Kun unelma murskattiin

Alkuperäinen kirjoittaja: Petri SaloperÄ Santiago

Syyskuun 11. päivänä tulee kuluneeksi 30 vuotta Chilen
sotilasvallankaappauksesta. Vasemmistolaisen presidentti

Salvador Allenden

väkivaltainen kukistaminen pysäytti aikanaan maailman samalla
tavalla kuin parin vuoden takainen World Trade Centerin terrori-iskukin.

Kaikkialle maailmaan television ja sanomalehtikuvien välityksellä
levinnyt presidentinpalatsi La Monedan pommitus ei ainoastaan haudannut
odotuksia Chilen rauhanomaisesta tiestä sosialismiin, vaan häpäisi
ylipäänsä maan 150 vuotta kestäneen katkeamattoman demokratian
perinteen.

Mikä pahinta, kenraali

Augusto Pinochetin

johtama sotilasvallankaappaus
ja sitä seurannut 17 vuoden diktatuuri jättivät jälkensä
lähtemättömästi kaikkien chileläisten elämään
jakaen mielipiteitä vielä tänäkin päivänä.
Kansallisen sovinnon saavuttaminen tuntuu olevankin maassa vielä valovuosien
päässä.

1960- ja 1970-lukujen vaihteessa Chilessä elettiin sosiaalisen pahoinvoinnin
kourissa. Maa oli jakautunut jyrkästi kahtia rikkaisiin ja köyhiin.

Erityisesti työläisten ja maaseutuväestön asema oli
kestämätön eivätkä maata perinteisesti hallinneisiin
kristillisdemokraatteihin kuuluneen presidentti

Eduardo Frei Montalvan

ajamat uudistukset johtaneet toivottuihin tuloksiin.

Vuoden 1970 vaalit 37 prosentin äänimäärällä
voittanut

Unidad Popular

-puolueliiton presidenttiehdokas Salvador
Allende toi uutta toivoa Chilen sorretuille. Chilen valitsema tie sosialismiin
ilman proletariaatin vallankumousta herätti innostusta myös maan
rajojen ulkopuolella saaden aikaan siihen asti ennennäkemättömän
kansainvälisen solidaarisuusliikkeen tämän eteläamerikkalaisen
maan puolesta.

Odotukset sosialistien, kommunistien, trotskilaisten, sosiaalidemokraattien
ja anarkistien muodostaman Unidad Popularin hallinnon suhteen osoittautuivat
kuitenkin vaikeiksi täyttää.

Chileläinen äärioikeisto, kristillisdemokraattien radikaalisiipi
ja erityisesti maan voimakas sotilasluokka ajautuivat nopeasti törmäyskurssille
Allenden johtaman vasemmistohallituksen kanssa. Opposition ensimmäisenä
tavoitteena oli maan ajaminen hyperinflaation kautta taloudelliseen umpikujaan.

Kun kaiken lisäksi

Richard Nixonin

ja

Henry Kissingerin

johtama Yhdysvallat teki keskustiedustelupalvelu CIA:n salaisten operaatioiden
välityksellä kaikkensa Chilen poliittisen tilanteen epätasapainoon
saattamiseksi, jäivät presidentti Allenden onnistumismahdollisuudet
varsin vähäisiksi.

Tietoisena tukalasta tilanteesta Allende oli valmis asettamaan virkakautensa
jatkumisen kansanäänestyksen päätettäväksi.
Sotilaat anastivat kuitenkin vallan ennen kuin Allenden suunnitelmat etenivät
toteutumisen asteelle.

Augusto Pinochetin ja muiden korkea-arvoisten upseerien organisoima sotilasvallankaappaus
katkaisi syyskuussa vuonna 1973 Unidad Popularin tuhat päivää
kestäneen hallinnon. Presidentti Allende kuoli itse puolustaessaan
viimeisen asti presidentinpalatsia.

