KAPEAHARTEINEN MIES: Äideistä parhain
Suomi on urheilussa siirtymässä pronssikantaan. Mutta sekin saa mielet nousemaan aivan kattoon asti. Se nähtiin viimeksi painin MM-.kilpailuissa Budapestissa, kun Marko Yli-Hannukselan kunniaksi järjestetyssä ravintolajuhlassa oli ilo ylimmillään. Ja unkarilaiseen tapaan juomat maistuivat.
Pronssi on nykymaailmassa suomalaisille kovaa valuuttaa. Kilpailu on koventunut, uusia maita tullut mukaan ja "neuvostoblokin" hajoaminen useiksi tasavalloiksi on etenkin voimailulajeissa ollut kova pala.
Kun katseli Kuuban itsetietoista mustaa miestä, joka junttasi vastustajiaan 120-kiloisissa, tuli mieleen että mitä tapahtuukaan, kun painimaton löytävät myös Afrikan maat.
Suomalaisten suoritukset olivat muista mitalittomista sijoituksista huolimatta kautta linjan aivan mukavia. Erityisesti Kapeahartaista ilahduttivat raskaan sarjan Juha Ahokkaan pirteät ja taistelutahtoiset esitykset alkuotteluissa. Toki mukana taisi olla hieman arpaonnea.
Sääntöjä on taas muutettu. Eivätkä painijatkaan näyttäneet niitä sisäistäneen. Mattoon "liimautuminen" mattopainissa ennen sääntöjen mukaista lupaa näytti tulleen kuin kuin vanhasta muistista.
Muuten tuntuu siltä, että paini on köyhtynyt. Missä olivat entiset komeat ja monipuoliset heitot? Ainoa tapa saada kunnon suorituspisteitä oli vyörytys matossa.
* * * * *
Kansalaiset ovat varmaan huomanneet, että suomalaista elokuvamaailmaa on järkyttänyt ohjaaja Kurt Härön kuvaus sotalapsista. Vaikka he lähtivät Suomesta sotaa pakoon rauhanomaiseen Ruotsiin, kertyi siitä monia mieltä järkyttäviä ihmiskohtaloita. Useat eivät selvinneet siitä koskaan. Ja katsojatkin vielä nyyhkivät heidän kohtaloitaan.
Äideistä parhain jäi kummittelemaan mielissä.
Mitä sitten tapahtuikaan edellisessä sotalapsidraamassa? Ja aivan erilaisissa oloissa.
Onneksi juuri kukaan ei sitä edes muista. Sen muiston voittajat tuhosivat tietoisesti vuoden 1918 jälkeen. Eikä punaorpojen kohtaloa voi verratakaan Ruotsiin evakuoitujen lapsien kokemuksiin.
* * * * *
Mutta kuka uskaltaisi tehdä elokuvan heistä? Draamallisia aineksia ei varmasti puutu. Niitä järkyttäviä tilanteita ei nykyihminen voi edes kunnolla kuvitella.
Uuden sotasurmat-projektin tuottaman tiedon mukaan työväen kansanvallan puolustajia, "punaisia", sai surmansa ja surmattiin lähes 30 000. Mukana oli miehiä ja naisia.
Punaorpoja arvellaan olleen noin 25 000. Tarkkaa lukua heistä ei liene olemassa. Mitäpä lapsista, kun punaistenkin tappioluvut ovat olleet vähän niin ja näin. 80 vuotta sisällissodan jälkeen suoritettu "laskenta" osoitti yhtäkkiä, että tapettuja olikin lähes kymmenen tuhatta enemmän kuin ennen ilmoitettiin.
Eihän se ollut voittajille niin mairitteleva luku. Kun taisteluissa kuoli vain noin 5 000 punaista sotilasta, miehiä ja naisia. Missä ne muut menehtyivät?
* * * * *
Miten elokuvantekijä selviäisi viisilapsista perheestä, jonka huoltajaisä oli juuri teloitettu vankileirillä? Ja nuorin lapsista on vasta vuoden vanha. Löytyisikö pelastavaa oljenkortta Ruotsista? Tai sijaisäiti pienimmille? Entä miten järjestäisi perheen elannon?
Onneksi silloin oli punaorvoille olemassa köyhäinhoito. Siellä missä sattui olemaan. Kukaan ei tiedä monellako paikkakunnalla.
Varmasti melko hienoja kohtauksia voitaisiin filmata Pohjanmaalla, jonne isänmaalliset piirit kyyditsivät työkuntoisia punaorpoja. Sosiaalihallituksen mielestä juuri Pohjanmaa oli "otollinen paikka kasvattaa punaorpoja isänmaallisuuteen ja jumalanpelkoon", kuten eräässä tutkimuksessa todetaan.
Kenties siitä saisi myös hellyttäviä otoksia punaorpojen kohtelusta. Siellähän, kuten eräs punaorpo kirjoitti, "annettiin ymmärtää, että isäni oli menetellyt rikollisesti liittyessään punakaartiin, ja oli jättänyt perheensä ja lapsensa vieraitten vaivoiksi".
Taitaisi kuitenkin olla ylivoimaista kertoa valkokankaalla, millaisissa oloissa alle kaksivuotiaista punaorvoista kuoli vv. 1918–1922 peräti 44 prosenttia.
Ehkä siitä tulisi kuitenkin hyvissä käsissä vaikuttava elokuva. Ei tarvitsisi mennä hellyttävissä lapsikuvauksissa merta edemmäs kalaan. Voisi saada jopa palkintojakin.