Sata vuotta rotusortoa vastaan

Afrikan kansalliskongressi ANC on satavuotisen historiansa aikana käynyt läpi värikkäitä vaiheita. Kansanliike on pitkään ollut Etelä-Afrikan yhteiskunnallisen kuohunnan ja muutoksen peili ja esitaistelija.

ANC perustettiin vuonna 1912. Järjestössä kulminoitui brittiläisten ja buurien harjoittaman rotuerottelun ja sorron vastainen toiminta. Sortopolitiikalla oli olennainen rooli kapitalismin juurruttamisessa Etelä-Afrikkaan. Kapitalismin nousu kiihdytti entisestään alkuperäisen mustan väestön riistoa.

Ensimmäiset siirtolaiset asettuivat Etelä-Afrikkaan 1652. Siitä saakka alueen historia on ollut alkuperäiskansojen maiden väkivaltaista haltuunottoa ja asukkaiden alistamista pakkotyövoimaksi.

Väkivaltaisin kausi ajoittui 1860-luvulle, kun brittihallinto ryhtyi vahvistamaan sotilaallista läsnäoloaan murskatakseen xhosien ja zulujen aseellisen kamppailun. Vuoteen 1900 mennessä britit olivat murtaneen afrikkalaisten kansojen vastarinnan ja 1910 valta luovutettiin buureille.

Syntyi Etelä-Afrikan unioni, jossa ainoastaan valkoisilla oli täydet kansalais-, poliittiset ja taloudelliset oikeudet. Rotujen erotteluun perustuva politiikka virallistettiin 1948 apartheidiksi, jota kesti aina vuoteen 1994 asti, jolloin Etelä-Afrikassa järjestettiin maan ensimmäiset vapaat ja demokraattiset vaalit.

Vapautusliikkeen synty

Heimojohtajat, kirkkojen ja kansanliikkeiden edustajat sekä yksittäiset henkilöt perustivat ANC:n 8. tammikuuta 1912 Bloemfonteinissa. Tarkoituksena oli yhdistää afrikkalaiset puolustamaan ja laajentamaan rajoittuneita oikeuksiaan, jotka olivat jatkuvasti uhattuina.

Tuolloin Etelä-Afrikka oli nopean muutoksen kourissa. Muutoksen taustalla olivat 1860 ja 1888 löydetyt timantti- ja kultavarannot. Kaivosten omistajat halusivat lisää halpaa mustaa työvoimaa. Lisäksi valkoiset siirtolaiset hamusivat itselleen niin paljon käyttökelpoista maata kuin mahdollista. Tämä johti lainsäädäntöön, joka ajoi mustat afrikkalaiset pois omistamiltaan mailta.

Tiukin laki oli vuoden 1913 maa-asetus, joka kielsi afrikkalaisia ostamasta, vuokraamasta tai käyttämästä maata muuten kuin pienessä mittakaavassa. Valtaosa maa-alueista päätyi valkoisen vähemmistön käsiin.

ANC:n esimuotoja ilmaantui jo 1800-luvulla. Afrikkalaisen väestön ensimmäinen poliittinen organisaatio oli Imbuba Yama Afrika (Afrikkalaisten unioni). Capessa 1882 perustetun ja afrikkalaisten yhtenäisyyttä korostaneen järjestön johtoon tuli John Tengo Jabavu.

Vuonna 1884 Capessa perustettiin kaksi järjestöä lisää: opetukseen keskittynyt The Native Education Association sekä edustuksellista politiikkaa käsitellyt The Native Electoral Association. Tuohon aikaan Capen alueella asuvat, kohtuullisen varakkaat mustat saivat äänestää vaaleissa.

Mohandas Gandhi saapui Nataliin 1893. Gandhi perusti pian Natal Indian Congress -nimisen järjestön, joka oli tarkoitettu maan intialaistaustaiselle porvaristolle.

Gandhin esimerkkiä matkittiin yleisesti, mutta hän itse ei perustanut mustien vapautusliikkeistä. Gandhi asetti omien maanmiestensä oikeudet mustien edelle.

