Katsaus sosialismin ja ekologian yhteiseen historiaan

Brittiläinen Socialist History Society-seura järjesti helmikuun alkupuolella keskustelu- ja kirjanjulkaisutilaisuuden yhdysvaltalaisen sosiologian professori John Bellamy Fosterin viime vuonna julkaistun teoksen The Return of Nature: Socialism and Ecology tiimoilta.

Oregonin yliopistossa vaikuttavan ja useita tieteellisiä kirjoja julkaisseen Fosterin tutkimusintressien keskiössä ovat kapitalismin ja imperialismin taloudelliset, poliittiset ja ekologiset ongelmat. Nyt julkaistu teos käsittelee sosialismin ja ekologian ja muiden biotieteiden suhdetta viime vuosisatoina. Fosterin katse on historiassa ja teksti on toisinaan varsin korkealentoista, mutta lopulta tarkoituksena on myös löytää ratkaisuja nykypäivän ongelmiin.

Fosterin kirja on noin 800 sivuinen järkäle, jonka sivuilla lukijalle vyörytetään teoreettisia näkökulmia ja tutkijoiden nimiä viimeisen 200 vuoden ajalta. Fosterin tarkoituksena on luoda historiallista ja teoreettista pohjaa yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden ja ekologisen kestävyyden yhdistämiselle. Tavoite on nykypäivän moninaisten ympäristökriisien keskellä todella ajankohtainen.

Foster viittaa 1700-luvun alkupuolella eläneeseen kulttuurifilosofi Giambattista Vicoon. Vicon mukaan ihminen voi ymmärtää historiaa, koska on itse luonut sen. Samalla historian ymmärtäminen on myös edellytys maailman muuttamiselle. Tarvitaan tieteellistä teoriaa, jonka avulla paremman maailman puolesta voi kamppailla. Fosterin mukaan ratkaisu on ekologisen ajattelun ja marxismin välisen suhteen ymmärtämisessä. Kuten Foster toteaa, modernin yhteiskunnan ekologinen kritiikki ja marxilainen kritiikki ovat historiallisesti olleet toisiinsa kietoutuneita.

Fosterin näkökulma on etupäässä kapitalismin tuottamissa ongelmissa ja siinä keskustelussa, jota tutkijat, tiedemiehet ja filosofit ovat viimeisen parin vuosisadan aikana käyneet. Sivuhuomiona on kuitenkin todettava, että ympäristötuhot ovat hyvin vanha asia. Ihminen on tuhonnut elinympäristöään hyvin pitkään. Jo monet muinaiskulttuurit tuhosivat toistuvasti oman yhteiskunnallisen uusintamisensa materialistiset edellytykset.

Kapitalistisen talouden kehityksen myötä tuho on kuitenkin kiihtynyt. Fossiiliselle energialle perustuvan modernin elämäntavan tuhoisuus on myös tiedetty jo pitkään. Foster mainitsee esimerkiksi sen, miten eläintieteilijä Ray Lankester kirjoitti kivihiilen polton saastuttavuudesta ja öljyn varaan rakentuvan talouden kestämättömyydestä jo reilusti yli sata vuotta sitten.

Fosterin mukaan monille 1900-luvun tutkijoille ja tiedemiehille kapitalismi ja tiede näyttäytyivät yhteensovittamattomina. Sosialismin välttämättömyys nousee samalla juuri tämän seikan ymmärtämisestä. Ekologisesti kestävän elämäntavan rakentaminen edellyttää lopulta kapitalismin korvaamista kehittyneemmällä yhteiskuntajärjestelmällä. Sosialismin myötä ihminen voisi löytää paitsi tasapainon luonnon kanssa, myös tulla oman historiansa herraksi.

