oli merkittävä askel maan sorrettujen yhdistämisessä. Keskeinen teoreettinen ja käytännöllinen osa puolueen poliittista panosta oli kansallisen sorron ja kapitalistisen luokkien riiston välisen kriittisen suhteen selvittäminen.

Puolue kehitti tätä ymmärrystä edelleen analyyseiksi ja toiminnoiksi, joissa keskityttiin rotuun perustuvaan patriarkaaliseen sortoon ja mustan työvoiman ylikäyttöön. Viime aikoina tässä on otettu huomioon Etelä-Afrikan asema tämän päivän maailmassa: se on seurausta vuosikymmeniä kestäneestä valkoisen vähemmistön hallinnasta ja Etelä-Afrikan jatkuvasta alistamisesta kriisin runtelemana, puoliperiferiaan kuuluvana osana imperialistista hallittua maailmanlaajuista järjestelmää.

Suuri osa kommunistisen puolueen strategiasta kehitettiin 1920- ja 1930-luvuilla Neuvostoliitossa pidetyissä Kommunistisen internationaalin kongresseissa. Juuri Kommunistinen internationaali antoi Etelä-Afrikan puolueelle suunnan, jonka mukaan sen oli keskityttävä siihen, että tuolloin pienestä ja suurelta osin keskiluokkaisesta Afrikan kansalliskongressista tehtäisiin joukkoliike, joka johtaisi vapautumista valkoisen vähemmistön hallinnasta.

Tästä alkoi kommunistisen puolueen ja ANC:n pitkä ja kietoutunut suhde. Kommunistit olivat ANC:n edustaman laajan liikkeen eturintamassa, vaikka aluksi monet ANC:ssä olivat kommunisminvastaisia. Nuori Nelson Mandela oli heidän joukossaan. Myöhemmin hän kuitenkin liittyi kommunistiseen puolueeseen, ja kun hänet pidätettiin vuonna 1962, jolloin sekä ANC että puolue oli kielletty, hän oli sen keskuskomitean jäsen.

Kommunistisen puolueen muita keskeisiä saavutuksia oli se, että se oli ensimmäinen, joka kampanjoi ”yksi henkilö, yksi ääni” -periaatteen ja enemmistövallan puolesta. Puolue oli myös johtavassa asemassa edistyksellisen ammattiyhdistysliikkeen rakentamisessa ja kriittisen, riippumattoman journalismin uranuurtajana Etelä-Afrikassa. Se oli ensimmäinen (ja kolmen vuosikymmenen ajan ainoa) poliittinen ryhmittymä Etelä-Afrikassa, joka edisti rodunvastaisuutta paitsi teoriassa myös sisäisessä järjestötyössään, jäsenyydessään ja johtajakollektiivissään. Kommunistinen puolue johti maan ensimmäisiä osuuskuntia ja synnytti köyhien alueiden osuuskuntaliikkeen. Traagisesti puolue menetti myös monia rohkeita jäseniä, jotka apartheid-hallitus murhasi.

Taistelun kiihtyminen valkoisen vähemmistön hallintoa ja apartheidia vastaan 1950-luvulla johti siihen, että puolue kiellettiin. Se perustettiin uudelleen maan alla (nykyisellä nimellään SACP).

Poikkeava kokemus kolonialismista

Apartheidin päättyminen ja ANC:n, SACP:n ja muiden järjestöjen kieltämisen purkaminen tasoittivat tietä Etelä-Afrikan ensimmäisille demokraattisille vaaleille, jotka pidettiin vuonna 1994.

Seuraavat vuodet ovat osoittaneet
SACP:lle, että kamppailu kansallisen vapautuksen saavutusten muuttamiseksi eteenpäin vieväksi demokraattiseksi siirtymävaiheeksi, joka johtaisi sosialismiin, on ollut yhtä vaikea kuin taistelu valkoisten vähemmistöjen hallintoa vastaan.

Etelä-Afrikan kokemus kolonialismista poikkeaa muista Afrikan mantereen maista. Kommunistinen puolue analysoi sitä lähes 60 vuotta sitten ”erityyppiseksi kolonialismiksi”. Siinä sortava valkoinen kansakunta (Iso-Britannia) miehitti samaa aluetta kuin itse sorrettu kansa. Tämän seurauksena vauraus keskittyi ja maata kehitettiin rasistisin perustein erityisen epätasa-arvoisesti.

Tämän historiallisen prosessin vaikutukset näkyvät raa’asti Etelä-Afrikassa tänäkin päivänä. Myönteisistä uudistuksista huolimatta ANC:n hallitus ei ole kyennyt ja usein halunnut puuttua niihin.

Lisäksi on ilmennyt uusia systeemisiä ongelmia: korruptiota, ANC:n vasemmistolaisen edistyksellisen politiikan katoamista, suojelusketjujen luomista hallituspuolueen sisällä sekä SACP:n ja Cosatun syrjäyttämistä.

Nyt, kun SACP:n olemassaolon uusi vuosisata alkaa, sillä on edessään suuria haasteita uudistua ja vahvistaa sosialistisen muutoksen vaatimusta. Sen on mobilisoitava ja koulutettava suuri jäsenistönsä, joka on suurelta osin passiivinen, ja sen on saatava takaisin vaikutusvaltansa ANC:ssä.

SACP on edelleen ratkaisevan tärkeä äänitorvi Etelä-Afrikassa, ja se on usein ainoa, joka tarjoaa tarkkaa ja täsmällistä analyysiä maan tilanteesta. Puolue on ollut keskeisessä asemassa paljastettaessa poliittisia vaikutteita, jotka ovat olleet viimeaikaisen väkivaltaisten levottomuuksien aallon taustalla osassa maata, ja osoitettaessa, että protestit olivat osa ANC:n sisäisten ryhmittymien suunnittelemaa kapinayritystä.

Suhde ANC:hen ei ole konkretisoitunut, ikuinen. Jos ANC:tä ei voida rakentaa uudelleen ja kohdentaa uudelleen vasemmiston edistykselliseksi voimaksi, SACP etsii muita vaihtoehtoja sosialismin puolesta käytävän taistelun uudistamiseksi. 

Kuten SACP:n pääsihteeri Blade Nzimande sanoi puolueen satavuotisjuhlan yhteydessä:

– Jos me, yhdessä monien tuhansien lahjomattomien ANC:n jäsenten ja kannattajien kanssa, emme onnistu pysäyttämään taantumaa, on edelleen tarpeen rakentaa laaja kansallinen kansanliike, jolla voitetaan rotuun perustuvan sorron syvä perintö, kukistetaan patriarkaatti ja asetetaan ihmiset voittojen edelle. Olemme sosialisteina sitoutuneet tähän strategiseen näkökulmaan. Väitämme, että kansallinen demokraattinen liike uudistuu vain, jos sen luonteessa ja aktivismissa on syvenevä sosialistinen suuntaus.