Tarinankertojien aika
Kenen tarinoita kerrot? Kuvat kuten suullinen perinne, myytit tai "suuret kertomukset" siirtävät muistia kansojen elämästä ja menneistä ajoista seuraaville sukupolville. Yhdessä ne muovaavat käsityksiämme itsestämme ja historiastamme, muistimme. Silti, aina joku valitsee kuvan tai kertomuksen näkökulman. Sen, kenen puolesta ja minkä hyväksi kuva tai tarina esitetään.
Globalisaation kourissa yksilöitten ja kansojen identiteetti on tullut merkittäväksi tekijäksi olemassaolon määrittäjänä. Perustarpeitten kuten ruuan, asunnon ja seksin jälkeen olemassaolon peruskysymykset: kuka olen, ketä me olemme, mistä tulemme ja minne olemme menossa? kiinnostavat yhä enemmän.
Näin on käynyt myös entisissä neuvostotasavalloissa Keski-Aasiassa. Kysymykset identiteetin ja ajan suhteista, niitten määrittelemisestä paljastuvat usein ensimmäisinä taiteessa. Kirjallisuus ja taide luovat kollektiivista muistia mutta myös purkavat sitä ja rakentavat uutta. Kansallisen muistin ohella on luonnollisesti muita ratkaisevia mentaliteettia kuten luokkamentaliteetti tai etninen mentaliteetti. Nämähän menevätkin usein päällekkäin esimerkiksi Latinalaisen Amerikan maissa. Muistot sorrosta, alistettuna ja riistettynä elämisestä. Toiseudesta.
Tämä näkyi erityisen hyvin 1970-luvun USA:n chicanorenessanssissa, jossa meksikolaistaustaiset taiteilijat palasivat Mesoamerikan "suurten kertomusten" äärelle ja hakivat voimansa ja taistelutahtonsa yhteiskunnallisia epäkohtia vastaan menneisyydestä. Yhteiskunnallisen tilanteen parannuttua oli vuorossa vanhojen merkitysten uudelleentulkinta. Nyt vastaava tilanne näkyy Keski-Aasian taiteessa.
o o o
Kiasman Tarinankertojien aika esittelee nykytaidetta entisten neuvostotasavaltojen alueelta: Moldovasta, Armeniasta, Georgiasta ja Venäjältä sekä Kazakstanista. Näyttely kertoo 14 taiteilijan teoksien kautta, kuinka nuoret valtiot rakentavat uutta identiteettiä. Näyttely kuvaa sitä ristiriitaista tilannetta, jossa rikas menneisyys ja traditiot yhdistyvät neuvostoajan perintöön ja toiveisiin tulevasta.
Läntisestä maailmasta tulkittuna, lännen arvoin ja median syöttämin tiedoin naisten asema idässä ja islaminuskoisissa kulttuureissa on heikko. Sitä se varmaan onkin, mutta naisen rooliin sisältyy siellä myös paljon muuta. Ja paljon enemmän.
Tästä kertovat Almagul Menlibaevan (s. 1969), kazakstanilaisen taiteilijan, myyttisrunolliset videoinstallaatiot esimerkiksi Jihad (2004). Teoksessa näkyvät Kazakstanin aromaisemat, muslimien hautaholvit ja lampaiden (toteemieläin) päät. Taiteilija esiintyy teoksissa korostaen tyypillisiä mongolipiirteitään. Menlibaeva rajaa harsoilla tilan useiksi erilliseksi ja eriaikaisiksi hahmoiksi ja tunnelmiksi. Vuodenajat vaihtuvat, värit ja kuvat muuttuvat, rituaalin hidas tempo vaihtuu ekstaattisiin transsipyörteisiin.
Almagul Menlibaeva – naissamaani ja -nomadi – vastustaa itsevaltaista fundamentalismia mutta myös globalisaatiota, josta hänen mukaansa on tulossa Keski-Aasiaan "rationaalisuuden työvarasto".
Uusi silkkitie: selviytymisen ja toivon menetelmä (2006) on Gulnara Kasmalievan (s.1960) ja Muratbek Djumalievin (s.1965), kirgisialaisten taiteilijoiden, vakavaksi vetävä valokuva-videoinstallaatio. Teoksessa he rekonstruktoivat yhden nykypäivän Kirgisian taloudellisista realiteeteista: romumetallia kuljettavat kuorma-autot, jotka ajavat läpi vuoriston myydäkseen lastinsa Kiinassa. Katsoja seuraa matkaajien arkista elämää: kuormien lastausvaiheet, tapaamiset matkan varrella ja autojen korjaukset.
Tänään tämä keskiajan legendaarinen kauppatie, joka kulki Keski-Aasian läpi ja yhdisti idän ja Euraasian, on erilaisten yritysten suosima "brändi", joka yhdistetään vaurauteen ja menestyksen. Enää ei kuitenkaan kuljeteta ylellisyystavaroita Euroopan rikkaille, vaan nyt tuodaan paluumatkalla halpaa ja huonolaatuista vaatetta Kiinasta. Kuitenkin tämä ennen satumainen silkkitie on muuttunut ainoaksi selviytymiskeinoksi tuhansille entisille neuvostokansalaisille.
Taiteilijat suhtautuvat tapaamiinsa ihmisiin sympatialla, eivät säälien vaan ihaillen sitkeyttä ja kykyä jatkaa vaikeasta elämäntilanteestaan huolimatta.
Moskovalainen Leonid Tishkov (s.1953), alun perin koulutukseltaan lääkäri, ei ole koskaan liittynyt venäläisen taiteen valtavirtaan. Nyt hän on syventynyt tutkimaan omaa henkilöhistoriaansa. Tishkov kertoo, kuinka hän äitinsä kuoleman jälkeen löysi kasan tämän leikkaamia matonkuteita. Ne äiti oli leikannut synnyinseudullaan Uralissa sukulaistensa vanhoista vaatteista. Näistä matonkuteista, pienistä keristä, "pääskysten pesistä" Tishkov on rakentanut installaationsa Taivaista sukeltajat Kiasman viidennen kerroksen perälle.
Kansan uskomuksissa lintu merkitsee usein läheisen kuolleen sielua, sitä merkitsee kolibri Meksikossa ja Suomessa vaikkapa varpunen tutussa joululaulussa. Kerät, niistä roikkuvat kapeat kangasriekaleet muistuttavat sekä aineellisen katoavaisuudesta että elämän moniaikaisuudesta, ajatuksesta kuolleitten läsnäolosta. He elävät muistissamme.
o o o
Kiasman syyskuun loppuun jatkuvaan näyttelyä kannattaa käydä tutustumassa, vaikka se ei aivan täytäkään nimensä tai aiheensa mukaisia odotuksia.
SEIJA VÄÄRÄNEN
* * *
Nykytaiteen museo. Kiasma 21.6.–30.9.2007