Maapallon kantokyvyn rajat

Eräs keskeinen ympäristökysymys, jota on pohdittu jo vuosisatoja, koskee maapallon kantokykyä. Kuinka paljon ihmisiä tänne lopulta mahtuu? Historiallisesti ehkä tunnetuin aihetta käsittelevä teoria on Thomas Malthusin (1766–1834) kehittämä väestöteoria. Malthusin mukaan ihmiset lisääntyvät eksponentiaalisesti, mutta ruoantuotanto kasvaa vain lineaarisesti. Väestönkasvu on siis nopeampaa kuin ruoantuotannon kasvu. Lopulta ravinnontuotannon rajat tulevat vastaan ja väestö kurjistuu.

Monet sosialistit ovat perinteisesti vastustaneet malthusilaista ajattelua sekä tieteellisin että eettisin perustein. Esimerkiksi Fosterille erittäin tärkeän tutkijan ja tieteenhistorioitsijan J.D. Bernalin poliittiselle ajattelulle olennaista oli malthusilaisuuden vastustaminen. Bernalin mukaan kaikkein huonompiosaisten elintason nostaminen on tärkeää ja myös mahdollista. Luonto ei aseta rajoja kohtuullisten tarpeiden tyydyttämiselle. Kenenkään ei tarvitse elää nälässä. Foster kuitenkin vihjailee, että Bernalin näkemykset jopa tuhat kertaa silloista suuremmista väestömääristä maatalouden entistä pidemmälle viedyn koneellistamisen ja teknillistymisen myötä ovat liian yltiöoptimistisia.

Esimerkiksi ruoan tuotantojärjestelmien kehitys ei ole yksinomaan menetystarina. 1900-luvun aikana maataloudessa otettiin huimia edistysaskeleita, mutta samaan aikaan ympäristökuormitus kasvoi. Jos nykyaikana maataloudessa työskentelee vain muutaman prosentin verran työvoimasta verrattuna esiteollisen ajan yhdeksäänkymmeneen prosenttiin, niin tälläkin on oma ekologinen hintansa. Teholannoitteet ja ihmistyön korvaaminen koneilla aiheuttavat omia kustannuksiaan ja lisäävät ympäristötaakkaa.

Väestönkasvu ei kuitenkaan ole perimmäinen ongelma. Nykyään tutkimusnäyttö viittaa vahvasti siihen suuntaan, että köyhyyden poistaminen vähentää väestönkasvua. Erityisesti tyttöjen koulutukseen panostamalla ja sosiaaliturvaa kehittämällä saadaan väestönmäärä stabiloitua ja lopulta jopa lähtemään laskusuuntaan, kuten monissa länsimaissa on jo tapahtunut.

Eläintieteilijä Ray Lankester kirjoitti kivihiilen ja öljyn varaan rakentuvan talouden kestämättövyydestä jo yli sata vuotta sitten.

Köyhyyden ja sairauden poliittinen ekologia ja ekonomia

Foster ottaa esille Friedrich Engelsin teoksen Työväenluokan asema Englannissa, jossa tämä kuvaa tarkasti työväenluokan oloja 1800-luvun puolivälin Englannissa.  Engels kehitteli käsitteen yhteiskunnallinen murha (engl. Social murder, saks. sozialer Mord) jolla hän viittasi siihen, kuinka luokkayhteiskunnan hyvin polarisoitunut ja epäoikeudenmukainen tulonjako ja väestön valtaosan huono elinympäristö aiheuttaa ennenaikaisia kuolemia huono-osaisempien parissa. Engelsin ajatus on edelleen ajankohtainen, sillä väestön terveyserot ovat suuria ja pienituloiset kuolevat tilastollisesti ennen aikojaan.

1800-luvun Englannissa työväenluokkaa koettelivat köyhyyden ja suoranaisen kurjuuden lisäksi myös kulkutaudit kuten kolera, pilkkukuume ja isorokko. Aikakauden asumisolojen kurjuus ja riittämätön hygienia loivat edellytyksiä näiden tautien leviämiselle. Vaikka isorokko ja kolera on voitettu, muistuttaa Foster siitä, että uusia taudinaiheuttajia on löytynyt. Hyviä esimerkkejä ovat esimerkiksi lintuinfluenssa, ebola ja uusi koronavirus SARS-CoV-2. Nämä taudit ovat suoraa seurausta luonnon uhraamisesta kapitalistisen voitontavoittelun alttarille. Fosterin mukaan pandemioita voi pitää yhteiskunnallisen murhan eräänä tyyppinä.

