Kun täydellinen ase joutui vääriin käsiin

Ohjaaja John Maggion dokumenttielokuva The Perfect Weapon (Täydellinen ase, HBO, 2020) kertoo valtioiden välisen kybersodankäynnin ja kybervakoilun noususta viime vuosina. Dokumentti perustuu David E. Sangerin samannimiseen kirjaan. Maggion dokumentin keskeinen väite on, että perinteinen sodankäynti on korvautumassa yhä suuremmassa määrin valtiollisten tahojen toteuttamilla kyberhyökkäyksillä ja tietomurroilla. Mikä mahtaa olla totuus? Onhan vakoilua aina ollut.

Maggion mukaan sodankäynnin tulevaisuus olisi yhä enemmän tietoverkoissa. Samalla siirrytään enenevissä määrin kohti eräänlaista hybridisotaa, jossa toisilleen vihamieliset valtiot pyrkivät vahingoittamaan toistensa tietojärjestelmiä tai anastamaan arkaluontoista tietoa ilman varsinaista sodanjulistusta. Toisaalta on sanottava, että läheskään kaikki valtiot eivät ole perinteisten sodankäyntikeinojen käytön kohdallakaan aina olleet turhan tarkkoja muodollisista sodanjulistuksista.

Maggion mukaan nimenomaan Yhdysvallat on kybersodankäynnin pioneereja. Kybersodankäynnin Pandoran lippaan avasi juuri Yhdysvallat, joka kymmenisen vuotta sitten saastutti iranilaisen ydinvoimalan tietokoneet Stuxnet-haittaohjelmalla. Stuxnet vahingoitti ydinvoimalan toimintaa merkittävällä tavalla. Operaatio oli Yhdysvaltain näkökulmasta onnistunut, sillä sen avulla Iranin mahdollista ydinaseohjelmaa saatiin sabotoitua. Valitettavasti operaatiosta jäi kuitenkin todisteita, jotka suuntasivat katseen Yhdysvaltoihin ja Israeliin. Tämä puolestaan muutti kansainvälisen politiikan pelisääntöjä.

Kyberhyökkäykset ovat alkujaan länsimaiden käyttöönottamia sodankäynnin keinoja.

Jos Yhdysvallat käyttää kybersodankäynnin keinoja, niin eikö sama ole mahdollista ja sallittua muillekin maille? Ruudulla vilahtaa hetken ajan tuohtuneen Mahmoud Ahmadinejadin naama. Näin päästään dokumentin varsinaiseen pääpointtiin: Maggion ja Sangerin mukaan ongelma on siinä, että kyberhyökkäykset ovat mahdollisia myös köyhemmille maille, joiden resurssit muutoin ovat paljon rajallisempia. Iran tai Pohjois-Korea eivät voisi iskeä Yhdysvaltain maaperälle, mutta ne voisivat kenties toteuttaa kybersodankäyntiä edustavan iskun yhdysvaltalaisiin tietojärjestelmiin.

Näin eri yhteiskuntien erot sotilaallisessa suorituskyvyssä saattavat kybersodankäynnin myötä jopa hieman tasoittua. Esimerkiksi pohjoiskorealaiset tai Pohjois-Korean rahoittamat hakkerit voivat laittaa suuria teollisuudenaloja polvilleen tietomurtojen ja tietojärjestelmiin kohdistuvien sabotaasien avulla.

Koskevatko kaikkia samat säännöt?

Kyberhyökkäykset ovat alkujaan länsimaiden käyttöönottamia sodankäynnin keinoja mutta samalla ne ovat myös keino köyhemmille maille tasoittaa tilejä. Tuntuu uskomattomalta, että joukko iranilaisia hakkereita on voinut saada esimerkiksi Las Vegasissa sijaitsevan kasinokompleksin toiminnan kaadettua muutamaksi päiväksi ja aiheuttaa tällä tavoin kymmenien miljoonien dollarien tappiot.

