JP (Juha-Pekka) Väisänen

Mitä tapahtuu, kun hoitajat, opettajat ja matalapalkkaiset työläiset nousevat kapitalistisen järjestelmän marginaalista politiikan keskiöön? Chilessä vastataan nyt: kommunisti Jeannette Jara voitti vasemmiston esivaalit ja tavoittelee marraskuussa maan presidenttiyttä. Hänen kampanjansa ei nojaa suurpääoman lahjoituksiin, vaan työväenluokan vaatimuksiin – elämiseen riittävään palkkaan, julkiseen terveydenhuoltoon ja demokratiaan, ei diktaattorien perintöön. Kun vanhan vallan edustajat pyrkivät palauttamaan Pinochetin aikaisen järjestyksen, Jaran ehdokkuus on muistutus siitä, että historiaa ei tarvitse toistaa – sen voi myös murtaa. Tämä ei ole vain Chilen, vaan koko työväenliikkeen taistelun paikka.

Vasta muutama kuukausi sitten perustettu Seksuaalirikosuhrien tuki ry (SETU) haluaa rikkoa hiljaisuuden, joka usein suojelee rikoksen tekijää ja jättää uhrin näkymättömäksi – erityisesti silloin, kun kyse on ihmisistä, jotka eivät osaa puolustaa itseään. Järjestön varapuheenjohtaja Mia Räisäsen mukaan uhrien tuki ei saisi jäädä rangaistusten varaan, vaan tarvitaan seksuaalirikoslain muuttamista, mielenosoituksia ja koko yhteiskunnan liikehdintää uhrien rinnalle.

Nato-jäsenyys on nyt osoittanut, että Suomessa ulko- ja turvallisuuspoliittista keskustelua käydään kuin pakosta – ja oikeistovoimien johdolla. Haagissa pidetty natomaiden kokous nosti sotabudjetit viiteen prosenttiin. Yhä useampi kysyy, mitä me oikeastaan olemme puolustamassa – ja kenen ehdoilla. Kun aseet vaativat osuutensa, jääkö jäljelle mitään rauhalle, oikeudenmukaisuudelle, yhteiselle tulevaisuudelle tai ihmisten perusturvalle? Parlamentin humanistit ovat eksyksissä. Onko enää olemassa poliittista liikettä, joka uskaltaa sanoa ei sekä aseille että niille arvoille, joita ne kantavat?