Kun pandemioista puhutaan yhteiskunnallisena murhana, mieleen tulevat pakostakin myös Brasilian presidentin Jair Bolsonaron taannoiset lausunnot, joissa ihmisten hyvinvointi nähdään alisteisina talouskasvulle, liikevoitolle ja kapitalistisen yhteiskunnan jouhevalle toiminnalle. Bolsonaron mukaan ihmisten pitäisi lopettaa turha ruikutus koronaepidemiasta, jotta talouden ja yhteiskunnan pyörät pysyisivät pyörimässä. Tätä kirjoittaessa koronaepidemian vuoksi ruikutus todella loppuu noin parilta tuhannelta brasilialaiselta joka päivä.

Kuten Foster toteaa, eläinten tehotuotanto luo pohjaa tuleville pandemioille (”big farms make big flu”). Kapitalistinen tuotanto pyrkii mahdollisimman suureen tehokkuuteen ja liikevoittoon. Tämän seurauksena ihmiskunta joutuu alttiiksi uusille epidemioille. Nykyisen kaltainen eläinten tehotuotanto voi tulevaisuudessa aiheuttaa yhä pahempia kriisejä.  Tehotuotannosta luopuminen tarkoittaa kuitenkin muutoksia myös ravitsemukseen, koska viime kädessä tuotanto määrittää kulutusta. Kun eläinten tehotuotannosta luovutaan, lihasta tulee nykyistä harvinaisempaa herkkua.

Talousjärjestelmän, taudinaiheuttajien ja yhteiskunnan vuorovaikutus on hyvä esimerkki siitä, että luonnon ja yhteiskunnan välinen suhde on hyvin kompleksinen. Siksi Fosterin mukaan yhteiskunnallinen ja ekologinen ajattelu on pyrittävä yhdistämään. Juuri tämän synteesin puuttuminen on ongelma. Monissa keskusteluissa sosiaalinen maailma ja luonnon maailma erotettu toisistaan, vaikka kyse on toisiinsa kietoutuvista ilmiöistä. Foster viittaa Engelsiin, jonka mukaan luonnossa ei tapahdu mitään eristyksissä.

Christopher Caudwellin näkemyksiin viitaten Foster esittää, että historia ei ole pelkästään ihmiskunnan historiaa, vaan samalla aina myös luonnon historiaa. Samalla nämä prosessit ovat yhdistyneet toisiinsa. Ihmiset muokkaavat yhteiskunnallisessa tuotantoprosessissaan ympäristöään. Siinä samalla he myös muokkaavat itseään ja tarpeitaan, lisäten samalla riippuvuuksiaan luonnosta. Yhteiskunnan aineenvaihdunta luonnon kanssa muokkaa molempia osapuolia. Juuri näinhän ihminen on lajina aina toiminut: Jo kivikautisen megafaunan tuhoaminen osoittaa, että ihmisellä on kyky muokata ympäristöään – usein valitettavasti huonompaan suuntaan.

Fosterin mukaan tietynlaisena ongelmana ekologian ja marxismin synteesin kannalta ovat olleet tietyt länsimaisen marxismin perinteet, joissa luonnondialektiikka torjutaan ja dialektinen ajattelu nähdään vain yhteiskunnan kehitystä koskevana. Tämän ajattelun taustalla vaikuttaa Fosterin mukaan Georg Lukács ja tämän teos Historia ja luokkatietoisuus.  Foster asettuu puolustamaan Jack Lindsayn näkemystä, jonka mukaan luonnon dialektiikan sivuuttaminen johtaa marxilaisen ajattelun surkastumiseen.

Jos sosiaalinen todellisuus ja luonto ymmärretään toisistaan liian erillisinä, toimivien ratkaisujen löytäminen pitkittyy ja todennäköisesti estyy kokonaan.

Mitä sosialistiset kokeilut voivat opettaa?