Vetoomuksia ja delegaatioita

Alkuaikojen ANC oli salonkikelpoinen järjestö, jota johtivat koulutetut, jokseenkin keskiluokkaiset intellektuellit. ANC keskittyi vaikuttamaan buurien ja brittien hallintoon vetoomusten ja erilaisten delegaatioiden kautta. Järjestö vierasti ammattiyhdistysliikkeen militantteja toimintatapoja, kuten lakkoja ja valtauksia. Siirtomaahallinto jätti tyystin huomiotta ANC:n sisäsiistit valtuuskunnat, jotka kävivät Iso-Britanniassa vuosina 1914 ja 1919 vaatimassa maa-asetuksen perumista ja kansalaisoikeuksia mustille.

1920-luvulla rotulakeja tiukennettiin. Afrikkalaisilta estettiin useilla aloilla pääsy korkeasti koulutettuihin tehtäviin. Tarkoituksena oli pitää alkuperäisasukkaat vähän koulutusta vaativissa, alipalkatuissa töissä. Vuonna 1921 perustettiin Etelä-Afrikan kommunistinen puolue, joka oli maan ensimmäinen rasisminvastainen järjestö. Vuosien varrella puolue sai merkittävää vaikutusvaltaa ANC:hen.

Kommunistisen puolueen strategia oli rakentaa ANC:stä Etelä-Afrikan johtava ja laajapohjainen muutosliike. ANC:n rinnalle luotiin rinnakkaisia järjestöjä, jotka edustivat muita brittien ja buurien hallinnon määrittelemiä ja syrjimiä ryhmiä, kuten 'värillisiä' ja 'intialaisia'.

Rotuerottelulakeja vastaan

Kesti 1940-luvulle saakka, ennen kuin ANC alkoi saavuttaa joukkoliikkeelle tarvittavaa kannatuspohjaa. Vuonna 1944 nuoret militantit aktivistit Nelson Mandela, Walter Sisulu ja Oliver Tambo perustivat ANC:n nuorisosiiven. Se toi uutta puhtia ANC:n toimintaan ja lisäsi ymmärrystä suoran toiminnan, passiivisen vastarinnan ja tarkkaan kohdistettujen protestien merkityksestä. Nämä toimintatavat olivat keskeisiä kamppaillessa äärioikeistolaisen Kansallispuolueen rotuerottelulakeja vastaan. Äärioikeisto oli voittanut vaalit vuonna 1948, ja sen säätämät rasistiset lait muodostivat apartheid-järjestelmän kivijalan. Lait edellyttivät kaikkien "ei-eurooppalaisiksi" määriteltyjen ihmisten pakkorekisteröitymistä. Mustat afrikkalaiset pakotettiin kantamaan passeja, eikä intialaisilla ja "värillisillä" ollut asiaa mustien asuinalueille townshipeihin.

Lainsäädännön ohella käyttöön tuli koko joukko yksityiskohtaisia määräyksiä, "pikku-apartheidiksi" kutsuttuja sääntöjä, jotka ohjailivat rotuerottelua arjen elämän tasolla. Niihin kuuluivat muun muassa erilliset julkiset käymälät "eurooppalaisille" ja "ei-eurooppalaisille". Asuinalueet oli muodollisesti erotettu siten, että mustille, intialaisille ja "värillisille" oli varattu erilliset, syrjempänä sijaitsevat alueet. Tämä apartheid-ajan alueellinen jako on säilynyt näihin päiviin saakka.

Kansallispuolueen hallinto ja sen kannattajat esittivät apartheidin luonnollisena järjestelmänä, joka oli seurausta enemmän ja vähemmän kehittyneiden "rotujen" erilaisesta kehityskulusta. Propagandakirjallisuudessa väitettiin, että apartheid-politiikka kunnioitti afrikkalaisten ja eurooppalaisten kulttuurisia tarpeita ja kehitysmahdollisuuksia. Intialaiset ja "värilliset" sijoittuivat jonnekin näiden kahden ryhmän välimaastoon. Ajatus sai paljon tukea Euroopan johtavien maiden hallituksilta, jotka eivät tehneet elettäkään painostaakseen Etelä-Afrikan valkoista hallintoa muuttamaan kurssia.