Syyskuun 11. päivän sotilasvallankaappaus ja vuodesta 1973 aina
vuoteen 1990 asti jatkunut sotilashallinto jättivät jälkeensä
synkät muistot.

Sotilasjuntta teloitutti 17 vuoden aikana 3 000 poliittista vastustajaansa.
Heistä reilun tuhannen ruumiit ovat vielä tänäkin päivänä
kadoksissa todennäköisesti jossain Tyynen valtameren syvyyksissä
tai sitten merkitsemättömissä joukkohaudoissa Pohjois-Chilen
autiomaissa.

Murhattujen ohella sotilasdiktatuurin synkkiin lukuihin kuuluvat myös
yli 60 000 vangittua ja kidutettua sekä puoli miljoonaa maanpakolaista,
joista pieni osa saapui aikanaan myös Suomeen.

Sotilashallinto keskittyi ihmisoikeusloukkausten ohella myös yksityistämään
lähes koko valtionomaisuuden kupariteollisuutta lukuun ottamatta. Yleensäkin
maa muuttui pohjoisamerikkalaisten taloustieteilijöiden, ns. ”Chicagon
poikien” teorioiden koekentäksi. Uusliberaalin talouspolitiikan
seurauksena rikkaat rikastuivat entisestään. Vastavuoroisesti
kolmasosa chileläisistä putosi köyhyysrajan alapuolelle.

Asemastaan varma sotilasjuntta päätti järjestää
vuonna 1988 kansanäänestyksen sotilaiden vallan jatkamiseksi.
Kenraaleille yllätyksellisesti kansa äänesti kuitenkin demokratiaan
paluun puolesta.

Muutaman vuoden siirtymävaiheen jälkeen Chile palasikin takaisin
siviilihallintoon 1990-luvun alussa. Ikäväksi sotilasvallan perinnöksi
jäi kuitenkin vuonna 1980 säädetty perustuslaki, joka vaikeuttaa
demokratian toteutumista vielä 13 siviilihallinnon vuoden jälkeenkin.

Kolmessa vuosikymmenessä Chile on muuttunut melkoisesti. Maasta on
tullut yksi Latinalaisen Amerikan kehittyneimmistä melkein millä
tahansa asteikolla mitattuna. Ihmisoikeuksien suhteen kehitys on kuitenkin
polkenut paikallaan.

Kaikkien sotilasvallan aikana kadonneiden kohtalosta ei ole vieläkään
varmaa tietoa. Kadonneiden omaisille tarjotut korvaukset ovat jääneet
lähes olemattomiin. Suurin osa murhiin, kidutuksiin ja muihin ihmisoikeusloukkauksiin
syyllistyneistä ei ole joutunut millään tavalla vastaamaan
teoistaan.

Elokuun 12. päivä Chilen nykyinen presidentti

Ricardo Lagos

julkisti viimeisimmän yrityksen kansallisen sovinnon saavuttamiseksi.
Hallituksen ehdotuksen mukaan esimerkiksi ihmisoikeusrikkomuksiin syyllistyneiden
tuomioita voidaan alentaa tai heidät voidaan kokonaan armahtaa, jos
nämä vain suostuvat yhteistyöhön siviilituomioistuimien
kanssa.

Chileläiset ihmisoikeusjärjestöt tyrmäsivät
hallituksen esityksen lähes suoralta kädeltä. Myös kansainväliset
organisaatiot olivat chileläisten kollegojensa kanssa samoilla linjoilla.
Esimerkiksi Amnesty International totesi Lagosin ehdotuksen riittämättömäksi,
jopa vaaralliseksi ihmisoikeuksien toteutumisen kannalta.

Presidentti Lagos toistaa kuitenkin yhä uudelleen ja uudelleen,
että tärkeintä on antaa valtion instituutioiden, tässä
tapauksessa tuomioistuimien toimia. Oikeuden toteutumisesta maassa, jonka
tuomioistuimet ovat vielä sotilasvallan aikana nimitettyjen tuomareiden
miehittämiä, voidaan olla kuitenkin monta mieltä.