Neuvostoliiton ympäristötuhoista puhutaan paljon ja niitä pidetään eräänä esimerkkinä sosialistisen järjestelmän epäonnistumisesta. Neuvostoliiton historian aikana teorian ja yhteiskunnallisen käytännön välillä oli monenlaisia vastakohtaisuuksia ja ristiriitoja. Silti Fosterin mukaan Neuvostoliitto ei ollut yksinomaan epäekologinen ja luonnolle tuhoisa yhteiskuntamuodostuma. Neuvostoliitossa selkeitä onnistumisia olivat esimerkiksi metsien suojelu ja suurien alueiden säilyttäminen luonnontilaisina ja koskemattomina. Toisaalta monet suuret projektit luonnon muokkaamiseksi osoittautuivat tuhoisiksi.

Fosterin huomio tuo mieleen kysymyksen siitä, pitäisikö Neuvostoliiton ja muiden sosialististen yhteiskuntien ongelmia ja onnistumisia käsitellä nykyistä enemmän opintoryhmissä? Neuvostojärjestelmässä oli sekä hyvää mutta myös huonoa. Näiden piirteiden avoin käsittely voisi antaa arvokasta tietoa tulevaisuuden varalle.

Foster tuo esille myös sen, millaisia edistysaskeleita neuvostoliittolaisessa tiedemaailmassa saavutettiin erityisesti 30-luvulle asti ekologian ja biologian alalla. Käänne huonompaan tapahtui, kun Stalin julisti poliittisen käytännön tieteellistä teoriaa tärkeämmäksi. Tämän jälkeen tutkimustyö otti monien biotieteiden parissa takapakkia. Lisäksi monia tiedemiehiä vainottiin. Esimerkiksi kasvinjalostuksen alalla läpimurtoja tehnyt Nikolai Vavilov menetti henkensä, kun Stalin asettui tukemaan Trofim Lysenkon pseudotieteellisiä käsityksiä. Diktatuureissa tieteen paradigmat voivat saada kolauksia tieteen ulkoisista syistä.

Tällä hetkellä hiilidioksidipäästöt ja globaali lämpeneminen ovat ihmiskunnan keskeisiä huolenaiheita. Foster huomauttaa että, että ilmastonlämpenemistä koskevan tieteellisen teorian pioneereihin lukeutui kylmän sodan aikana vaikuttanut neuvostoliittolainen tutkija Mikhail Budyko.

Neuvostoliiton loppuvaiheessa ekologinen ajattelu ja huoli ympäristön tilasta kokivat Fosterin mukaan pienimuotoisen renessanssin. Hieman yllättäen myös Kiinan kansantasavallassa ympäristöajattelu on viime vuosina ollut nousussa. Fosterin mukaan Kiinassa ympäristöasiat pyritään ottamaan vakavasti. Tämä ei tunnu täysin vastaavan sitä kuvaa, mikä asiasta esimerkiksi Suomessa vallitsee.

Monissa maissa on tehty kunnianhimoisia ilmastotavoitteita. Foster mainitsee, että lähivuosikymmeninä myös Kiinassa pyritään koviin päästöleikkauksiin ja jopa nollapäästöihin. Tavoite on todella kunnianhimoinen ja saa nähdä, miten sen kanssa käy. Kenties sosialistisia piirteitä omaava yhteiskunta voi kriisin kohdatessaan toimia päättäväisemmin kuin kapitalistinen yhteiskunta. Tämän osoittaa jo se, miten päättäväisesti ja tehokkaasti Kiina tukahdutti maan koronaepidemian viime vuonna. Kiinan tarjoama esimerkki antaa uskoa siihen, että sosialismin tarjoama vaihtoehto on edelleen relevantti.