Käsitys apartheidista järkevänä ja luonnollisena järjestelmänä koki kuitenkin jatkuvasti kolauksia johtuen siitä yksinkertaisesta syystä, että sen ylläpitäminen edellytti valtavan määrän raakuuksia ja vihaa. Myös apartheidin seuraukset olivat kaikkien nähtävillä: mustien massaköyhyys ja alennustila samalla kun valkoinen vähemmistö eli yltäkylläisyydessä. Valkoisille mustat olivat pelkkää työvoimaa.

Vapauden peruskirja

1950-luvulla ANC:n joukkoliikehdintä sai uusia muotoja. Intialaisia ja "värillisiä" edustavat järjestöt ja ammattiyhdistysten kongressi liittoutuivat ANC:n kanssa. Tärkeä rooli oli myös Black Sash -naistenjärjestöllä, joka oli mukana organisoimassa passilakien vastaista laajaa marssia Pretoriassa 1956.

Vuonna 1955 vapausliike hyväksyi niin sanotun Vapauden peruskirjan. Kyseessä oli manifesti, jossa hahmoteltiin liikkeen tavoittelemaa Etelä-Afrikkaa. Etelä-Afrikasta piti tulla maa, joka kuuluu kaikille siellä asuville, jonka varallisuus ja resurssit ovat kansan käsissä, jossa koulutuksesta ja kulttuurista on kaikilla oikeus nauttia ja missä asunto, terveydenhuolto ja turvallisuus taataan jokaiselle. Maan valkoisen vähemmistön mielestä Vapauden peruskirjalla pyrittiin kommunismiin.

Vuonna 1961 poliisi tappoi 69 ihmistä, jotka ottivat osaa passilakien vastaiseen protestiin Sharpvillessa, Johannesburgista etelään. Verilöyly merkitsi muutosta ANC:n toiminnassa. ANC ja muut sitä tukeneet vapausliikkeen järjestöt julistettiin laittomiksi. Kommunistisen puolueen toiminta oli kielletty jo aiemmin 1950-luvulla, mutta sen jäsenet jatkoivat avoimesti toimintaansa ANC:ssa.

ANC totesi, että pelkkä passiivinen ja väkivallaton vastarinta ei apartheidin vastaisessa taistelussa riittänyt. ANC perusti aseellisen siiven, jonka nimeksi tuli Mkhonto we Sizwe (MK, suomeksi "Kansakunnan keihäs"). Se aloitti sabotaasien sarjan, jonka kohteena olivat hallinnon rakenteet; sen sijaan ihmisiä vastaan ei hyökätty. Nelson Mandela oli MK:n ensimmäinen johtaja ja hänen varamiehenään toimi kommunistipuolueen Joe Slovo.

Seuraavien 18 kuukauden aikana MK toteutti 200 sabotaasi-iskua. Maanalaisesta järjestöstä ei kuitenkaan ollut vastusta hallitukselle, joka ryhtyi entistä kovempiin sortotoimiin. Sabotaaseista voitiin langettaa kuolemanrangaistuksia. Poliisille annettiin oikeus pidättää ihmisiä 90 päiväksi ilman oikeudenkäyntiä.

Vuonna 1963 poliisi ratsasi MK:n salaisen päämajan ja pidätti liikkeen johdon. Johto sai syytteet väkivaltaisen vallankumouksen yrityksestä. Mandela tuomittiin tovereineen elinkautiseen ja lukittiin tuomiotaan kärsimään Robben Islandille, Cape Townin rannikolla sijaitsevalle saarelle, jolla oli jo pitkään toiminut rangaistussiirtola.

