Koronavuosi vanhuustutkijan silmin

Vanhuustutkija Marja Jylhä Tampereen yliopistosta on kirjoittanut mainion kirjan ensimmäisestä koronavuodestaan. Kirjaan sisältyy paljon pohdintaa vanhusväestön oikeuksista ja kuinka heihin suhtaudutaan. Onko heidän palvelujensa järjestäminen yhtä tärkeää kuin muun väestön kohdalla? Jos vanha ihminen tarvitsee hoivakotipaikan tai omaishoidon tukea, se voidaan evätä vetoamalla varojen puutteeseen kunnan budjetissa. Jopa se miten vanhoja ihmisiä pitäisi kutsua tai milloin vanhuus alkaa on epäselvää. Hyvin hauskasti ja tutunoloisesti hän kertoo omasta kamppailustaan tietotekniikan kanssa pohtiessaan vanhenevan väestön kohtaamia ongelmia, kun palveluja digitalisoidaan. 

Koronan aika on osoittanut, ettei ikä ole vain pelkkiä numeroita, vaan biologinen tosiasia. Kuolleisuus koronaan kasvoi iän mukana. Alle viisikymppisillä se näyttää jäänen alle yhden prosentin, yli 80 -vuotiailla se on ollut yli kymmenen prosenttia. Yli 70 -vuotiaiden asettaminen karanteeniin oli siis ilmeisesti paikallaan, vaikka se herättikin jonkin verran kritiikkiä ”ikärasismista”.

Kysymys koko elämästä

Syksyllä 2020 tuli voimaan uusi laki hoitajamitoituksesta hoitolaitoksissa. Samassa laissa päätettiin hoidon tarvetta arvioida Resident Assessment Instrument (RAI) -nimisellä mittarilla. Tavoitteena on, että jokainen saisi tarvitsemansa hoidon ja hoitojärjestelmän toiminnan laatua voidaan seurata.

Kirjoittaja sanoo, ettei ole ainoa, joka suhtautuu tällaiseen mittaamiseen ristiriitaisin ajatuksin. Onhan kotihoidossa ja hoivakotien ympärivuorokautisessa hoidossa kysymys ihmisen koko elämästä, ”elämän mielekkyyden vaalimisesta, ilon tuottamisesta, ihmisen arvokkuudesta ja identiteetin säilymisestä ja lopulta hyvän arvokkaan kuoleman varmistamisesta.”

RAI-indikaattorin käyttöönotto on osa uutta julkishallintoa, liike-elämästä otettua johtamisjärjestelmää. Perimmäisenä tavoitteena on pienipiirteisellä ohjauksella ja valvonnalla tuottaa mahdollisimman pienillä resursseilla halutut tulokset. Mittaaminen korvaa samalla luottamuksen henkilökunnan ammattietiikkaan.

Ehdotukset ei edenneet

Yhden luvun otsikko on ”Mikä mättää ikäihmisten palveluissa?” Tämän uskoisi kiinnostavan kaikkia sotevaalien ehdokkaita. Kirjoittajan mukaan vastausta pitää hakea kauempaa. Syksyllä 2019 syntyi kohu Attendon ja Esperin hoivakotien skandaalimaisesta toiminnasta. Suuretkin kansainväliset hoivajätit toimivat kuitenkin kuntien kilpailuttamina. Kunnat ostavat talouden kireyden vuoksi halvinta ja suuret valtaavat edullisilla tarjouksilla markkinoita, mutta osakkeenomistajat vaativat osinkonsa. Ei ole muuta mahdollisuutta kuin tinkiä hoivan laadusta.

Vaikka tutkijat ovat vuosikymmenten ajan muistutelleet poliitikkoja vanhojen ihmisten määrän ja palvelujen tarpeen kasvusta, niin silti ollaan yllättyneitä. Kirjoittaja on istunut useammassa asiantuntijatyöryhmässä. Työhön kului satoja tunteja kiireistä työaikaa ja työtä kehuttiin maasta taivaaseen. Mutta yhtään ehdotusta ei viety poliittiseen valmisteluun.

Vanhojen ihmisten palvelut ovat olleet säästöjen kohteena. Tärkein tavoite on ollut ”laitoshoidon” vähentäminen. Se on johtanut huonokuntoisten ihmisten kotihoitoon ja tehostettuun palveluasumiseen, kun niillä on korvattu vanhainkoti ja terveyskeskuksen pitkäaikaishoito. Keskeinen idea on ollut, että pääosa maksuista siirtyy kunnalta asukkaalle ja Kelalle. Toinen tärkeä muutos on ollut, että yhä suurempi osa ympärivuorokautisesta hoidosta on siirtynyt yksityisille yrityksille, vaikka kunta vastaakin hoidon saannista.

Taustalla raha

Kotona hoidetaan entistä huonokuntoisempia ihmisiä. Kotihoitoa pyritään edistämään puhumalla kuinka ”koti on paras paikka ihmiselle”. Jokainen meistä haluaa asua kotonaan niin kauan kuin pystyy. Jossakin vaiheessa raja tulee vastaan. Vaikka hoitaja kävisi neljäkin kertaa vuorokaudessa, niin yksinäisiä tunteja jää paljon. Eniten ympärivuorokautista hoivaa tarvitsevat yli 85-vuotiaat elämänsä viimeisinä vuosina. Vuonna 2019 heistä 17,6 prosentille oli tarjolla hoitopaikka. Vaikka suhde on heikentynyt vain 0,9 prosenttia vuodesta 2018, se tarkoittaa 1360 hoivakotipaikkaa vähemmän. Eniten on karsittu yli 90-vuotiaiden hoivakotipaikkoja, vaikka juuri he niitä kaikkein eniten tarvitsevat. Taustalla on tietenkin raha. On laskettu, että pohjoismaisten naapureiden tasolle pääsy vanhusten hoidossa vaatisi vuodessa miljardin verran lisää rahaa. 

Kirjoittaja ihmettelee kuinka ei ryhdytä pohtimaan tällaista kaikkia suomalaisia koskevaa isoa asiaa kokonaisvaltaisesti. Hölmöläisten tapaan peittoa jatketaan silloin kun joku skandaali räjähtää vallanpitäjien silmille. Rahoituksen puutteen ja kokonaisvaltaisen lähestymistavan ottaminen esille saa aikaan vain hiljaisuuden. Kunnat ja valtio pallottelevat asialla ja puolueet eivät halua vaarantaa hallituskelpoisuuttaan vanhenevan väestön takia.

Kirjoittaja muistuttaa, että vanhusten lisäksi vanhuuden palvelujen parantaminen koskettaa kaikkia, jotka kantavat iäkkäistä läheisistään suurempaa vastuuta kuin jaksavat. Se helpottaisi myös meidän kaikkien matkaa kohti vanhuutta voidessamme luottaa hyviin palveluihin. Se lisäisi luottamusta koko yhteiskuntaan toisin kuin nykyinen tilanne.