Dokumentin vahvasti yhdysvaltalainen näkökulma nousee esille eurooppalaisen katsojan näkökulmasta kiusallisellakin tavalla: Kun Yhdysvallat tuhoaa kybersodan keinoin iranilaisen ydinvoimalan, toiminnan oikeutusta ei juuri pohdita. Onhan kyse kansallisesta turvallisuudesta, joka oli prioriteettina samalla tapaa niin George W. Bushin kuin myös Barack Obaman hallinnolle.

Kybersodankäynti muuttuu ongelmaksi vasta, kun esimerkiksi Iran tai Pohjois-Korea turvautuvat samoihin keinoihin, joita Yhdysvallat on jo aiemmin käyttänyt. Ongelma ei siis olisi kybersodassa itsessään, vaan siinä että sen keinot ovat myös väärien valtioiden käytettävissä. Kaikkien ei sovi pelata samoilla säännöillä.

Pitkälle digitalisoituneessa yhteiskunnassa mitään korvaavia ja nopeasti käyttöönotettavia järjestelmiä ei yksinkertaisesti ole olemassa.

Hauraat länsimaat kyberhyökkäysten armoilla

Kiinnostavasti dokumentissa tuodaan esille myös se, miten Pohjois-Korean kaltainen yhteiskunta, jonka asukkaista vain kymmenisen prosenttia käyttää matkapuhelinta ja oletettavasti vielä harvempi internetiä, saattaa olla länsimaita kestävämpi ja sopeutumiskykyisempi kyberhyökkäyksien edessä.

Siinä missä esimerkiksi pankkijärjestelmän kaatuminen lamauttaisi vaikkapa suomalaisen yhteiskunnan hetkessä, pohjoiskorealaiseen yhteiskuntaan ei voida aiheuttaa aivan samanlaista vahinkoa kyberhyökkäyksillä.

Kehittyneiden länsimaisten yhteiskuntien alati kasvava riippuvaisuus tietoverkoista tekee näistä yhteiskunnista hauraampia, vaikka pinnallisesti voi näyttää siltä, että asia olisi päinvastoin. Kaikkihan tuntuu toimivan niin hyvin – siihen asti, kun yhtäkkiä ei enää toimikaan. Pitkälle digitalisoituneessa yhteiskunnassa mitään korvaavia ja nopeasti käyttöönotettavia järjestelmiä ei yksinkertaisesti ole olemassa.

Läntistä kulttuurihegemoniaa vahvistamassa

Jos poliittisesti The Perfect Weapon asettuu hiljaisesti tukemaan yhdysvaltalaista sotilashegemoniaa, niin samalla se asettuu myös puolustamaan länsimaista kulttuurihegemoniaa. Eräs kuvaava tapaus, jota elokuvassa käsitellään paljon, on Sony Pictures Entertainmentiin vuonna 2014 kohdistunut tietomurto, joka oletettavasti liittyi tuolloin tekeillä olleeseen The Interview -elokuvaan.

Kysymyksessä on toimintakomedia, joka kertoo yhdysvaltalaisista journalisteista, jotka ottavat CIA:n toimeksiannosta tehtäväkseen Pohjois-Korean johtajan Kim Jong-unin salamurhaaminen. Elokuva aiheutti jo ennen ilmestymistään poliittisen skandaalin, kun Pohjois-Korean näkemyksen mukaan se yllytti suoranaiseen terrorismiin suvereenin valtion päämiestä kohtaan.

Diplomaattisten protestien jälkeen todennäköisesti Pohjois-Koreaan kytköksissä olevat tahot hakkeroivat Sonyn tietokantoja ja saivat haltuunsa arkaluonteista materiaalia. Mittavan tietomurron kohteeksi joutunut tuotantoyhtiö julkaisi lopulta elokuvan teatterilevityksen sijasta vain suoratoistopalveluissa. Dokumentissa haastatellut elokuvantekijät olivat lähes pöyristyneitä, kuinka heidän taiteellista vapauttaan ei kunnioitettu.

Pohjoiskorealaisten reaktio siis kuvataan naurettavana – mutta millainen reaktio olisi, jos Pohjois-Koreassa olisi tuotettu elokuva, jossa pohjoiskorealaiset päättäisivät salamurhata Barack Obaman? Onneksi Obama pääsee dokumentissa toteamaan, ettei yksikään vieraan maan diktaattori voi yrittää sensuroida sitä, mitä demokraattisessa maassa sanotaan tai julkaistaan.