Osa ANC:n johtajista – muun muassa Oliver Tambo ja Joe Slovo – vältti pidätyksen ja pakeni maasta. Jotkut ANC:n jäsenet puolestaan lähtivät ulkomaille sotilaskoulutukseen. Hallitus ei oikeidenkäynneillä kyennyt tuhoamaan maanalaisen ANC:n järjestörakennetta.

Soweton sukupolvi

1970-luvun loppupuolella nähtiin uuden ANC-sukupolven nousu ja Mustan tietoisuuden liikkeen kannatuksen kasvu. Historiankirjoissa aikakautta pidetään ANC:n ja vapautusliikkeen toiminnan kannalta hiljaisena, mutta ANC:n ja laajemminkin vapautusliikkeen perintö eli Etelä-Afrikassa maan alla. Maan ulkopuolella MK:n jäsenet perustivat koulutusleirejä ja osallistuivat siirtomaavallan vastaisiin vapaustaisteluihin muun muassa Namibiassa, Angolassa ja Rhodesiassa (josta tuli myöhemmin Zimbabwe).

Myös maailmanlaajuinen apartheidin vastainen solidaarisuusliike oli kasvussa. Yhdysvalloissa apartheidin vastaisen liikkeen tavoitteet liitettiin kamppailuun kansalaisoikeuksista. YK:n yleiskokous tuomitsi tasaisin väliajoin Etelä-Afrikan sortopolitiikan. YK:n turvallisuusneuvosto ei kuitenkaan saanut aikaiseksi apartheidin vastaisia lausumia, koska Yhdysvallat, Iso-Britannia ja Ranska jatkoivat Etelä-Afrikan hallituksen tukemista. ANC puolestaan sai tukea Neuvostoliitosta ja sen liittolaisilta.

Vuonna 1976 alkoi Johannesburgin lähellä sijaitsevasta Sowetosta paljon huomiota saanut koululaisten kapina-aalto, joka levisi nopeasti muihin townshipeihin. Hallituksen joukot reagoivat voimalla ja tappoivat yli tuhat nuorta eri puolilla Etelä-Afrikkaa. Kapina synnytti niin sanotun "Soweton sukupolven", joka tuotti uusia jäseniä ANC:lle ja MK:lle. Monet heistä päätyivät Robben Islandsin vankiloihin, missä he solmivat yhteyksiä ANC.n vanhaan, vangittuun johtoportaaseen.

1980-luvulla kansalaisjärjestöjä ja erilaisia opiskelijoiden, nuorten ja naisten järjestöjä alkoi muodostua eri puolilla Etelä-Afrikkaa. Kansanliikkeiden elpymisen myötä syntyi Yhdistynyt demokraattinen rintama (UDF).

Vuonna 1985 ANC aloitti kampanjan, jolla mustien asuinalueiden hallintoa pyrittiin häiritsemään. Apartheidhallinnon palkkalistoilla työskenteleviä kehotettiin eroamaan tehtävistään ja hallintoa tukevia vastaan hyökättiin. Virallisen hallintojärjestelmän romahdettua ihmiset perustivat omia, demokraattisesti hallittuja rakenteita, joihin kuului niin katukomiteoita kuin kansantuomioistuimia.

Vallankumouksen tuulet puhalsivat monen townshipin ja maaseutukaupungin yli vuosina 1985 ja 1986. Joukkokamppailut ja aseellinen vastarinta alkoivat ruokkia toinen toistaan. Loppuvuodesta 1984 townshipeihin sijoitetut armeijan joukot ja poliisi ajautuivat kahinoihin kivillä ja polttopulloilla aseistautuneen nuorison kanssa.

Tie ulos vankilasta

Vapaustaistelun kiihtyessä hallituksesta tuli entistä tylympi. Vuoden 1985 puolessa välissä maahan julistettiin kuuden kuukauden hätätila. Kesäkuussa 1986 julistettiin kansallinen poikkeustila, joka kesti vuoteen 1990 saakka. Poikkeustilan nojalla yli 300 000 ihmistä vangittiin – joukossa useita lapsia – ja UDF sekä sen sisarjärjestöt kiellettiin.