Fosterin mukaan länsimaissa sosialismi ja suunnitelmatalous nauttivat tiedeyhteisön keskuudessa melko suurta suosiota vielä toisen maailmansodan aikaan ja pian sen jälkeen. Fosterin mukaan monien aikakauden tiedemiesten ajattelussa yhdistyivät poliittiset tavoitteet ja he vastustivat rasismia, imperialismia, ydinsaasteita ja ympäristön tuhoutumista. Ympäristönsuojelun puolesta käytävä kamppailu yhdistyi näiden ajattelijoiden toiminnassa ja ajattelussa laajaan kamppailuun sosialismin ja maailmanrauhan puolesta. Kylmän sodan loppupuolella tämä perinne pikkuhiljaa marginalisoitui. Lännessä intellektuellien olisi jälleen syytä pyrkiä voittamaan kapitalistisen ideologian hegemonia.

Ympäristökriisin lisäksi Foster tuo kirjassaan esille myös ydinaseiden tuoman eksistentiaalisen uhan. Ydinaseiden muodostama uhka on edelleen todellinen, vaikka asiasta ei käydä samanlaista keskustelua kuin kylmän sodan vuosina. Taistelu ympäristön ja ihmiskunnan puolesta vaatii myös asevarustelun vastustamista.

Fosterin mukaan ihminen eroaa lajina muista eläimistä juuri siinä, että ihmisen kehityksessä ei ole ollut kysymys ei vain paljaasta ”luonnonvalinnasta” vaan laajemmasta geenien ja kulttuurin rinnakkaisevoluutiosta.

Ihminen lajina ja ekologisena toimijana 

Tieteellisen sosialismin isät Karl Marx ja Friedrich Engels olivat hyvin kiinnostuneita ihmiskunnan historiasta mutta myös ihmisen lajinkehityksestä. 1800-luvun puolivälin tienoolla evoluutioteoria oli pikkuhiljaa lyömässä läpi. Charles Darwinin teos Lajien synty julkaistiin vuonna 1859 ja se sai osakseen mittavaa huomiota ja synnytti paljon kiivastakin keskustelua. Marx oli tunnetusti Darwinin ihailija. Tiedot ihmisen evoluutiosta olivat kuitenkin vielä vähäisiä eikä esimerkiksi ihmislajin sukupuuta vielä tunnettu.

Marxin ja Engelsin mukaan juuri työprosessi on kehittänyt ihmistä lajina. Tavoitteellinen työ on se ominaisuus, joka erottaa ihmistä muista lajeista. Fosterin mukaan erityisesti Engels painotti sitä, miten käsien kehittyminen ja työkalujen valmistus on määrittänyt ihmisen lajinkehitystä. Nykyään fossiililöytöjen ansiosta tiedetään, että Engels oli pitkälle oikeassa: työkalujen käyttöönotto on johtanut yhä suurempiin aivoihin ja käden hienomotoriikan kehittymiseen ja yhä monimutkaisempaan teknologiaan.

Fosterin mukaan ihminen eroaa lajina muista eläimistä juuri siinä, että ihmisen kehityksessä ei ole ollut kysymys ei vain paljaasta ”luonnonvalinnasta” vaan laajemmasta geenien ja kulttuurin rinnakkaisevoluutiosta. Samalla darvinistinen kyvykkäimpien selviytyminen korvautui hienovaraisemmalla prosessilla: Ihminen ei vain sopeudu ympäristöönsä vaan aktiivisesti muuttaa sitä.

Fosterin mukaan monien ihmistä koskevien debattien taustalla oleva suuri kysymys on se, että onko ihminen ensisijaisesti työkaluja käyttävä laji vai sosiaalinen laji. Fosterin mukaan tämä vastakkainasettelu on kuitenkin turha. Engelsin ajatuksiin nojaten Foster esittää, että työkalujen valmistaminen johti työprosessin eriytymiseen ja sitä kautta sosiaalisen elämän eriytymiseen ja monimutkaistumiseen, ja tämä taas johti aivojen kasvuun ja kielen kehittymiseen.