Trolleja ja vaalihäirintää

Dokumentissa käsitellään myös Yhdysvaltain vuoden 2016 presidentinvaaleja ja niihin liittyviä tietovuotoja. Tuolloin Hillary Clintonin kampanjatiimin sähköposteja vuodettiin julkisuuteen. Niiden avulla luotiin eripuraa demokraattisen puolueen sisälle eli Clintonin ja Bernie Sandersin kannattajien välille, ja toisaalta myös syvennettiin demokraattien ja republikaanien välistä juopaa.

Kybersodankäyntiin yhdistyy tietomurtojen lisäksi myös mielipidevaikuttamista. Kun Clintonin kampanjatiimin sähköpostit oli vuodettu, sosiaalisen median valetilit kykenivät muokkaamaan tehokkaasti kansalaisten mielipiteitä. Toisaalta kategorinen valetileistä tai trolleista puhuminen voi viedä harhaan. Yhteiskuntaan mahtuu monenlaisia näkemyksiä. Läheskään kaikki eivät ole maksettuja.

Parantaako Wikileaksin kaltainen vuodettuja tiedostoja julkaiseva tietokanta kansalaisten oikeuksia vai vaarantaako se niitä? Dokumentissa annetaan ymmärtää, että totuuden siemenistä voi kasvaa suuria valheita. Taustalla on konservatiivinen ajatus, jossa kansa nähdään holhottavana, jota on toisinaan vähän suojeltavakin liialta tiedolta. Tällaisesta näkökulmasta katsottuna Julian Assange ei ole sananvapauden esitaistelija, vaan kansakunnan rauhaa uhkaava häirikkö.

Dokumentin tekijät tuntuvat melko kritiikittä hyväksyvän Yhdysvaltain sotilaallisen ja kulttuurisen hegemonian.

Donald Trumpista, joka mainitaan dokumentissa muutamaan kertaan, maalaillaan tuttuun tapaan kuva toisten vietävissä olevana idioottina. Trump kuvataan sinisilmäisenä ja hyväuskoisena hölmönä, joka nielee pureskelematta Vladimir Putinin väitteet siitä, ettei Venäjä mitenkään sekaantunut Yhdysvaltain vuoden 2016 vaaleihin. Ja mikä on Putinin perustelu: Jos Venäjä todella olisi tehnyt jotain, homma olisi hoidettu niin hyvin, ettei mitään jälkiä olisi jäänyt.

Puutteistaan huolimatta katsomisen arvoinen 

Kokonaisuutena The Perfect Weapon on viihdyttävä ja informatiivinen dokumentti. Aiheet poukkoilevat iranilaisista ydinvoimaloista Kiinan harjoittamaan teollisuusvakoiluun ja meneillään olevaan koronapandemiaan. Mutta samalla aiheen käsittely jää lopulta melko pinnalliseksi. Dokumentti ei myöskään erityisemmin kerro tai paljasta uusia asioita, vaan punoo vanhoista jutuista yhteen jännityskertomuksen, jonka osaset lienevät jo useimpien maailmanpolitiikkaa seuraavien tiedossa.

Asioiden taustoitus jää siis jossain määrin puolitiehen. Lisäksi dokumentin tekijät tuntuvat melko kritiikittä hyväksyvän Yhdysvaltain sotilaallisen ja kulttuurisen hegemonian. Yhdysvaltain oikeus toimia maailmanpoliisina otetaan annettuna. Venäjä taas kuvataan maailmanpolitiikan häirikkönä ja Kiina puolestaan aggressiiviseen taloudelliseen kasvuun kyseenalaisillakin keinoilla pyrkivänä nousevana suurvaltana. Suoranaisia viholliskuvia maalaillaan erityisesti Irania ja Pohjois-Koreaa vastaan.

Puutteistaan huolimatta dokumentti on kuitenkin mukaansatempaava ja viihdyttävä. Vaikka kovin syvälle aiheeseen ei päästä, niin kahdeksaankymmeneen minuuttiin on saatu mukaan paljon mielenkiintoista materiaalia.