Apartheid-hallinnon tukemien ANC:n vastaisten kuolemanpartioiden toiminta kasvoi 1980-luvun loppupuolella. Toisaalta myös väkivalta hallinnon kanssa yhteistyössä toimivia tai sellaisiksi tulkittuja vastaan kiihtyi.

Matalan intensiteetin sotatila vei kummankin osapuolen voimia, vaikka vapautusliikkeen suosio kasvoikin koko ajan erityisesti nuorten parissa. Etelä-Afrikan hallinto alkoi huomata, että valkoisen vähemmistön ylivallan pohja oli murenemassa.

Tilanne johti 1980-luvun lopulla yrityksiin neuvotella ANC:n kanssa Mandelan välityksellä. Mandela ei hyväksynyt hallituksen esittämiä kompromisseja vaan piti kiinni ANC:n vaatimuksista: täydelliset demokraattiset oikeudet ilman mitään etuoikeuksia valkoiselle vähemmistölle.

Mandelasta oli tässä vaiheessa tullut ANC:n tunnetuin hahmo ja kansainvälinen kampanja hänen vapauttamisekseen oli käynnissä. Mandelan nostaminen apartheidin vastaisen liikkeen keulahahmoksi oli ANC:n vangittujen johtajien tietoinen siirto.

Kansallispuolueen johtoon valittiin vuonna 1989 Fredrik de Klerk, ja osapuolten välisissä neuvotteluissa otettiin uusia askeleita. Vuotta myöhemmin ANC:n, kommunistisen puolueen ja muiden maanalaisten vapautusliikkeen järjestöjen toiminta laillistettiin.

Mandela ja muut ANC-johtajat vapautettiin ja neuvottelut demokraattisen järjestelmän luomiseksi aloitettiin. Väkivaltaiset konfliktit eivät kuitenkaan päättyneet, vaan hallitus omaksui kahden rinnakkaisen taktiikan politiikan: se uskotteli neuvottelevansa vilpittömästi sovinnon puolesta, mutta samalla yritti eliminoida ANC:n ja muiden vapautusjärjestöjen aktiiveja.

Vuonna 1993 äärioikeisto surmasi Chris Hanin, joka oli erittäin suosittu kommunistisen puolueen johtaja ja Mandelan lähipiiriä. Väkivaltainen teko uhkasi ajaa koko Etelä-Afrikan sisällissotaan. Vapausliike teki suuren työn estäessään väkivallan uhkan, mikä johti lopulta maan historian ensimmäisiin demokraattisiin vaaleihin huhtikuussa 1994.

Kansallisdemokraattinen vallankumous

Vaalien jälkeisen 17 vuoden ajan ANC on ollut Etelä-Afrikan hallitseva puolue. Se näkee itsensä poliittisen puolueen ohella yhä myös joukkoliikkeenä. Sen politiikan muutosohjelma on suurin piirtein noudatellut Vapauden peruskirjaa. Kompromisseja on tehty taloudellisten paineiden vuoksi. Epätasaisesti jakaantuneiden rikkauksien pakkolunastusta ja uudelleenjakoa on myös haluttu välttää. Tämä on vaikeuttanut puuttumista Etelä-Afrikan valtavaan köyhyyteen ja terveydenhuollon ja koulutusjärjestelmän surkeaan tilaan. Noin 60 prosenttia 50-miljoonaisesta väestöstä elää köyhyysrajan alapuolella, heistä valtaosa on mustia.

ANC luonnehtii vuoden 1994 demokraattisen läpimurron jälkeistä aikakautta "kansallisdemokraattiseksi vallankumoukseksi". Sen mukaan kyseessä on ajallisesti pitkä siirtymä epätasa-arvosta ja mahdollisuuksien puutteesta kärsivästä maasta "kehittyväksi valtioksi".