Foster mainitsee, että kun Marx ja Engels kehittelivät teoriaa yhteiskuntamuotojen kehityksestä, he tulivat myös haastaneeksi aikakauden ennakkoluuloisia ja rasistisia käsityksiä. Historiallisen materialismin mukaan erilaisten yhteiskuntien erot selittyvät historialla ja luonnonolosuhteilla eivätkä ”ihmisrotujen” biologisilla eroilla. Fosterin mukaan Engels torjui voimakkaasti 1800-luvulle ominaiset biologisdeterministiset ”ihmisrotuja” koskevat käsitykset ja aikakaudelle ominaiset imperialistiset ja rasistiset arvot. Fosterin mukaan Engelsin ajattelua leimaa näin ollen kunnioitus ihmisyyttä kohtaan kokonaisuudessaan. Tämä kunnioitus on tärkeää muistaa myös ympäristökriisiä ratkaistaessa: Kriisi on koko ihmiskunnalle yhteinen.

Kohti kestävämpää ja oikeudenmukaisempaa maailmaa

Foster mainitsee kirjansa loppupuolella vuonna 1962 julkaistun Rachel Carsonin klassikkoteoksen Hiljainen kevät, joka on erittäin tunnettu kuvaus kemianteollisuuden ja ympäristömyrkkyjen turmelemasta maailmasta. Teoksessaan Carson dokumentoi tarkasti torjunta-aineiden vaikutusta ekosysteemissä. Kemiallisesti valmistetut hyönteismyrkyt kulkeutuvat ravintoketjussa ylöspäin. Samalla niillä on monenlaisia vaikutuksia ihmisen terveyteen ja muuhun luontoon. Vaikka kyse on biologisista ja kemiallisista prosesseista, ympäristömyrkkyjen käyttö tapahtuu aivan tiettyjen yhteiskunnallisten suhteiden vallitessa. 

Luonnontieteellinen ajattelu on Fosterin mukaan välttämätöntä ympäristökriisin hoidossa. Toisaalta myös sosiologiset ja yhteiskunnalliset aspektit on huomioitava. Ympäristökriisiä ei voi ratkaista yksinomaan teknisenä ongelmana. Jos sosiaalinen todellisuus ja luonto ymmärretään toisistaan liian erillisinä, toimivien ratkaisujen löytäminen pitkittyy ja todennäköisesti estyy kokonaan.

Fosterin mukaan kapitalismiin sisältyvä kapitalistiluokan mammonan ja voittojen tavoittelu on järjestelmän keskeinen ongelma ja samalla alituinen uhka luonnolle. Sen vuoksi nykyajan ekologisen kriisin ratkaiseminen vaatii viime kädessä kapitalismin luokkaluonteen tunnustamista ja ankaraa taistelua sitä vastaan. Talouden kasvupakko on todellinen ongelma ja perimmäinen syy ympäristöongelmien taustalla. Juuri kapitalistinen tuotantotapa on aikaansaanut nykyisen mittavan ekologisen kriisin. Näin ollen luokkanäkökulma on ympäristökriisin hoidossa välttämätön.

Fosterin mukaan historiallisesti ekologinen ajattelu on kietoutunut yhteen ihmisten tasa-arvon puolesta käytävän taistelun kanssa. Kyse on kapinasta kapitalistista yhteiskuntaa vastaan. Kapitalismin ylittäminen on välttämätöntä, jos halutaan rakentaa yhteiskuntajärjestelmä, jossa yhteiskunnallinen aineenvaihdunta ja yhteiskunnan uudistaminen perustuvat aidolle tasa-arvolle ja ekologiselle kestävyydelle.

Fosterin mukaan meidän on tutustuttava menneisyyteemme. Näin voidaan löytää tuloksia ja ratkaisuja, jotka ovat olleet unohdettuina mutta jotka silti ovat välttämättömiä nykyisille poliittisille kamppailuille. Viime kädessä pelissä ei ole vain ihmiskunnan vaan koko elonkehän tulevaisuus. Kapitalistinen tuotantotapa uhkaa maapallon lajikirjoa aina valaista perhosiin ja mehiläisiin.

Kuten Foster kirjoittaa J.D. Bernalia siteeraten: ”Jos emme halua elämän loppuvan, on meidän laitettava loppu niille voimille, jotka uhkaavat sen olemassaoloa.”