Vaatekauppaa ja taulukauppaa suurella tunteella
Kun väkevien kuvien ja värien maalari Erik Enroth ja hyvän taidesilmän omannut vaatekauppias Sara Hildén löivät taulut ja vaatteet yhteen 1940-luvulla, syntyi Tampereella vahva kuvataiteen liittouma. Sen maamerkkinä seisoo Sara Hildénin taidemuseo Näsijärven rannassa liki Särkänniemen huvipuistoa.
Mutta mitä siinä välissä tapahtui, siitä kertoo Tampereen Työväen Teatterin syksyn uutuusnäytelmä Sara ja Erik. Pirjo-Riitta Tähden käsikirjoittama ja Maarit Pyökärin ohjaama näytelmä löytää Hildénin ja Enrothin sielujen sisimmän, joiden yksinäisyyden, köyhyyden ja häpeän kompensoinnista taide ja taiteen suosiminen kumpuaa.
En koe näytelmää tamperelaisena sisäpiirijuttuna, vaikka siellä ilmeisen tunnistettavat professori ja maisteri ovatkin, vaan yleisinhimillisenä taiteen, vallan ja ihmisyyden rajankäyntinä. Tamperelaisuus on toki taustalla, mutta niin sen kuuluu ollakin. Manserokkiakin kuunnellaan koko Suomessa.
Käsikirjoittajan ja ohjaajan lisäksi TTT:n tulkinnassa onnistuvat pääosan esittäjät Ilkka Heiskanen Erikin ja Teija Auvinen Saran rooleissa. Auvinen on osoittanut ennenkin taitonsa rakastuneen naisen roolissa (Hiljaiset sillat), mutta tässä näytelmässä rakkauden, rahan ja vallan liitto huipentuu eron ja leskeyden tuomaan viiltävään yksinäisyyteen. Raha vei ja Sara vikisi?
Yksi käsikirjoituksen puutteista on Enrothin taiteen jättäminen liiaksi taiteilijan kipeän taustan ja Hildénin rakentaman kultaisen häkin puristukseen. Ei Enrothin väkevä taide syntynyt pelkistä ongelmista. Näytelmässäkin toimiva linkki olisi ollut Aimo Tukiaisen ja kumppanien Purnu-ryhmä, jonka yksi kantava jäsen Enroth oli. Niin tai näin, mutta kyllä Heiskanen taiteen ristinsä komeasti kantaa.
Valoilla leikataan taitavasti
Saran ja Erikin lavastus, videot ja puvut ovat Reija Hirvikosken suunnittelemat. Pidin kovasti 50-luvun kirjahyllyistä ja muusta yksinkertaisesta lavastuksesta, vallankin kun Eero Auvisen valot toimivat todella tehokkaasti. Ne luovat vahvoja leikkauksia koko näytelmän kaareen ja kantavat ohjausta parhaalla tavalla.
Niin sitä pitää teatteria tehdä.
Niin sitä pitää teatteria tehdä. Ja TTT:n Eino Salmelaisen näyttämö on kuin luotu tätä esitystä varten. Enrothin taiteen videokuvat taustalla jäivät minulle hieman etäisiksi, vaikka en niitä poiskaan jättäisi. Koska olen alunperin savolainen, vastuu lienee katsojalla.
Aiemmin mainitsemani professori (Jukka Saikkonen) ja maisteri (Matti Pussinen-Eloranta) sekä keraamikko Rut Bryk (Minna Hokkanen) peilaavat rooliensa kautta hyvin Hildénin rajankäyntiä taiteen, liike-elämän ja ympäröivän arjen kanssa.
Asetelma toimii hyvin, paitsi maisterin rooli on kirjoitettu ehkä hieman kliseiseksi, jopa topeliaaniseksi. Mutta kotiapulainen Aune (Kristiina Hakovirta) ainakin yrittää palauttaa Saran arjen tosiasioihin ja turvaa Erikin luomisvoiman ruoan ja kahvin avulla.
Hildén ei ole mesenaatti, vaan taiteen ystävä, jolla on rahaa. Enroth ei ole työsuhteessa Hildéniin, vaikka tämän rahoilla elääkin. Hildén ostaa Enrothin elämäntyön taulu kerrallaan, perustaa säätiön ja museon. Oikeudessa Enroth voittaa vasta kuolemansa jälkeen. Siinä kaiken keskellä on rakkaustarina. Tämän kaiken TTT:n näytelmä kertoo koskettavasti, siitä kiitos tekijöille.
Kirjoittajan artikkelit
- ‹ edellinen
- 8 / 15
- seuraava ›
Tilaa Tiedonantaja!
Piditkö lukemastasi?
Auta Tiedonantajaa julkaisemaan jatkossakin.
Tue Tiedonantajaa lahjoituksella
tai tilaa lehti kotiin!
Kulttuuri
Kirjallisuuslajina dekkari on voimakas yhteiskunnallisen todellisuuden kommentoija, vaikka kirjallisuus on itsessään myös heijastuma tästä todellisuudesta, kuten kaikki kulutettava kulttuuri. Marxilaisen kirjallisuustieteilijä Robert Tallyn mukaan USAn aloittaman terrorisminvastaisen sodan ja uusliberalismin hegemonisen aseman myötä kirjallisuus- ja kulttuurikritiikki on yleisellä tasolla menettänyt hampaansa
Kesällä luetaan dekkareita. Historiallisesti dekkari- ja jännityskirjallisuus on omannut hyvin vasemmistolaisia ja kommunistisia sävyjä ja tästä ovat monet kirjailijat saaneet myös kärsiä.
Petteri Orpon johtama oikeistohallitus kohtelee kulttuurialaa todella kovalla kädellä. Minja Kosken mielestä hallituksen tekemät leikkaukset kulttuuriin ja muuallekin yhteiskuntaan aiheuttavat suurta surua. Koski löytää silti myös toivon pilkahduksia.
Voit kommentoida Tiedonantaja.fi:n blogikirjoituksia käyttäjätunnuksella Kirjaudu sisään jollei sinulla ole vielä käyttäjätunnusta, Rekisteröi tunnus tästä
Jos osallistuit keskustelun vanhoilla Tiedonantaja.fi -sivuilla, voit palauttaa vanhat tietosi sähköpostiosoitteesi avulla. Klikkaa oheista linkkiä, syötä sähköpostiosoitteesi, ja saat piakkoin postiisi viestin, jonka avulla voit luoda uuden salasanan itsellesi. Palauta vanha käyttäjätunnus.