Politiikkaa toteutetaan kolmikantaisesti ANC:n, keskusammattiliitto COSATU:n ja Etelä-Afrikan kommunistisen puolueen kesken. Tämä ANC:n kehityskaari, identiteetti ja yhteistyöhön painottuneet rakenteet saavat vain harvoin mediahuomiota Etelä-Afrikan ulkopuolella.

ANC:n saavutuksiin voidaan lukea perusmajoituksen luominen miljoonille kodittomille sekä puhtaan veden, sähkön ja paremman terveydenhuollon tarjoaminen mustien asuinalueiden ja maaseudun väestölle.

Liike on kuitenkin kärsinyt lukuisia takaiskuja. Vapauden peruskirjan periaatteet ovat usein jääneet toteutumatta, eivät niinkään ohjelmateksteissä mutta käytännön politiikassa.

Korruptio ja sukulaisten suosiminen ovat tehneet tuhojaan palvelujen järjestämisessä köyhillä alueilla. Presidentti Mbekin katastrofaalisen kielteinen asenne aidsia kohtaan johti siihen, että miljoonilta hiv-positiivisilta riistettiin mahdollisuus oireita lykkäävään lääkitykseen. Tämä on saattanut satoja tuhansia eteläafrikkalaisia ennenaikaiseen hautaan.

ANC ja erityisesti sen Julius Maleman johtama nuorisosiipi ovat houkutelleet oikeistolaista populismia, joka on usein vienyt pohjaa Mandelan ja muiden ajamalta kansallisen sovinnon politiikalta.

Sosialistinen identiteetti

ANC:llä on vankka kannatus mustan enemmistön keskuudessa, mutta se on laiminlyönyt vähemmistöryhmiä. Niitä kosiskelee ainoa varteenotettava oppositiopuolue, keskustaoikeistolainen Demokraattinen allianssi. ANC:n harjoittama BEE-politiikka – mustien taloudellinen voimaannuttaminen – on onnistunut luomaan pienen ja hyvin toimeentulevan mustan keskiluokan. Sen sijaan köyhyys ja alikehittyneisyys kurjistavat edelleen enemmistön elämää erityisesti maaseudulla.

Eräät ANC:n vastustajat syyttävätkin ANC:tä siitä, että se on myynyt periaatteensa ja menettänyt uskottavuutensa.

Tämä on kuitenkin yksinkertaistava näkemys, joka ei huomioi sitä, miten ANC on uusissa ohjelmissaan käynyt taisteluun köyhyyttä vastaan. ANC esittää muun muassa uudistusta, joka takaa julkisen terveysvakuutuksen sekä tasokkaan, maksuttoman terveydenhuollon kaikille eteläafrikkalaisille. Nykyinen yksityinen terveydenhuoltojärjestelmä suosii pääasiassa valkoista ja rikasta kansanosaa ja kattaa vain 17 prosenttia väestöstä. Köyhälle enemmistölle tarjolla oleva julkinen terveydenhuolto kärsii resurssipulasta ja huonosta laadusta.

Harva poliittinen liike on läpikäynyt niin suuria muutoksia ja ollut samankaltaisten valtavien yhteiskunnallisten muutosten moottori kuin ANC satavuotisen historiansa aikana. Mutta monella tapaa tämä puolueen ja joukkoliikkeen yhdistelmä joutuu nyt kohtaamaan kaikkein kovimman haasteensa. Sen on yritettävä vastata puolueen rakenteisiin pesiytyneeseen laajamittaiseen korruptioon ja poliittiseen suunnattomuuteen, jonka aiheuttamaa kielteistä mielikuvaa ANC-vastainen valtamedia pyrkii nostattamaan ja joka on himmentänyt Vapauden peruskirjassa esitettyjä periaatteita.

ANC:ssä on jäseniä, jotka painottavat sen kolmikanta-allianssia kommunistisen puolueen ja keskusammattiliitto COSATU:n kanssa. Heille kamppailu ANC:n identiteetistä edistyksellisenä, sosialistisena liikkeenä on nyt ajankohtaisempaa kuin koskaan.

Käännös Marko Korvela